keskiviikkona

Silmäruokaa pysäkille

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyynisyys on siitä mielenkiintoinen asia minulle että mulla sitä ei ole kuin omaa
elämääni kohtaan.

Monet kerrat kuulleena kuinka hyvä olen ja kuinka ansaitsen parasta ja niin edelleen... So what? Mä olenkin ollut kiusattu ja syrjäytynytkin ja elämä mennyt muutenkin päin helvettiä. Tiedän sen miltä tuntuu kun joutuu olemaan kipuineen ja vaikeuksineen aivan yksin. En halua lisätä kenenkään kärsimystä omalta osaltani ja jos voin sitä vähentää niin hyvä on.

Mitä hävíän jos voin joskus auttaa ja annan sen tapahtua? En minä rauhanpalkintoa odota tai minkäänlaisita glooriaakaan mutta en kai itsekäskään ole jos soisin myös itselleni paremman elämän tekojeni myötä?

Valitettavasti elämä ei ole niin yksioikoista, että saadessasi taaksesi tuhansíen äänet - tai edes enemmistönkään tuella - et tule automaattisesti valituksi. Elämä ei ole demokratiaa eikä edes monokratiaa vaan sen perusta on tyrannia ilman hallitsijaa. Siksi myöskin kaikenlainen vastarinta on turhaa...

Elämä on ääntenkalastelua - äänten jotka eivät ratkaise kuin häviösi...

Alina Vitiä kirjoitti...

En tiedä mitä täällä kalastellaan, mutta valintaa on katsooko toista ohi vai kohti. En kaipaa Karpon poropaistia minäkään, vaan enemmänkin jakamista.

Olisin antanut vasemman kauppakassini, jos joku ihminen pysäkiltä olisi katsonut kohti, tullut siihen ja kysynyt, että pärjätäänkö täällä.

Ehkä sitä on lukenut liikaa satuja, joissa on onnellisia loppuja, mutta uskon siihen, että kaikki hyvä virtaa jostain viemäristä takaisin.

En tarkoita perintöosuuksia tai kunniakirjoja, vaan jonkin sortin kasvua joka pistää taistelemaan tyranniaa vastaan.

Kyynisyyden voisi pistää apteekkiin reseptin taakse.

Anonyymi kirjoitti...

lisää näitä