Juhlien jälkeen

-

Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?

Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.

Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.

Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.

Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?

Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.

Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.

Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.

Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.

Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.


-

Tyttö ja pallo

-

Tytöllä on elämä edessään.
Sanovat vanhat.
Tytöllä on elämä elämättä.
Sanovat eläneet.
Ihan kuin elämä kuuluisi vain kuolleille.
Eikä sellaisille jotka vasta kurottavat.

Tytölle annetaan pallo.
Heitä korkealle.
Heitä korkealle
käskevät ne jotka eivät enää heitä.

Voiko olla pyöreämpi kuin pallo?
Kun pyöreys soi kämmenissä
levottomuus leviää.
Voiko pitää käsissään sellaista,
joka on luotu heitettäväksi.
Voiko kätkeä pallon itseltään?

Tyttö haluaisi piilottaa pallon.
Hameensa alle.
Sukan varteen.
Kauluksen kuoppaan.
Pois ulottuvilta.
Tyttö haluaisi hautoa palloa.
Kesyttää käsin.
Kahlita kämmennillään.

Tyttö haluaisi varastaa pallon salaisuuden
nielaista voimanantajan.
Tuntea muodon itsessään.
Muuttua yhtä varmaksi ja pyöreäksi.

Vanhat pudistelevat päätään.
Heitä korkealle tyttö-polo.
Se on tehtäväsi.
Irrota otteesi.
Kurota kunnolla.
Kuuta kohden.
Se odottaa kurotustasi.

Tyttö ei tiedä uskoakko
vanhuksia kuolemattomia,
vuolemattomia puu-ukkoja
kuuliaisia, kuutiaisia.
Tyttö ei tiedä.

Voiko tietää, jos ei rakasta.
Voiko rakastaa, jos ei usko.
Voiko uskoa, jos ei kurota.
Voiko kurottaa, jos ei ole olemassa.

Vanhat pudistelevat päätään.
Tytön kädet ovat lämpöiset.
Sellaiset kädet voivat parantaa.
Tehdä pallosta sopivan pyöreän.

Tyttö ei tiedä.
Mutta heittää.
Kurottaa.
Halki ilman kohti kuuta.
Lämpöisin käsin.
Vanhat hurraavat,
kuutiaiset tirskuvat.
Onnesta. Ilosta. Unesta.

Kun pallo putoaa maahan
tyttöä ei enää ole.
Elämä on kävellyt edestä taakse.

Elämä kuuluu kuolleille.
Ja sellaisille jotka eivät vielä uskalla kurottaa.

Tyttö ei kuulu heihin.
Hän tietää.


-

Metsähajatelmia

.

Vaelsin muutaman päivän metsässä.

Puiden keskellä käveleminen on erilaista kuin muovituolien keskellä käveleminen. Eräs mies sanoi painokkaasti, että ihmisellä pitää olla suunta. Pitääkö? Suorinta tietä menemällä ei pääse niin pitkälle kuin harhailemalla.

Välillä pitää palata takaisin jälkiään. Käännekohta on se paikka, jossa oppii katsomaan mennyttä toisesta suunnasta.

Näin hymyilevän kiven ja kyllästyneen kiven. Ihminen pitäisi kohdata joskus ilman historiaa. Välillä vaihdamme ulottuvuutta itse kukin eikä ole enää paluuta vanhaan. Vanha rakkaus ei ehkä ruostu, mutta se hiipuu joksikin jota ei enää ole tässä ajassa mahdollista sytyttää. Vajoaa ulottuvuuksien väliin. Vapautta on päästää irti siitä, mitä ei enää ole. On tunteita joiden on hyvä antaa lahota. Maassa leijailevat kellastuneet lehdet ovat kasvun ennusmerkkejä.

Puiden keskellä voi katsoa toista ihmistä ohi samalla tavalla kuin Stokkan kellon alla. Rohkea on se joka avaa ensimmäisenä keskustelun nuotiopaikalla. Se mistä on kömpelöä puhua, on kaikkein notkeinta mielessä. Kun lopettaa muistelun, ennustelun ja valittelun, tulee aika hiljaista.

Suuri loimu ei lähde liikkeelle isosta pökkelöstä vaan pienistä tikuista. Hakaneulat pelastavat. Hakaristit pelottavat. Sytytysnestettä ei kannata juoda janoonsa pimeässä.

Nukuin yhden yön teltatta taivasalla. Pelko on järjetön rakennelma. Se estää nukkumisen ja tekee hereilläolosta painajaisunta. Muurahaisen rasahduksesta tulee murhaajan askel. Tuuli puhutteli kovalla äänellä. Niin kovalla, että tunsin muuttuvani tuuleksi. Minua ravisteltiin. Tunsin kunnioitusta.

Sielu jäi metsään. Kuori söi Floridan broileria ABC-aseman tolpan juuressa.

Kotona neljä seinää tuntui epätodelliselta kotelolta.

.

Muurahaisen valinta

.
MUURAHAISEN VALINTA

.
Eli kerran muurahainen, jota ei huvittanut yhtään ahkeroida. Päivät pitkät se lähinnä esitti ahkeroivansa, mutta todellisuudessa se vain käyskenteli ympäriinsä. Se ei haravoinut tuntosarvillaan maata, vaan katseli avaraa taivasta. Välillä se nappasi silmälumeeksi neulasen olalleen. Ei se sitä koskaan kuitenkaan pesään kantanut. Heitti menemään sopivan tilaisuuden tullen.

Muut huomasivat pikku hiljaa tuon laiskurin elkeet. Muurahainen puhuteltiin ja se sai rangaistukseksi yövuoroja. Se ei kuitenkaan saapunut paikalle yökorrenkantoon ja niin muurahainen haastettiin oikeuteen vastaamaan tekemättömyydestään. Lautamieskirvat eivät lotkauttaneet korviaan sen puolustuspuheenvuorolle, että keko oli jo riittävän iso. Niin muurahainen laitettiin keon uumeniin kaltereiden taa. Vankilan hoitaja ei kuitenkaan pitänyt muurahaisen lusimisasenteesta. Se oli liian hyväntuulinen. Niinpä se karkoitettiin pesästä.

Muurahainen siirtyi elelemään läheisen lammen rannalle. Se alkoi ajan kulukseen harrastaa surffausta kaarnanpalasilla. Muutaman päivän päästä se oli sulava osa aallokkoa. Välillä se huilasi ja heitti huulta vesikirppujen kanssa.

Muut muurahaiset vihasivat tuota lorvehtijaa syvästi. Ne mulkoilivat sen viiletystä laineilla rannalla raataessaan. Muutamat yrittivät jopa ampua sitä hiekanjyväsillä. Toiset taas laittoivat kiertämään siitä katkeranmakuisia huhuja. Se oli kuulemma vaarallinen ja kaikinpuolin sairas tyyppi. Onneksi eräs termiitti katkaisi huhuilta siivet kutsuessaan muurahaisen mukaan eläinsuhdeviikonloppuseminaariin. Siellä vallitsi avoin ilmapiiri ja muurahainen sai olla oma iloinen itsensä.

Vähitellen muurahainen sai rauhan myös lajitovereiltaan. Ne eivät enää välittäneet häiritä sen elämää. Tyytyivät vain kertomaan jälkeläisilleen opettavaisia tarinoita muurahaisen turman tiestä, jotta nämä ymmärtäisivät valita toisin.

Muutama alkoi kuitenkin puhua muurahaisesta hiljaa myös toiseen sävyyn. Jossain piireissä sitä alettiin suorastaan ihailla ja pitää sankarillisena hahmona. Puhuttiin, että se oli löytänyt muurahaisten todellisen olemuksen. Eräänä päivänä muurahaispesästä irtaantui pieni ryhmä. Ne marssivat lammelle tapaamaan muurahaista ja kysyivät, voisiko tämä opettaa heille todellista elämää. Muurahainen totesi, että ei se muusta tiennyt kuin että teki sitä mitä huvitti. Käski ottamaan kaarnan alle ja nauttimaan aalloista. Niin nämä muurahaiset pääsivät uuden elämän alkuun. Niistä tuntui uskomattomalta, että ne eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet taivasta, vaikka se oli koko ajan roikkunut siinä yläpuolella. Sellaista ei näe, mitä ei osaa katsoa kohti.


Siitä lähtien melkein joka päivä lammelle ilmaantui lisää muurahaisia, jotka halusivat tehdä pesäeron kotipesään. Lopulta pesässä ahersi enää yksi muurahainen. Kaikki muut olivat liittyneet lammen osuuskuntaan.

Ainoa ahertava muurahainen oli jo vanha mutta edelleen voimissaan. Se ei hätkähtänyt pienistä. Se oli nähnyt monet pesänvalloitusyritykset. Huhuttiin, että se oli katsonut karhua silmiin ja onnistunut pelottamaan otson pelkällä katsellaan korpeen. Kun vanha muurahainen keräsi neulaskimppuja lammen rannalla, muut huutelivat sille omasta mielestään hauskoja sutkautuksia auringonoton lomassa. Niitä selvästi häiritsi, että vanha muurahainen jatkoi raatamista. Kerran vanha muurahainen yritettiin jopa väkisin kantaa kaarnalaudan päälle kokeilemaan surffausta, mutta se pääsi pinteestä, kun taapernaakkeli käynnisti juuri silloin ilmahyökkäyksen.

Vanha muurahainen jatkoi työtään välittämättä toisista. Se tunsi sarvissaan, että ilmassa oli talven tuntua. Pian koitti päivä, jolloin se vetäytyi keon uumeniin.

Ja niin talvi saapui. Lammen muurahaiset jäätyivät yhdellä viiman henkäyksellä lumirakeiden sisälle. Ne olivat pitäneet hauskaa loppuun asti. Tuuli järjesti niille kauniit hautajaiset heittämällä ne kevyesti ilmaan kohti taivaan avaruutta. Ne leijailivat hiljaa alas laskeutuen kuka minnekin talven valkoisuuteen.

Vanha murahainen nukkui pesässään pitkän talven. Se ei enää herännyt kevään tullen, vaan kuoli yksin valtavan elämäntyönsä uumeniin. Tyynellä mielellä se oli uneksinut heilurista, joka heilauttaisi sen takaisin toisten luo.

Lähdön hetken koittaessa sen viimeinen ajatus oli, että loppujen lopuksi ei ollut merkitystä oliko kuljettanut kortta vai kellunut kaarnalla.

.
.

Irtipäästämistä

.

Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.

Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.

Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.

Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.

Irtipäästäminen on vaikeaa.

Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.

Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.

Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?

Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.

Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.

Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.

Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.

Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.

.

Nainen joka teki

.

Yhdellä naisella oli kapea sänky, unelmoivia ystäviä ja pieni keittiö. Naisen elämä oli verkkaista. Hän tapasi kahviloissa unelmoivia ystäviään ja kokeili reseptejä keittokomeronsa sopukassa. Nainen ei ollut tyytyväinen elämänsä ja halusi enemmän. Síksi nainen teki kovasti töitä, jotta se saisi kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat. Ja pian sillä naisella oli valtavan leveä sänky ja suurenmoinen keittiö. Sen vaatekaappi oli täynnä kauniita vaatteita ja sen kylpykaappi täynnä ylellisesti tuoksuvia lasipulloja. Unelmoivia ystäviä naisella ei enää ollut, koska hänellä oli niin kiire, ettei aikaa liennyt enää tapaamisille. Ruokaakaan hän ei ehtinyt enää laittaa, mutta nainen söi luksusravintoloissa, joista muut vain unelmoivat. Nainen oli kuitenkin tyytyväinen, koska hänellä oli nyt kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat.


Kerran naisen pomo sanoi, että koska nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, nainen saisi palkinnoksi mitä vaan. Nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, että automaattisesti hän pyysi palkinnoksi lisää töitä. Naisen pomo tuli tosi iloiseksi.


Eräänä päivänä nainen oli menossa tärkeään kokoukseen, mutta eksyikin vahingossa torille. Nainen joutui torilla vahingossa sellaiseen nurkkaan, missä ihmiset myyvät pois vanhoja tavaroita. Yhdessä pöydässä oli myynnissä naisen vanha elämä. Se nainen osti sen koko pöydän eikä edes tinkinyt.

.

Muurahainen ylenantaa

.

Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.

Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.

Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.

Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.

Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.

Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.

En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.

En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.

.