Prinssi, joka kohtasi varjonsa

-

Oli kerran prinssi Äly, joka eleli siellä jossakin, missä aivokapasiteetti oltiin saatu käyttöön lähestulkoon kokonaan. Hän syntyi maailmaan viattomana ja viisaana. Niin kuin me kaikki. Aikakirjoissa oli kuitenkin varoitettu, että tulevan hallitsijan järki saattaisi horjua ja siksi prinssi sai ristiäisissä kummeikseen neljä varjojen vartijaa, jotka lupasivat tehdä kaikkensa ja suojella tätä heikkouksilta, että prinssin järki säilyisi partaveitsen terävänä.

Prinssi Älystä kasvoikin komea ja terävä nuori mies. Hän oli täynnä tarmoa ja tulvillaan tuntemattomia tiekarttoja. Hän puhui kaikkia universumin kieliä ja tunnisti tuossa tuokiossa hepokatin heinäsirkasta. Prinssi Äly hallitsi valtakuntaansa tietotulvansa avulla sulavasti ja järjestelmällisesti. Vain äärimmäisen harvoin valtakunnassa jouduttiin julistamaan etsintäkuulutus karanneen paperin perään. Tähänkään mennessä yksikään paperi ei ollut onnistunut pakenemaan, vaan jokainen oli lopulta löydetty ja niputettu takaisin mappiinsa.

Prinssi Äly oli siis varsin tasapainoinen nuori mies, jonka ylivertaiset ongelmanratkaisutaidot tekivät hänestä kelpo hallitsijan. Hän oli niin vahva kuin sellainen, joka ei ole koskaan ollut heikko voi olla.

Eräänä päivänä prinssi Äly luki kuninkaallista psykologian kehitysteoriaa ja totesi, että hänen on aika pariutua, jotta valtakunnan tietokanta saataisiin turvattua. Prinssi Äly valitsi päästään tuntemattoman tiekartan, valjasti hevosensa ja lähti matkaan puolison etsintään.

Ensin prinssi Äly kulki läpi älykääpiöiden laakson, jossa tehtiin työtä aina laulellen ja iloiten. Prinssi Äly ei luonnollisesti yhtynyt lauluun, joka päämäärättömänä puuhasteluna rastitti suotta äänijänteitä. Seuraavaksi prinssi saapui risteykseen, josta tie vei kaaoskukkuloille. Sieltä kukaan ei ollut koskaan palannut elävänä. Prinssi Äly selvitti kuitenkin tiensä sisäisten tiekarttojensa avulla kertaakaan eksymättä. Lopulta prinssi saapui Tunteiden laaksoon, jossa kaunis prinsessa Tuulenpuuska asusti. Varmana menestyksestään prinssi karautti suoraan kuninkaanlinnaan prinsessaa tapaamaan.

Kerrottuaan asiatiedot itsestään prinssi Äly esitti sivistyneen kohteliaasti kosintansa prinsessa Tuulenpuuskalle polvistuen yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Prinsessa Tuulenpuuska ei ollut kuitenkaan helppo tapaus. Hän ei edes huomannut prinssin polven oikeaoppista kulmaa, vaan vaati prinssiä suoriutumaan ensin tehtävästä. Tehtävänä oli avata kuparinen arkku, jonka avain oli ollut hukassa ammoisista ajoista alkaen. Joku oli kuulemma sen tunnekuohussaan jonnekin joskus kätkenyt. Prinssi Äly suostui silmänräpäyksessä, sillä hän laski, että todennäköisyys tehtävän selvittämiseen olisi 86,7%.

Prinssi Äly ryhtyi innovatiivisena puuhaan. Hän järjesti paikalle valtakunnan parhaat lukkosepät ja metallianalyytikot. He kiertelivät ja kaartelivat arkkua ympäri ämpäri ja tarttuivat toimeen. Mutta arkku ei auennut. Prinssi Äly tunsi sisällänsä muljahtavan jotakin outoa. Samalla varjojen vartijat tunsivat valtansa horjuvan. Mutta salamannopeasti prinssi Äly kannustettiin laatimaan seuraava strategia. Paikalle saapuivat valtakunnan parhaat turvallisuusekspertit. Heitä kannustettiin tulospalkkauksella ja tuntuvilla bonuksilla. Tuloksetta. Arkku pysyi kiinni. Prinssi Äly tunsi sisällänsä muljahtavan jotakin vielä oudompaa. Viimeisenä voimavaranaan prinssi Äly järjesti paikalle valtakunnan parhaat konsultit, jotka yrittivät kannustuspuheillaan saada arkun auki. Tuloksetta. Arkku pysyi kiinni.

Tilanne oli prinssille ennenkuulumaton, eivätkä hänen välittäjäaineensa pystyneet ymmärtämään, mitä oli tapahtumassa. Ensimmäistä kertaa elämässään prinssi ei osannut analysoida tilannetta. Tilannetta pahensi entisestään se, että prinsessa Tuulenpuuska saapui paikalle hovineitoineen seuraamaan tapahtumien kulkua.

Nyt prinssi Älyn sisällä alkoi muljua oikein kunnolla. Varjojen vartijat olivat taistelleet tähän asti lujasti, mutta viimein nämä kummisedät ymmärsivät, että heidän aikansa oli ohi. He joutuivat sanomaan sopimuksensa irti ja siinä samassa tuntemattomat voimat valtasivat prinssin verenkierron ja hikirauhaset. Se mikä aikakirjoissa oli määrätty tapahtuvaksi alkoi vyöryä läpi.

Prinssi Äly oli kykenemätön. Epävarma. Tuen tarpeessa. Ja todennäköisesti pian myös puolisoa vailla. Varjojen vallatessa hänen mielensä hän alkoi unohtaa olla se kelpo kaveri, joksi hänet oli kasvatettu. Prinssi Äly tunsi ensin voimattomuutta ja surua, joka melkein jähmetti hänet patsaaksi. (Suuri osa maailman hallitsijoiden näköispatsaistahan on syntynyt juuri tällä tavalla ilman taiteilijan kädenjälkeä. Taidesuuntausta kutsutaan nimellä freezismi.)

Mutta prinssi Äly ei suostunut patsaaksi. Hän uskalsi jatkaa eteenpäin. Sitten esiin nousi kiukku, johon yhtyi raivo. Prinssi Äly alkoi heitellä arkkua yltympäriinsä niin, että yksikään hovin virkamies ei säästynyt mustelmilta. Prinssi Äly raivosi seitsemän päivää ja seitsemän yötä syömättä ja nukkumatta. Hänen varjonsa oli hurja. Hänen voimansa vielä hurjempi. Hän oli pitelemätön. Hän oli häpeämätön. Hän oli varjonsa vallassa. Hän oli vapaampi kuin koskaan.

Seitsemännen päivän iltana prinssin raivo viimein vaimeni. Väsyneenä hän lysähti arkun päälle. Arkun, joka ei suostunut avautumaan. Mutta vaikka prinssi oli heikompi kuin koskaan, hän oli kokonaisempi kuin koskaan. Muut eivät nähneet edessään kuitenkaan muuta kuin heikkoutta. Prinssi ei ollut enää kelpo prinssi kenenkään mielestä. Hän oli hillitön sekopää. Niin hänelle huudeltiin.

Mutta yksi näki kaiken läpi. Prinsessa Tuulenpuuska ei antanut muiden arvioiden kaikua korviinsa. Hän alkoi taputtaa käsiään hymy huulillaan kosijalleen, joka rötkötti arkun päällä polvet sanoinkuvaamattomissa kulmissa. Muut katsoivat prinsessaa hölmistyneenä, mutta yhtyivät nopeasti taputuksiin, sillä ikivanha uskomus sanoi, että se joka taputtaa yhdessä prinsessan kanssa, saa lahjakseen kolme onnellista päivää.

Prinsessa Tuulenpuuska tiesi, että sellainen, joka uskalsi näyttää, että oli kykenemätön, rakkautta kaipaava, epävarma ja tuentarpeessa, olisi heikkonakin vahvempi kuin yksikään vahva. Sellainen olisi valmis näyttämään todelliset kykynsä, todellisen rakkautensa, kokonaisen itsensä ja vastaanottamaan toisilta sen mitä ei itse osannut. Sellainen ei alistuisi vääryyden edessä, vaan kääntäisi väärät valat ja valheet voimakseen. Sellainen uskaltaisi hengittää mitään sulkematta ja kiinni naulaamatta. Sellainen avaisi arkun, sillä arkun avain ei ollut kadonnut. Se oli löytynyt. Oikeus rakastaa. Oikeus vihata. Oikeus tuntea. Se avain olisi prinssi Älyn käsissä arvokkaampi kuin arkun sisältö konsanaan.

Ja siinä samassa prinssi Äly nousi väsymyksestään ja tajusi oman voimansa niin kuin ei koskaan ennen. Siinä samassa arkku aukeni kevyesti kuin ei olisi koskaan kiinni ollutkaan.

Pian tanssittiin häitä. Häät olivat ennenkuulumattoman hyvin organisoidut ja tunnelmaltaan onnistuneet. Niistä puhuttiin vielä pitkään ja prinssi Äly ja prinsessa Tuulenpuuska elivät elämänsä loppuun asti.


Jaa mitäkö siellä arkussa oli? Siellä oli pieni siemen, josta kasvoi pieni puu, josta kasvoi suurempi puu. Lopulta se puu oli niin suuri, että se kaartui sillaksi, jota pitkin pystyi liukumaan prinssi Älyn kotivaltakunnasta prinsessa Tuulenpuuskan kotivaltakuntaan ja takaisin yhdessä hujauksessa. Pian valtakuntien välillä kävikin aikamoinen huiske.

-

Meri joka tuli luo

-

Meri hakkaa lasiseinää vasten. Joku on vanginnut sen akvaarioon. Se oli turha teko. Meri on suuri. Se tulee yli. Se pirstoo sen, mikä ei ole todellista. Siltä ei voi paeta. Edes unessa.

Valkoinen varjo heittelehtii vedessä. Se on pitsinen, käsintehty. Siinä on reikiä, jotta aurinko voisi kurkistaa sisään. Mutta päivänvarjoa on käytetty myrskyssä. Sille on käynyt vähän huonosti. Se on kadottanut keveytensä. Se on kadottanut aurinkonsa, jolta suojautua. Se on kadottanut virkansa.

"Kaunis", huokaavat ne, jotka näkevät myrskyn läpi. Huokaajat eivät näe, että jatkuva taisteleminen on saanut varjon taipumaan. Sen taipuminen on uupumukseen kiedottua kauneutta. Tyrskyjen vangin pakotettua toimettomuutta. Varjo antoi ymmärtää, että se selviäisi, mistä vaan. Se ei ollut valhetta, mutta valheeseen kiedottua. Vihdoin varjon täytyi kääntyä ympäri ja paljastaa itsensä.

Meri valuu varjoon. Hyökyy läpi. Ennen varjo vastusti, otti selkäänsä, kannatteli virtaa. Nyt se antautuu vietäväksi. Se ottaa vastaan, vaikka pelkää hajoavansa. Se pelkää meren voimaa. Voimaa, joka kuuluu sille, joka uskaltaa ottaa vastaan.

Mutta sellainen ei huku, joka suostuu syleilyyn vapaaehtoisesti. Sellainen pääsee osaksi merta. Sellainen valjastaa voiman. Sellainen vapauttaa itsensä auringon varjosta ja muuttuu todelliseksi. Kun varjo muuttuu todelliseksi, se ei enää suojaa itseään peloilta. Siitä tulee siivetön joutsen, veden viettelemä. Virran vanki, hukkuva, suojaton.

Joutsen ponnistelee hurjalla voimalla yhä uudestaan ja uudestaan. Ponnistelee vajotakseen taas. Siivetön ei ymmärrä antautua. Hukuttautua. Siivetön ei näe meren taa. Siivetön kaipaa tyyntä, mutta saa vastaansa raivon. Armottomat arvet.

Meren on pakko riepotella joutsenta. Niin on kirjoitettu hiekkaan. Joutsen ei ole meren vihattu. Joutsen on rakastettu. Meren muusa. Mutta meri ei voi keinuttaa rakkaintaan nyt. Muuten joutsen ei opi tuntemaan rakastettuaan, vaan jää lipumaan pinnalle. Pinnalla lipuminen on hukkaan heitettyä rakkautta, kaunista katsella, mutta vasta meren pohjamudissa voi ikuinen kohdata hetken. Vasta siellä voi nähdä itsensä ja toisen.

Lopulta taistelu tyyntyy. Joutsen vajoaa. Joutsenen kaula taipuu. Äärettömässä äänettömyydessä joutsen antaa itselleen luvan luopua. Se vaihtaa kamppailun luottamukseen. Se vaihtaa tempomisen olemiseen. Se vaihtaa näkymisen katoamiseen. Se vaihtaa itsensä iättömyyteen. Leijuen pohjamutiin. Kadoten niin ettei enää löydä itseään. Hukaten nimensä. Häivyttäen arpensa.

Ja kun siivetön lopulta päästää irti, se kohoaa ja lentää aallokon läpi. Tyrskyillä ei ole siihen enää mitään valtaa, sillä meri on nyt sen, jota ei enää ole. Rakkain, joka on tullut luo.

-

Ojakellukka, joka lyhensi itseään

-

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.


-

Taiteilija, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan

-

Oli kerran taiteilija, joka löysi roskalaatikosta vanhan oven. Hän alkoi maalata siihen kaikenlaista. Mitä milloinkin mieleen tuli. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Oveen ilmestyi tuoli, jossa oli hyvä istua. Oveen ilmestyi mies, joka löysi elämänsä rakkauden kävelemällä. Oveen ilmestyi hevonen, jonka kaulassa oli suuri kello. Oveen ilmestyi nainen, joka oli taitava lukkoseppä. Oveen ilmestyi hiipivä sininen suru. Oveen ilmestyi lapsi, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Oveen ilmestyi vuori, jonka laella oli paikka auringossa. Oveen ilmestyi polku, jonka varressa oli viitta oikeaan suuntaan. Oveen ilmestyi haikara, joka osasi tähystää haukanlailla. Oveen ilmestyi usva, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan. Oveen ilmestyi ihmisiä, joilla oli kauniit kämmenet. Oveen ilmestyi vihreä talo, jonka lautalattialla oli purkkeja harmaasta purppuraan ja seitsemän sianharjaista sivellintä.

Yön tullen taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui ovesta sisään maalauksensa keskelle. Siinä samassa hän unohti kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Taiteilija taivalsi eteenpäin ihmeellisessä maisemassa, jossa aurinko paistoi vuoren laelle tehden kulmikkaasta vähemmän kovan. Hän kuuli kellon helisevän hevosen kaulassa ja samalla hetkellä tunsi surun hiipivän sydämeensä. Suru sydämessään taiteilija kulki, kunnes häntä vastaan tuli nainen, joka oli ammatiltaan lukkoseppä. Nainen oli taitava avaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi surulla salvattuja sydämiä. He kulkivat yhdessä polkua, jossa oli viitat oikeaan suuntaan.

Kerran he eksyivät usvassa, mutta niin oli hyvä, sillä silloin haukanlailla tähystävä haikara tavoitti heidät tuoden tullessaan lapsen, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Taiteilija, lukkoseppä ja lapsi löysivät usvan keskeltä vihreän talon, jonne he asettuivat asumaan.

Taiteilija nikkaroi tarpeeksi tuoleja, jossa heidän ystäviensä oli hyvä istua iltaa. He kättelivät toisiaan tullessa ja syleilivät lähtiessä. Lautalattialla istuskellen taiteilija tutustui harmaista purppuraisiin purkkeihinsa ja seurusteli siankarvaisten siveltimien kanssa. Välillä suru istui taiteilijan seurana. Tästä kaikesta syntyi talon seinään taiteilijan käsissä kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Eräänä päivänä taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui seinästä sisään unohtaen kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän onnellinen kohtalostaan, hän olisi vastannut, että se oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän katkera kohtalostaan, hän olisi vastannut, että sekin oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, mikä oli elämän tarkoitus, hän olisi vastannut, että hän ei muistanut.

Jos hän olisi muistanut, hän olisi vastannut, että elämän tarkoitus on elää niin kuin on maalannut. Mutta hän ei muistanut, koska silloin maalaus olisi ollut liian valmis eikä niin keskeneräinen kuin se voisi olla. Ja liian valmiilla on taipumus haalistua ja jähmettyä sellaiseksi, mikä ei enää kutsu elämää, vaan muuttuu paperiseksi.

Mutta kukaan ei kysynyt taiteilijalta, koska taiteilija ei ollut maalannut polkunsa varrelle yhtään kyselijää.


-

Polku

-

Herään, kun uusi ystävä eiliseltä nipistää varvastani pimeydessä. Luomuherätys vailla vertaa. Haalin pimeydessä vaatteet ylleni ja kasaan hiljaa makuupussin rinkkaan. Osa sängyistä on jo tyhjiä, osassa näkyy vielä tuhisevia kääröjä. Sitä on oppinut kasaamaan elämänsä pilkkopimeässä niin, että ei jätä mitään jälkeensä. Kengännauhat kiertyvät kiinni hämärässä kuin itsestään.

Hiippailen ovesta ulos kuorsausten saattelemana. Ulkona on vielä pimeää ja silmät hakevat hämärässä oikeaa suuntaa. Aamun viileys kirkastaa mielen. Askel on kevyt.

Pehmeä hiekka tuntuu levänneiden jalkojen alla miellyttävältä, kun tallustan puiden siimekseen. Vähitellen lintujen konsertti alkaa voimistua ja aurinko näyttää voimaansa. Vielä hetki ja sitten maisemaan syttyy hetkeksi salaperäinen kirkkaus, joka pehmenee nopeasti uomaansa. Uninen usva lepää pelloilla, haikarat hiljaa kirkon torneissa. Varis yrittää liittyä lintujen kuoroon, mutta erottuu väkisinkin joukosta.

En ole yksin, vaikka ketään ei näy edessä eikä takana.

Kuljen polkua, joka piirtää minut osaksi suurempaa. Ruosteenruskea maa, keltainen kaura ja punainen neilikka silittävät sieluani. Suuret puut kumartavat kulkuani ja minä kumarran niille, kun etenen tietäni tuntemattomaan. Koirat, kissat, lehmät ja lampaat seuraavat katseellaan menoani ja yläpuolellani haukat vartioivat askeliani.

Yksi on varma. Tänäänkin minusta huolehditaan ja toiveitani kunnioitetaan. Kulman takana odottaa tuntematon, joka on kuitenkin tuttu.

Täällä tuuli on lahja ja tilkka vettä merkki äärettömästä rikkaudesta. Täällä ystävällinen katse poistaa kivut ja pelot tehokkaammin kuin mitkään rohdot.

Tervehdin harvoja vastaantulevia ihmisiä. Silmistä voi lukea, kuinka kevyt on kunkin ihmisen kulku. Joidenkin kanssa jaan palan leipää. Joidenkin kanssa ajatuksen. Joidenkin kanssa tunteen. Ihmisiä, joiden kanssa ei ole edes yhteistä kieltä, mutta silti sielumme tervehtivät toisiaan kuin vanhat rakastetut. Ihmisiä, jotka katoavat horisonttiin silloin kuin aika on. Osaa heistä kannan hetken, osaa tovin, osaa ikuisuuden.

Eilinen ja huominen ovat haaleita läikkiä taivaanrannassa. Virta, joka kulkee lävitseni on tämä hetki. Muuta en tarvitse. Reppu selässäni on sitä kevyempi mitä kevyempi on mieleni. Täällä ei voi eksyä, sillä suunta on aina oikea. Kilometrejä ei tarvitse laskea, koska jalat vievät niin pitkälle, kun on tarkoitus kulkea. Karttoja ei tarvita, kompassina toimii hetki ja luottamus. Se riittää. Taivas tarjoaa sen, mitä tarvitsen. En vaadi, vaan esitän kevyitä toivomuksia ja hyväksyn sen mitä eteen tulee.

Aika menettää merkityksensä. Viikot vierivät yksi toisensa jälkeen, kevyesti. Täällä aikaa ei voi menettää. Täällä aika on kehä, joka tarjoaa vain uusia mahdollisuuksia.

Jotkut puhuvat onnellisuudesta. Jotkut vapaudesta. Jotkut rakkaudesta. Täällä ei tarvitse puhua. Täällä vain on. Kaikki.


-

Kerroksia

-

Eräänä päivänä puhelin hajosi, asunto meni alta, hissiin ahtautui liian monta ihmistä ja terveys meni lakkoon. Oli aika pudota.

Ihminen on, mitä ajattelee, huikkasi mies hissin perältä. Tässä uskalla enää edes ajatella. Yritin maalata taivaan siniseksi, mutta jotain muuta ehti väliin. Hissin ovet sulkeutuivat ja matka jatkui alaspäin ohi kellarikerroksen. En tiennyt, että sen alapuolella oli tilaa. Tilaa sellaisille, joiden aika oli ohi.

Kerros -1:

Tajusin eläneeni liian monta vuotta harmaan hupun alla. Tyytyneenä puolinaiseen. Olin puolikas. Ja puolikkaalle riittää vähempikin. Hedelmäastian se vähän nahistunut versio, joka on vaan, vaikka kaikki tietävät, ettei sitä enää kukaan syö. Kylkiäinen.

Kerros -2:

Tajusin, että olin tylsä ylenkatsellinen tyyppi, joka luuli olevansa jotain enemmän. Joka rakensi makkarankuorista itselleen ihoa, josta paistoi läpi teurastettu elämä.

Kerros -3:

Makasin huuruavalla niityllä, silmiin satoi nauloja, mutta se ei tuntunut miltään. Tyhjyys oli tullut jäädäkseen. Elämää ei enää ollut. Jäljellä oli vain naulasade.

Kerros -4:

Täytin itseni rakennusvillalla, mutta tuuli kulki lävitseni enkä tiennyt enää millä itseni eristäisin.

Kerros -5:

Kello ei suostunut enää liikkumaan eteenpäin. Viisarit kulkivat taaksepäin alleviivaten menetettyjä hetkiä. Aika ei ollut enää minun.

Kerros -6:

Lapseni pyysi lahjaksi hyvää muistoa ajasta jonka hänen muistinsa kätki. - Sinä olit...,, yritin, mutta lause ei tullut ulos. En muistanut mitään. Muistini ei ollut enää minun. En oikein jaksanut silloin.

Kerros -7:

Vajosin koomaan kokeillakseni, voisinko vastaanottaa todellista rakkautta ilman, että voisin pedata sille sänkyä.

Kerros -8:

Otin jätesäkin ja sulloin itseni siihen. Sinne sentään mahduin eikä se heittänyt ulos sisuksistaan.

Kerros -9:

Löysin itseni kuvaamasta sairaalan tapettia, todistaakseni olleeni joskus olemassa. Mutta tapetti haalistui ennen kuin ehdin kehittää kuvan.

Kerros -9 1/2:

Painoin seis ja katosin kerrosten väliin.

-

Tyttö joka valmisti kakkuja

-

Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi se tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten se kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten se kutsui vieraita syömään sitä kakkua. Se tyttö oli kauhean iloissaan, kun joku ylisti kakkua. Se tyttö oli kauhean huolissaan, kun joku ei ylistänyt kakkua.

Se tyttö alkoi pitää kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan se lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan omanarvontuntonsa. Se tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai sen tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Se alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.

Eniten maailmassa se tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.

No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä se tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.

Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hiljaa. Mutta se tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Ne vieraat pureskelivat hiljaa hampaat irvessä kakkua ja huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.

Silloin se tyttö jähmettyi kauhusta. Se ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Ne vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Se tyttö oli vielä seuraavana päivänä ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että se ei voinut enää tehdä kakkuja, koska sillä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.

Se tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä se jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen se tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten se puu oli ihan kalju.

Aluksi se puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillä. Aikansa kurkisteltuaan se alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä se puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.

Kerran eräs poika käveli siellä metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Se poika huomasi ne kanelitangot siinä puussa ja nappasi yhden suuhunsa. Siinä samassa se poika lähti tunnustamaan rakkauttaan kaupungin suloisimmalle tytölle.

-