Muurahainen, jonka hetki koitti

-

Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.

Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.

Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.

Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.

Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.

Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.

Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.

Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.

Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:

- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.

Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.

- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.

- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.

Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.

Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.

Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.

Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.

Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.

Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:

- Katso minua silmiin.

Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.

- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.

Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.

Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.

Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.


-

Metsähajatelmia

.

Vaelsin muutaman päivän metsässä.

Puiden keskellä käveleminen on erilaista kuin muovituolien keskellä käveleminen. Eräs mies sanoi painokkaasti, että ihmisellä pitää olla suunta. Pitääkö? Suorinta tietä menemällä ei pääse niin pitkälle kuin harhailemalla.

Välillä pitää palata takaisin jälkiään. Käännekohta on se paikka, jossa oppii katsomaan mennyttä toisesta suunnasta.

Näin hymyilevän kiven ja kyllästyneen kiven. Ihminen pitäisi kohdata joskus ilman historiaa. Välillä vaihdamme ulottuvuutta itse kukin eikä ole enää paluuta vanhaan. Vanha rakkaus ei ehkä ruostu, mutta se hiipuu joksikin jota ei enää ole tässä ajassa mahdollista sytyttää. Vajoaa ulottuvuuksien väliin. Vapautta on päästää irti siitä, mitä ei enää ole. On tunteita joiden on hyvä antaa lahota. Maassa leijailevat kellastuneet lehdet ovat kasvun ennusmerkkejä.

Puiden keskellä voi katsoa toista ihmistä ohi samalla tavalla kuin Stokkan kellon alla. Rohkea on se joka avaa ensimmäisenä keskustelun nuotiopaikalla. Se mistä on kömpelöä puhua, on kaikkein notkeinta mielessä. Kun lopettaa muistelun, ennustelun ja valittelun, tulee aika hiljaista.

Suuri loimu ei lähde liikkeelle isosta pökkelöstä vaan pienistä tikuista. Hakaneulat pelastavat. Hakaristit pelottavat. Sytytysnestettä ei kannata juoda janoonsa pimeässä.

Nukuin yhden yön teltatta taivasalla. Pelko on järjetön rakennelma. Se estää nukkumisen ja tekee hereilläolosta painajaisunta. Muurahaisen rasahduksesta tulee murhaajan askel. Tuuli puhutteli kovalla äänellä. Niin kovalla, että tunsin muuttuvani tuuleksi. Minua ravisteltiin. Tunsin kunnioitusta.

Sielu jäi metsään. Kuori söi Floridan broileria ABC-aseman tolpan juuressa.

Kotona neljä seinää tuntui epätodelliselta kotelolta.

.

Silmäruokaa pysäkille

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.

Ikkunoita hiekassa

.

Kuljen autiomaassa. Vaellan silmät hiekassa. On kuuma. Keskellä avaruutta näen puisen asumuksen. Se muistuttaa pientä pagodia.

Kurkistan oviaukosta. Näen miehen istumassa matolla. Hän hymyilee. Kehottaa käymään peremmälle. On rauhallista ja varjoisaa.

Mies haluaa näyttää jotakin. Hän liuttaa auki puisen ikkunaluukun. Katson näkymää ihmeestä ihastuneena. Edessäni avautuu leikkisä meri ja liitukalliopoukamat.

- Näet ikkunasta sen, mitä haluaisit olla, mies toteaa eteensä katsoen.

Sitten hän sulkee ikkunaluukun. Hän kääntyy ja avaa vastapäiseltä seinältä toisen ikkunan. Näen taas tutun äärettömän kuivan ja kuuman autiomaan.

- Näet ikkunasta sen, mitä luulet olevasi, mies sanoo ja sulkee ikkunan.

Kolmatta päätyikkunaa hän ei avaa.

Lähtiessäni mies sanoo:

- Tiedäthän, nuo näkemäsi maisemat olivat molemmat pelkkiä kangastuksia. Vain kolmannella ikkunalla on todellista merkitystä.

.

Onnellisen miehen tarina

.
Junassa käytävän toisella puolella istui mies. Hän näytti sellaiselta, joka on viettänyt elämänsä aikana öitä varmasti myös taivasalla. 60-vuotiaan silmissä asui pojanviikari.

Mies katseli minua aikansa ja alkoi sitten jutella. Ensimmäiseksi hän kertoi, kuinka onnellinen hän oli. Hän oli tavannut poikansa 40 vuoden tauon jälkeen. Mies oli tullut isäksi alaikäisenä ja Kekkosen luvalla joutunut naimisiin. Pian tie oli kuitenkin vienyt vankilaan. Hän oli murhannut ihmisen ja sai elinkautisen. Se oli ensimmäinen tuomio ja lisää seurasi. Poika oli jatkanut elämäänsä ilman isäänsä siitä lähtien.

Mies oli ajatellut vapauduttuaan, ettei uskaltaisi etsiä käsiinsä poikaansa, kun monenlaista oli tullut rikottua. Poika oli onneksi etsinyt isän, lähettänyt poste restante -osoitteeseen tälle puhelinnumeronsa ja pyytänyt ottamaan yhteyttä. Kuoren päällä oli lukenut isä/vaari. Mies oli samantien juossut puhelin koppiin. Se oli melkoinen puhelu. Se oli melkoinen poika. Poika oli antanut täysin anteeksi isän kaikki teot ja kunnioittanut tätä ihmisenä.

En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pojastaan niin vilpittömän onnellisena ja ylpeänä.

Miehen piti jäädä Malmilla pois, mutta hän halusi jatkaa jutustelua ja niin matkasimme Helsinkiin asti. Mies istui luvan kysyttyäni viereeni, ettei tarvitsisi huutaa toiselta puolelta käytävää.

Siinä lähellä silmiin katsoen mies kertoi, että hän ei katunut murhaa. Onnistuin unohtamaan pelkoni ja varautuneisuuteni, katsomaan silmiin ja kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Se ei ollut ihan helppoa. Miehen silmistä näki, että hän tunsi ihmiset ja luki silmistäni kaiken. Siinä sitten katselimme toisiamme.

Mies kertoi, että hänen tyttärensä oli kaikkina vuosina tehnyt leikekirjan isästään Alibi-lehden juttujen perusteilla. Juttuja riitti. Välillä hän kohteliaasti varmisti, että pysyin kärryillä hänen vankilaslangisissa jutuissaan.

Kysyin mieheltä, oliko hän koskaan ajatellut kirjoittaa kokemuksiaan. Hän kertoi seinien sisällä kirjoittaneensa nippuja. Tallessa olivat, mutta vain omille silmille. Ehkä jonain päivänä hän antaa ne lapsilleen perintönä.

Perillä mies olisi halunnut, että tapaisin hänen poikansa. Kerroin, että terassi kutsui. Näytin miehelle junan, jolla hän pääsisi takaisin Malmille ja sitten tuli sellainen olo, että täytyi laskea käsi tatuoidulle olkapäälle ja toivottaa hyvää elämää. Kiittää häntä elämäntarinasta. Seutulippu oli siitä halpa hinta.

Lähdin aseman vilinään. Mies huusi vielä iloisesti jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkutin vain ja katosin.
.

Kultapossukerho ei ole kuopattu

.

Kuuluin pienenä kultapossukerhoon. Sain lehden täynnä possuja kotiini ja tein sokkelotehtäviä. Sitten kerho meni konkurssiin pankin myötä. Sokkelotehtävät ja uudet kerhot kutsuivat.

Maailma ei ole musta eikä valkoinen. Olen luullut että tuon läksyn oppii suunnilleen siinä vaiheessa, kun teini-iän finnit alkavat jäädä taakse. Ei pidä paikkansa. Narahdin ja tajusin, että vastakkain asetteluiden aika ei ole päässäni lähimainkaan ohi. Päin vastoin suurimmat barrikaadit pystyttää silloin, kun luulee olevansa jalo ja hyvä. Sitä leikkii hyvistä niin tosissaan, että ihan huomaamattaan ajautuu rintaman toiselle puolelle.

Töissä kiusataan yhtä miestä. Minulle ihmetellään, että outoa on, kun puhun sille kuin ihmiselle. Minulle oli varattuna paikka naakkakerhossa. Siellä pengotaan roskiksia ja tehdään pöytäkirjaan asiaa tiskaamattomista kupeista. En halunnut mukaan kerhoon, vaan jäin seisomaan rintamien väliin. Olin olkapäätä kiusatulle ja onnittelin itseäni, kun en liittynyt kerhoon, vaikka jäinkin yksin olkapääni kanssa.

HUomasin, että siinä keskellä rintamien välissä oli tosi tukala olla. Sitä kallisteli puolelta toiselle. Oli vaikeaa olla ei kenenkään maalla. Seisoin kapasiteettini ylittävän sokkelon keskellä jumissa.

Kiusattu mies on rassukka, joka on ajautunut tilanteessa niin pitkälle, että hän alkaa sopeutua kiusaamiseen. Tekisi mieli potkia persuksille ja käskeä ryhdistäytymään. Mutta hän on tottunut olemaan uhri. Hänkään ei kuulunut hyviksiin vaan jonnekin siltä väliltä. Häntä on ollut kuitenkin helpompi sympatiseerata kun toisia. Heikkoa on helpompi ymmärtää.

Pomo on ihan hyvä tyyppi. Reilu jätkä minua kohtaan. Mutta hänkin kuuluu kerhoon. Olin älyttömän pettynyt, kun tämä selvisi. Olin ajatellut, että hän on hyvis. Sitten hän olikin pahis. Mutta minua kohtaan kuitenkin hyvis.

Mutta olenko omalla käyttäytymiselläni ylläpitänyt tilannetta? Olen niputtanut pari kerholaista suoraan paskanpuhujiksi enkä miksikään muuksi. En ole antanut heille mahdollisuutta. Olen ollut viileän kohtelias, mutta en kohdannut heitä oikeasti. Ymmärrän kiusattua ja vakuutan hänelle, että ihminen saa tehdä virheitä. Mutta kai kiusaajakin saa. Kai heillekin pitäisi antaa mahdollisuus näyttää hyvis puoliaan. Kai heilläkin on sokea hetkensä. Kai hekin luulevat toimivansa oikein. Toimiiko kukaan loppujen lopuksi kauhean väärin todella tietoisesti ja tahallaan omasta mielestään.

Kaikkein eniten olen pettynyt siihen, että lankesin taas jakamaan maailman kahtia. Liityin yhdennaisen puolustusliittoon. Mustaa ja valkoista vaikka voissa paistaisi. Eläköön kliseinen sieluni, joka luulee olevansa kaksi sekunttia jalo ja näkevänsä maailman muka jostain ei kenenkään maalta. Puolensa on valinnut ennen kuin on tänne edes astunut. Kultapossukerhon jäsenyys on ikuinen.

.