DRYADIN LAULU

 

Metsässä vastaan tuli kuollut puu. Meinasin sitä surra, mutta puu ehti ensin:


Älä sinä kulkija huoli,
en ole vaipuneen karahkan vanki
liidän vapaana sammalilla soilla
kirmailen kanervilla kallioilla.
Joskus karahkaan palaan
mutta en iäksi - vain muistelemaan:
nousuani syleilystä maan
honkani huminaa
kaarnani rapinaa
varteni vapinaa
kaatumistani, kuolemaa.

Kunnes kohoan taas
latvusten ylle
ilman palkeille
iloitsemaan
metsän henkenä
loitsemaan
halki katoavaisen
siivellä tuulen ikuisen
keveydessä huhuilen.

Älä sinä kulkija huoli.

TANKOJA

Sain tehtäväksi kirjoittaa muutamia tankoja. Nyt ei ole siis tarkoituksena uusia alusvaatelaatikkoa, vaan puhaltaa tavukurinalaista runoutta.
(31 tavua/runo viidelle riville suhteessa 5-7-5-7-7)



Avokadoista
raaka kätkee kuoreensa
kovan sisuksen
Kypsä tuo kiven valoon
antaa pehmeimpänsä pois.




Sairaalakäynti
avaa minussa loven.
En katso poispäin
kurkin kuolon ovista
elän kaula pitkänä.




Unohdin minut.
En palannut noutamaan.
Kuljin taas ilman.
Jätin siihen narikkaan
missä riisutaan kaikki.




Alunperin tankoja raapustivat japanilaiset hovinaiset, kun olivat huiskennelleet salaisten rakastajiensa kanssa aamuun. Yöjuoksusta palattuaan hyvinkasvatut huiskentelijat kirjoittivat nätin kiitosviestin yön iloista tavoitteenaan taata huiskentelun jatkumo. Viestin vei rakastajalle viaton sanansaattaja ja toi tullessaan vastausviestin. Sanoma piti vielä pukea niin, että viaton viestintuoja ei äkännyt mistä meiningistä oli kyse. Viestejä kirjoitettiin siis vauhdilla, paineessa ja vielä rakastamisesta voipuneena.

Vähän sellaista:
"Määrrrakasssstaaan shuaa - iXu!- uusix?"
- tyyppistä darratekstailua siis tämä tankarunous pohjimmiltaan, mutta hivenen hienovaraisemmin ilmaistuna.

Se joka onnistui kaikessa tässä huiskentelussa ja viestittelyssä, korjasi tietysti komeimman saaliin eli sai eniten rakastajia ja rahhoo. Yritetäänpä romanttisempaa koodausta:


Kala ui uomaan
lepää kaislan sylissä
kuu vernissana
täytät maljani kuohun
juon itseni sinusta.


(Hovinaistekniikkaa jäljitellen viestin tässä siis rakastajalleni kliseitä kaihtamatta, että:
Oon koukussa ja haluan tavata uudestaan seuraavan täysikuun aikaan Vantaanjoen Vernissa-kahvilan sillalla, skumppapullo olisi kiva ylläri.)

Hieman kryptistä, mutta hauskaa. Kun tavut on kortilla, sanoja yli varojen tuhlaavalle tämä käy paastosta.

PENKKI

Maailman pohjoisella laidalla jään sylissä seisoo penkki, jota ei voi nähdä paljaalla silmällä. Se on sinisten salattu paikka. 

Kun seisoo jäänmurtajan takana luoteiskalliolla talvipäivän sinisessä valossa täsmälleen sillä hetkellä, kun päivän viimeiset säteet karkaavat hämärän helmaan, voi nähdä näkymättömättön penkin ja sinne saapuvat siniset. He saapuvat penkille kietoutuneina murheiden samettiin harteillaan haalistuneiden haaveiden palttoot. Heidän kulkuunsa on siveltynyt suru ja kantapäihin karheat kohtalot.  

Näkymättömällä penkillä he avaavat haikeansinisellä avaimella portin tuntemattomaan taivaaseen, tunteiden tuonpuoleiseen. He sulattavat sielunsa sineä penkillä hetken ja jatkavat sitten matkaansa tämänpuoleiseen. He ovat sametti-ihmisiä, jotka kaipaavat pehmeän kosketusta.

KEIJUKAISTEN MAA

Löysin Niksipirkasta hienon ratkaisun banaanikärpäsongelmaan: "Kuvitelkaa, että kotonanne lentelevät banaanikärpäset ovat keijuja."


Lähden kävelylle keijumyönteisessä tilassa. Törmään sinihämärässä metsässä keijupolkuun. Se loistaa kutsuvana nauhana puiden välissä ja lähden seuraamaan hohtavaa kujaa. Marssin eteen päin hippulat vinkuen, etteivät varjot ehdi varastaa silmiltäni salaperäistä reittiä.

Keijukujan päässä vastaan tulee puu, johon on ripustettu kenkiä. Puussa on pieni kyltti, jossa lukee kauniilla käsialalla: " KENGÄT PUUHUN HOP JA KOP KOP KOP. " Riisun kenkäni puuhun, kopautan kolmasti puun kylkeä ja siinä samassa viuh puusta ponnahtaa ovi kutsuvasti auki. Hiippailen sisään. Toisella puolella puuta lukee kyltissä: TERVETULOA KEIJUKAISTEN MAAHAN. Jipii! Edessäni aukeaa huikaiseva maisema laaksoon. Jännittävät raikkaat tuoksut täyttävät nenäni.

Keijukaisten massa on kauniin vehreää vaikka syksyn merkit ovat sielläkin ilmassa. Puut yltyvät supisemaan ja suhisemaan keskenään uteliaina ohikulkiessani. Maa tuntuu ihanan lämpimältä jalkojeni alla. Hetken käveltyäni vastaan tulee suuri värikäs kivi, johon on raapustettu ikiaikaisia haltiariimuja. En ymmärrä niiden viestiä, mutta ympärilläni kuiskivat puut kertovat, että niissä toivotetaan kaikki paljasjalkaiset lämpimästi tervetulleiksi illalla juhliin, purjepaviljonkiin. Kuulostaa hauskalta. Kumarran puille kiitokseksi ja jatkan reippain mielin matkaa syvemmälle laaksoon.

Saavun pulppuavan puron poukamaan. Puro juttelee mukavia ja nauraa kurluttaa. Kutitan sitä kädellä, vesi on kutsuvan kirkasta, mutta todella vilpoista. Onneksi purolla on selässään silta, joten en joudu kahlaamaan jääkylmässä vedessä. Silta on rakennettu varjoista. Puro varoittaa minua, että sillalle voi astua vain sellainen joka tuntee varjonsa, muuten käy kuulemma köpelösti ja voi haihtua näkymättömiin. Vakuutan, että varjoni on minulle tuttu. Astun varjosillalle, se tuntuu viipyilevältä jalkojeni alla. Samassa muutun pelkäksi varjoksi. Hui. Viiletän kiireesti varjosillan yli. Jalkojeni tavatessa maankamaran muutun helpotuksekseni takaisin itsekseni. Jatkan matkaa hehkuvissa väreissä helottavan niityn poikki.

Äkkiä tunnen jalkani alla jotain kutittavan pehmeää. Kas, joku on pudottanut keltaisen ja pörröisen hansikkaan maahan. Kuusen latvasta kulkuani seuraillut varis lehahtaa alas ja kertoo sen kuuluvan neokarvakeijulle, joka asuu keijujen maan itäisellä reunalla. Neokarvakeijut ovat kuulemma hajamielistä sorttia. Itäiselle laidalle on monen päivän tarpomismatka, joten varis neuvoo minua viemään hansikkaan Keijukaisten maan postilaatikkoon, jonne voi kiikuttaa postien lisäksi löytyneet tavarat. Löydän postilaatikon variksen osoittamasta suunnasta tyrnipensaikon takaa. Se on koristeltu jättiläisperhosilta pudonneilla siivillä.

Aurinko on alkanut laskea ja näen metsikön takana valoa. Jatkan siihen suuntaan. Puiden oksat väistävät minua hellästi. Eteeni avautuu kaunis valoilla koristettu rakennelma. Kuin suuri purjevene. Tämän täytyy olla purjepaviljonki, mistä riimukivessä kerrottiin. Paviljonki on täynnä ilakoivia keijuja, kaiken kokoisia ja näköisiä. Äänet sisällä kuulostavat pienten hopeakellojen kilkatukselta ja pikkulintujen pilpatukselta. Astun rohkeasti sisään. Kaikki kääntyvät uteliaina ihmettelemään, kuka oikein olen, mutta pian tutustumme ja tunnen kuuluvani joukkoon.
 
Paviljongin reunoilla on notkuvia pitopöytiä. Minut kutsutaan maistelemaan pitsan tapaisia rouskuvia piirakoita, keijupullia, mesipalluroita, sokeripitsisiä päivänkakkaroita, suklaakuorrutettuja yönkakkaroita... Karahvit notkuvat viiniä ja lasiini kaadetaan sitä uutterasti. Nostelemme maljoja elämälle humpsis! Keveydelle humpsis! Ilolle humpsis! Siiville humpsis! Siivettömille humpsis! Valolle humpsis! Varjoille humpsis! Juoman maku on suurenmoinen ja mitä enemmän juon sitä paremmalta maistuu. 
 
Äkkiä huumaava musiikki täyttää ilman. Minut temmataan tanssiin. Voi autuus miten keveästi jalkani lentävät. Lattian tilalla on joustava pehmeä pilvi. Voi pojat tämä vasta on karkelointia. Pakahdun onnesta. Huumaannun vauhdista. En tiedä enää kuka olen, muutun musiikiksi. Äänen lisäksi musiikki tuntuu läpi kehoni aaltoina, näen sen väreinä ympärilläni, voin sukellella musiikin läpi ja kellua siinä.
Juhlat jatkuvat myöhään yöhön.

Lopulta olen lopenuupunut kaikesta tanssimisesta ja ilakoinnista. On kotiinlähdön aika. Hyvästelen uudet ystäväni. Vartiokeiju lähtee ystävällisesti saattamaan minua takaisin varjosillalle, etten eksy hämärissä.

Varjosilta on edelleen onneksi paikoillaan. Kiitän vartiokeijua avusta. Puro nukkuu. Ylitän sillan varjona vähän puolelta toiselle huppelehtien, viini on tehnyt tehtävänsä. Sillan toisella puolella kirjoitan purolle vielä kiitokset rantakaisloihin aamulla löydettäväksi. Jatkan hämärässä kohti kaukaisuudessa häämöttävää kenkäpuuta. Kopautan kolmesti kaarnaa, viuh ovi aukeaa. Tunnen kylmän viiman toisella puolen ja siinä samassa olen takaisin ihmisten maassa. Noukin kenkäni puusta ja jatkan matkaa siniharmaassa metsässä. Keijupolku on hävinnyt näkyvistä. Ympärilläni on vain tiheä hämärä.

Kotona niksipirkka-keijut tervehtivät minua iloisesti pörräten hedelmäkulhon ympärillä. Jalkani tuntuvat mahdottoman kevyiltä.

KEIJUKAISTEN MAAHAN MATKAAVILLE TIEDOKSI:

• Keijujen metsätie on ihmisen silmille näkymätön, mutta jos osuu täsmälleen oikealla aurinkokellon hetkellä sinihämärään metsään, voi reitin nähdä.
• Jos näette kenkiä puissa, se on merkki, että olette keijukaisten maan porteilla. 
• Keijukaisten maassa kuljetaan paljain jaloin. Ripustakaa kenkänne puuhun vierailun ajaksi. 
• Kopauttakaa puuhun kolmasti, niin pääsette sisään.
• Jos on viestejä keijuille, alueella on kattava postilaatikkoverkosto. 
• Keijujen kanssa on helppo tulla toimeen.
• Paikallinen viini on ehdottomasti tutustumisen arvoista.

KIVI

Tuhoan vanhoja kuvia puhelimesta junaa odotellessa. Kivi viime kesältä on menossa murskeeksi bittiroskakoriin, mutta samaan aikaan horisontista nouseva myrsky saa minut tuntemaan yhteyttä kuomaan kaukana siellä jossain syysmyräkässä.

Päätän poiketa kiven luona kylässä. Myrskyn kanssa kilpaa horisontista saapuva N-juna vie minut ajatuskiskoilla kiven kotirannalle ihan tsuku-tsuku-tsuk.

 Jestas mikä myräkkä rannalla on. Hämärässä remuavat aallot kuin Huimalan sokerihumalaiset lapset pallomeressä. Mutta siellä kivi on, paikoillaan kaiken keskellä, joskin melkoisessa loiskeessa.

Kiven ympärillä käy täysi tyrske: lumoavasti vyöryävä vaahtomekkala tanssittaa rikkomatonta pimeyttä.

Mutta siinä kivi lepää olemassaolossaan hetkahtamatta ja sallii ympärillään kaiken alleen murskaavat tyrskyt. Ei ole moksiskaan, vaikka vaahtopyörteet iskevät sitä päin pläsiä. Siinä se vaan antautuu meren pauhulle epäilemättä olemassaolonsa jatkumoa. Tietää jo, että jossain siellä myräkän selkäpuolella hiippailee lähemmäksi seesteinen tyven kantapäissään taas uusi myrsky.

Kivi osaa ottaa lungisti säässä kuin säässä. Jotkut silinterihattuviisaat luokittelevat kiven elottomiin, mutta jumankekka sehän jos kuka osaa elää. Minä kumarran rannalla kivelle ja tsuku-tsuku-tsuk saavun kiskoilla hämärissä Käpylään.

Muutosehdotus luonnontiedonkirjan taksonomiaan:

ELOTON = sellainen, joka kulkee muiden jalanjäljissä ja hukkaa itsensä toisten myrskyihin

ELOLLINEN = sellainen, joka lepää omassa olemuksessaan eikä muuta muotoaan humauksessa jokaisen ympärillään puhaltavan myräkän mukaan esim. kivi

MAAKARIN TARINA

Olipa kerran maakari. Mikäkö se sellainen maakari on? Maakari on tyyppi, joka tekee hirveästi asioita muille. Sellainen tehokas ja hyödyllinen. Puolestatekijä ja elämän täyttäjä. Sellainen, joka kantaa muiden iloa ja surua harteillaan, jotta heillä olisi parempi elämä. Maakari pyrkii suojelemaan toisten elämän onnea ja säröttömyyttä. Eihän sellaiseen kukaan pysty. Mutta maakari kokee sen sisäsyntyiseksi velvollisuudekseen. Siitä tulee hänelle hyödyllinen ja kelpaava olotila.

Maakari-nimellä on juurensa maatikassa. Maatikka on sitkeistä säikeistä kudottu peitto. Sitä käytettiin ennen vanhaan perunakellareissa suojaamaan siemenmukuloita kylmältä ja tuholaisilta.

No niin takaisin tarinaan. Olipa kerran maakari. Hän eleli mukavasti pienessä kylässä pienessä mökissään. Maakari auttoi kylän pelloilla ja rakennuksilla. Hänellä ei itsellään ollut tiluksia turvanaan, mutta töitä riitti, koska hän oli ahkera niitä tekemään.

Maakari oli niin kova tekemään töitä, että muut oppivat pikku hiljaa luottamaan, että kun maakari saapuu paikalle, kaikki järjestyy mitä parhain päin. Sellainen henkilö on kauhean mukava porukassa. Se vapauttaa muita elämän keveyteen.

Maakari saikin hoitaakseen yhä mittavampia urakoita ja mitä vaativampia tinkejä. Mutta maakari ei ollut moksiskaan. Kaikki pyynnöt hivelivät hänen itsetuntoaan ja tunnetta siitä, että hän oli korvaamaton työn sankari. Mitä suurempi urakka, sitä intohimoisemmin maakari siihen paneutui.

Maakari paiskoi töitä aamuvarhaisesta illan hämäriin, jatkoipa joskus yön ylikin. Kotonaan hän ei ehtinyt kuin pyörähtää ja nukkuminen oli niin ja näin. Jos unen sattui saamaan, niin mietti sitä sivakoidessaan jo seuraavan päivän velvollisuuksia. Välillä maakaria toki väsytti, mutta hän sysäsi sen mielestään. Jokin velvollisuus ja kelvollisuus häntä ajoi ajamaan muiden asioita ja keventämään toisten kuormia. Ja niin maakari vain porskutti eteenpäin. Hän oli määrätietoisesti päättänyt pelastaa kylän asukkaat tulvilta, hallalta ja tupajumeilta. Hän oli viritellyt mitä nerokkaampia vimpaimia peltotöitä tehostamaan ja rakennuksilla seinät kohosivat ennen kuin ehti ludetta lausua.

Eräänä päivänä maakari oli tekemässä kylän laidalla uutta tuulimyllyä. Vanha kun oli pahasti säiden piiskaama ja ajan mädännyttämä. Kyläläiset olivat tarjoneet työhön apuaan, mutta maakari oli tomerasti ilmoittanut selviänsä hommasta leikiten itse. No toiset olivat tottuneet maakarin urotöihin, joten helpottuneena he kohauttivat olkapäitään ja lähtivät kuka minnekin elämän keveydestä nauttimaan.

Maakari oli raatanut auringonnoususta alkaen ja nyt päivä oli jo pitkällä iltapäivässä. Syömiset olivat jääneet vähemmälle, kun oli ollut niin kiire käyttää voimaansa. Maakari seisoi korkealla tikkaiden varassa itse kehittelemiensä myllynsiipien kiinnityspuuhassa. Aurinko helotti suoraan hänen silmiinsä. Hiki valui ja vatsa kurni. Äkkiä maakaria  alkoi huimata. Alkoi huimata niin, että aurinko mustui. Tikkaat alkoivat horjua ja ehtimättä mitään tehdä, maakari mätkähti maahan korkeuksista. Suoraan tomuiseen kovaan kamaraan. Pahaksi onneksi hän iski päänsä vielä kiveen.

Siihen jäi maakari makaamaan. Taju kankaalla, mistään mitään tietämättä. Tuli yö.

Keskellä yötä maakari heräsi ja avasi silmänsä. Hän ei muistanut mitään. Edes sitä kuka oli. Hän oli tokkurassa ja hämmennyksissään. Jollain konstilla hän sai hilattua ruhjeisen vartalonsa takaisin kylään. Postimies hänet sitten löysi hevosten juoma-altaasta puolitoreissaan.

Maakari vietiin tohtorin taloon ja siellä häntä alettiin hoivata kuin viimeistä päivää. Sellainen päivä tämä kun saattoi tohtorin mutinoden mukaan maakarille todella olla. Hyvässä hoidossa maakarin ruhjeet ja murtumat saatiin sievästi paketoitua, mutta maakarin mieli ei ottanut vastaan hoitoa.Yhä edelleen hän oli täysin tietämätön kuka oli ja mitä teki.

Muutaman viikon kuluttua maakari pääsi takaisin kotiinsa, vaatimattomaan mökkiinsä. Parantuminen oli edennyt vilkkaasti ja toimintakyky oli palautunut. Päästyään kotiinsa maakari nukkui monta monta päivää peräjälkeen. Nukkui nukkui kuin olisi jäänyt pahasti velkaa jollekin ja maksaisi hirsillä. Kyläläiset kävivät koputtelemassa ovelle, toipa muutama toiveikkaana rikkimenneitä länkiä ja muuta pientä puuhaa tullessaan, mutta maakari ei uniltaan avannut. Ei silmää ei ovea.

Lopulta maakari sitten heräsi uniltaan. Hän ei oikein tiennyt mihinkä ryhtyä. Se on hankalaa, kun ei oikein muista mitä osasi. Maakari huomasi pirtissä monet työkalut ja kalisteli niitä tutkivasti, mutta eivätpä ne oikein tuntuneet kutsuvan. Niinpä maakari lähti ulkosalle. Ovesta astuessaan hän oli kompastua portaille jätettyihin esineisiin, joissa oli pieniä lappuja. Korjaustoiveita, urakkaehdotelmia ja pikaisia paranemistoivotuksia kyläläisiltä. Mutta eivät nekään sopineet maakarin pirtaan.

Maakari katseli siinä pihalla mökkiään ja jostain syystä alkoi portin haka kutsumaan. Niinpä maakari astui portista ja lähti tietä pitkin matkaamaan. Hän ohitti kylän kirkon. Kyläläiset kirmasivat hänen peräänsä, esittelivät työtarjouksiaan ja taputtelivat selkään. Kehuivat kelpokuomaksi. Mutta maakarin mieltä ei lämmittänyt yksikään kehu taikka taputus. Niinpä hän hyvästeli kyläläiset, jotka olivat ihmeissään ja vähän loukkaantuneitakin, kun ei kelpo maakarille enää leipä kelvannut.

Niin katosi maakari kirkon tornin taa. Peräänkatsovien haikeuteen sekoittui kolotuksen tunne selkäpiissä. Maakarittomien töiden tutina.

Mutta maakari jatkoi kevein mielin seuraavaan kylään ja sitä seuraavan kylään ja vielä pidemmälle. Mitä kauemmas hän kulki sitä vähemmän hän muisti siitäkään mistä oli lähtöisin. Maakarin kengän pohjat kuluivat puhki ja niinpä hän jatkoi paljain jaloin. Hän tutkaili ihmisiä, taloja, puita, lintuja ja tien mutkia. Kaikki uusi tuntui kiehtovalta.

Kun häneltä kysyttiin kuka hän oli ja mitä hän teki, hän vain hymähti ja jatkoi matkaansa. Ei hän sellaiseen osannut vastata. Eipä se häntä niin kiinnostanutkaan. Kun joku kysyi, minne hän oli matkalla, ei siihenkään maakarilta herunut sanoja. Mistäpä hän tiesi mitä horisontin takaa häämöttäisi. Olisi matkalla ottamaan selvää.

Niin maakari pisteli menemään aidantolpalta toiselle. Ajankulukseen hän alkoi hyräillä ja keksiä itselleen nimiä. Kun hän saapui uuteen kylään hän keksikin käyttää esittäytyessään jotakin keksimistään nimistä. Hän huomasi, että ihmiset olivat tyytyväisiä, kun saivat jonkinmoisen tiedon siitä, kuka hän luuli olevansa.

Yhdessä kylässä hän esittäytyi keikariksi ja kaikkia alkoi heti kiherryttää ja kiehtoa. Kylän tytöt loivat häneen palvovia silmäyksiä ja lapset pilailivat kumartelemalla katuun asti. Toisessa kylässä hän esitti itsensä pankkiiriksi ja siitäpä vasta seurasi pöhinää ja pönötystä. Häntä pidettiin originaalina rikkauksien edustajana, hänen tyylinsä kun oli varsin boheemi. Mutta kyläläiset tulkitsivat, että vain todella rikkaalla olisi rohkeutta olla välittämättä tyylisäädöksistä.

Eräässä kylässä oli paljon leikkiviä lapsia tulijaa vastassa. Siellä matkaajamme esittäytyi leikariksi. Hän kehitteli lapsille kaikenmoisia kujeita, temppuja, leikkejä niin, että pienokaiset meinasivat tukehtua intoonsa. Kodeissa alkoi sana levitä mainiosta menosta, leikinkeveästä leikarista. Aikuisetkin halusivat moisen keveän iloittelijan tavata ja niinpä kutsuja alkoi sadella illallispöytiin ja herrasväen salonkeihin.

Ja leikari meni minne kutsuttiin. Kutsui väen mukaansa milloin mihinkin leikkiin, oikkuun, seikkailuun, tytinään. Välillä pisti väen kukkumaan toisinaan nukkumaan. Ja väki janosi lisää. He olivat päässeet vapaiksi iänikuisista rutiinipoteroistaan kiinni johonkin avaraan.

Kun entinen maakari nykyinen keikari-pankkiiri-leikari jatkoi matkaansa seuraavaan horisonttiin, jätti hän jälkeensä joukon, joka olivat autuaasti unohtanut, että oli olemassa eilinen ja huominen. Heissä tuntui heränneen jokin kauan uinunut, pitkään piilotellut. Sen näki silmistä. He alkoivat muistaa, mikä oli ollut poissa kauan. He alkoivat unohtaa, minkä olivat luulleet olevan tärkeää.

Ja niin kulkijammme jatkoi matkaansa kylästä toiseen. Välillä kengät kuluivat paljaiksi jaloiksi, mutta aina jostain kävelivät vastaan uudet. Ja nepä sopivat aina kuin valetut.

Joku yritti joskus jäljittää matkaajamme silloista sijaintia, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Hän sai työnsä palkkana vain kerrottavakseen kummallisia juttuja mitä merkillisimmistä matkaajista kylissä ja kaupungeissa. Keikareita, leikareita, lankareita, paakareita, pankkiireja, fakiireja, taikureita ja ties mitä maakareita tuntui olevan joka kylässä kohottelemassa maljoja elämälle.

Ja niissä kylissä siemenperunat ja tuholaiset elivät ihan sulassa sovussa. Yhdelläkään talonpojalla tai -tytöllä ei ollut aikaa kutoa niille maatikoita perunoita suojaamaan. Mutta jos joku nyt luulee, että aikaa ei ollut, koska oli niin kovasti muita töitä, niin se ei kyllä pidä paikkaansa.

KERRO KERRO KUVANMUOKKAAJA

TARINA SIITÄ, MITEN KUUSIPÄINEN ALINA VASTAILEE JUHLAKUTSUIHIN SAMALLA KUN LEIKKII ANTIIKKISELLA KAMERALLA
(varoitus: tästä tuli pitkä ja sekava)

Taustaa:

Löysin vähemmän uudesta kamerasta kuvanmuokkaustoiminnon. Läiskin kontrastia, valoisuutta ja terävyyttä omakuvaani kokeilemisen ilosta. Siinä sivussa sisäinen ämpärini alkoi pulputtaa jokaisen tuunatun kuvan kohdalla. Siitä tulee nyt raportti. Ja samalla sateli juhlakutsuja postista, joten sekavuuden maksimoimiseksi sitäkin tässä eteenpäin hoidetaan.
.
Eli seuraa monologi KERRO KERRO KUVANMUOKKAAJA.
.
Esirippu auetkoon.
.
1) KAMERASÄÄTÖNÄ:
minimikontrasti.....................................................maksimikontrasti
- MINIMIKONTRASTI-MINÄ (tuunasin kuvan äärilaitaan, nyt siinä on sellainen vaaleanharmaa ja muodoton minä)
Kuva puhuu: " Elämäni on ennakoitavuuden ja samanlaisuuden juhlaa. On helppo samaistua eiliseen ja huomiseen sekä löytää uskollisesta vaatekaapista päällepantavaa, joka ei yllätä ketään. Suloiset rutiinit rakentavat ympärilleni turvamuurin, jonka suojassa en erotu ja saan olla rauhassa. Välillä kun ei oikein tunnu miltään, tekisi mieleni kiivetä sen muurin yli. Mutta en taida, koska tällainen pastellinvärinen elämä sopii minulle. Odotan. Ehkä varaan matkan muurin liepeille. Mietin vielä."
Vastaus juhlakutsuun tältä kuvalta: "Totta kai tulen, kirjoitin muistiin kalenteriin ajat sitten."
.
- MAKSIMIKONTRASTI-MINÄ (omakuvani muuttuu nyt mustavalkoläikikkääksi höystettynä neonväreillä)
Kuva puhuu: " Elämäni on tempoilevaa ja rosoista sinkoilua. Paikoin ylivärittynyttä draamaa. Eilisen vaatekerta jäi jonnekin, tänään en vielä tiedä, missä huomenna kiidän. Alleviivaan olemassaoloani korostamalla jännitystä ja särmää elämässäni. Kaikenlainen tapa- ja velvollisuusolemisrutiini saa minut ärsyyntymään."
Tämän kuvan vastaus juhlakutsuun: " Tulen, jos olen kulmilla ja ei tarvitse kätellä tai pitää puheita. Improon ehkä ohjelmanumeron lennosta vapaudesta."
.
2) KAMERASÄÄDÖKSI VAIHTUU: minimivaloisuus..........................................................maksimivaloisuus
MINIMIVALOISA-MINÄ (muutun aika mustaksi, hampaat näkyy)
Kuva puhuu: " Antakaa mun nukkua vuosi sikiöasennossa. Teipatkaa jätesäkeillä ikkunat. Vaihtakaa televisioon mustavalkoinen kuva. Ei yhteiskunnallisia asiaohjelmia. Älkää vaatiko hengittämään. Saati seurustelemaan. Tulee pahaa jälkeä. Rikkirevitty rosoinen minä, syleilen sinua. Ahdistukseni, armottomuuteni, antaudun, mutta en jaksa nostaa käsiäni merkiksi."
Vastaus juhlakutsuun: "No en varmana tule. Vihaan elämääni, itseäni, ihmiskuntaa ja kaikkea sitä, mikä ei sisältynyt edelliseen."
.
MAKSIMIVALOISA-MINÄ (muutun verettömäksi hehkuvaksi sädekehäksi)
Kuva puhuu: "Ihanaa, ihanaa, voi kun IHANAA! Ei vois olla parempaa. Kaikki hyvin. Luotan. Säteilen. Rakastan minua, sinua, kaikkia! Sinuakin kerjäläinen siinä. Hei jos on ankeaa, valintaa on kaikki tää. Hengitin ja tässä olen nyt valovoimaisena ikuisesti. Voimahalin tarvitsevia?"
Vastaus juhlakutsuun: "Ta-daa, lennän paikalle tanssimaan ja nostamaan taajuuksia. En osallistu kuitenkaan loppusiivoukseen, koska oon todnäk niin sfääreissä!"
.
3) KAMERASÄÄDÖKSI KOKEILLAAN NYT:
minimiterävyys....................................................maksimiterävyys
MINIMITERÄVÄ-MINÄ (kuva sumenee, höyrystyy kuin kylpyhuoneessa)
Kuva puhuu: "Siis en osaa sanoa, miltä tuntuu. Siis olin iloinen, kunnes tuli olo, että jotain puuttuu. X kävi kylässä. Jaettiin elämää. Tulin taas iloiseksi. No nyt en osaa sanoa. Ehkä vähän surku. Tunne, ettei kaikki tässä ja kuitenkin kaikki just tässä."
Vastaus juhlakutsuun: " Tekis mieleni tulla. Tulen ehkä, jos kun Y ilmoittaa itsestään. Ja jos bensa on halpaa lähettyvillä. Intuitioni sanoo, että tulen...Toivon "
.
MAKSIMITERÄVÄ-MINÄ (kuva muuttuu superselkeäksi, suorastaan röpelöiseksi. Oi mitkä ihohuokoset, vois kärpäset kylpeä..)
Kuva puhuu: "Olen järjestänyt elämäni juuri niin kuin halusin. Ongelmani on nyt X, mutta asennoidun Y ja luon Z. Jos jokin on haastavaa, epämääräistä, menen sitä päin ja ratkaisen. Tiedän kuka olen, missä seison ja missä seison huomenna. "En tiedä" ei kuulu sanavarastooni."
Vastaus juhlakutsuun: "Tulisin mieluusti, mutta juhlapäivänä olen lomalla. Lähetin tervehdyksen postitse."

LOPPU

Eläköön epävakaat identiteetit!
Eläköön valintatavaratalon päättymätön liukuhihna!
Eläköön silkinkarhea kokemus!
Eläköön juhlakutsut!