SIRKAN TARINA

.
Seurasaari uinuu loppukesän helteessä. Istun ihailemaan maisemia varjoisalle penkille. Hetken kuluttua paikalle astelee keski-ikäinen nainen ja pyytää osaa penkistä. Mikäpä siinä, kyllä mahtuu. Olemme tovin niin kuin emme olisikaan, niin kuin toinen ei olisi siinä. Sitten alamme puhella. Ensin toki säästä. Ihmettelemme penkin tuulisuutta. Tulee ihan vilu, mikä on uskomatonta, kun muutaman metrin päässä on paahtava helle. Nainen, Sirkka, on ”Stadin friiduja” ja käynyt Seurasaaressa 70 vuotta. Keski-ikäinen vieruskaverini paljastuukin 85-vuotiaaksi.


Ja humpsis lähdemme aikamatkalle Helsinkiin.


Sirkka on monesti nähnyt Kekkosen juoksemassa ympäri saarta ja Sylvin kävelemässä kauppaan maitotonkka kädessä keikkuen. Melkein näen Urkin viuhahtavan penkkimme ohi kuula auringossa hehkuen. Puidaan Kekkosen seikkailut ja Sylvin saavutukset kotidiplomaattina. Tuuli sen kuin yltyy. Kuuntelen hurmioituneena tämän tyylikkään ja hieman arvoituksellisen leidin varmasanaista kerrontaa.


Sirkka pyörii lapsuutensa Hakaniemen nurkilla ja juoksentelee Helsingin rannalta toiselle. 18-vuotiaana elämään tulee käännekohta eräänä lauantaiyönä. On vuosi 1948. Sirkka on kylässä sairaanhoitaja Ellin boksissa Toisella linjalla Kalliossa. Sirkan silloinen poikaystävä käyttäytyy huonosti ja Sirkka lähtee ”Hämikselle”, Tavastialle tanssimaan omin päin. Tavastialla soittaa pianoa nuori mies. Pianisti tulee hakemaan Sirkkaa tauolla tanssimaan. ”Ei jäänyt yhteen kertaan.” Illan päätteeksi pianisti saattaa Sirkan Hakaniemeen. Saattaja vitsailee ovella, että on pikkuisen jano ja hölmistyy, kun Sirkka kutsuu sisälle juomaan vettä. Nuori neito ei ihan ymmärrä tätä janoa. Ja niin siinä sitten vain vettä juodaan ja pari poskipusua vaihdetaan, kunnes kello on kuusi aamulla ja on hyvästien aika. Kotiin palattuaan pianisti julistaa äidilleen, että löysi sen oikean, jonka kanssa menee naimisiin.


Mutta Sirkkapa tietää, että pianistilla riittää vientiä. Illasta toiseen laittautuneet naiset parveilevat muusikon ympärillä. Sirkka päättää ottaa välimatkaa ja saa päähänsä lähteä Pariisiin. ”Ei tietenkään lentokoneella menty, vaan ensin laivalla Antwerpeniin.” Vaikka Sirkka matkustaa yksin, yksin ei tarvitse olla. Belgialainen mies löytyy seuraksi alkumatkaan, mutta hän osoittautuu vaativaksi tiettyjen asioiden suhteen. Sirkka päättää etsiä parempaa seuraa. Mukavista kanssamatkaajista ei ole pulaa ja uusiin ihmisiin tutustuminen käy helposti. ”Oltiin halukkaita jakamaan elämää eikä eristäydytty omiin poteroihin.”


Perillä Pariisissa löytyy sorbonnelainen opiskelijanuorukainen kaupunkia ja pariisilaista elämää näyttämään. ”Sellainen oikea herrasmies.” Elämä Pariisin kujilla on seikkailua. Sirkkaa viedään paikasta toiseen. Uusien ihmisten, nähtävyyksien, tuoksujen ja makujen keskellä hän tuntee syvää elämisen riemua. Kuukauden päivät seikkailtuaan, Sirkka palaa takaisin Suomeen. Satamassa häntä odottaa yllätys. Pianisti on tullut sinne laivaa vastaan. Mistä onkin saanut selville. ”Nyt mennään naimisiin”, kuuluu tervetulotoivotus. Ja Sirkka vastaa käytännön ihmisenä:
”Mennään vaan, mutta tämän vuoden puolella, niin saadaan verotusetua.”


Yhteinen arki alkaa. Toimeen tullaan hyvin. Pianisti ei koskaan korota ääntään Sirkalle. Välillä muusikon elämä on vähän kosteaa, mutta siitäkin selvitään. ”Kyllä se on se mitä täällä on (näyttää päätään), mikä ratkaisee. Että on kapasiteettia ja karismaa, sellaista luontaista avaramielisyyttä ja huumorintajua.” Huumorista pariskunta ei tingi tuulisinakaan päivinä. Kerran Sirkka tulee yömyöhällä kotiin työpaikan juhlista. Samaan aikaan pianisti tulee kotiin ulkoiluttamasta koiraa. Ovella kohdataan. Pianisti on äksynä pitkäksi venähtäneestä yöjuoksentelusta ja tokaisee ovea avatessaan: "Oletko menossa vai tulossa?"


Erään kerran pianisti on vuorostaan anteeksipyynnön vaimolleen velkaa. Kotiin palattuaan Sirkka löytää lahjan. Käärön sisältä paljastuu kirja ja etusivulla seisoo omistuskirjoitus: "Sirkalle, terveisin yksi heistä." Kirja on Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Elegantti anteeksipyyntö hyväksytään.


53-vuotiaana pianisti saa aivoinfarktin ja joutuu useaksi viikoksi sairaalaan. Toivoa ei kamalasti anneta. Kun pianisti vihdoin palaa kotiin ja istahtaa tutulle sohvalle, pääsee itku. ”Ei ollut varma näkeekö sitä paikkaa enää.” Puhekyky on mennyt, mutta rakkautta on enemmän kuin koskaan. Pianisti ei ole katkera, ”ei tippaakaan.” Sirkka jättää työt taloushallinnon esimiestehtävissä ja ryhtyy hoivaamaan miestään. Hänkään ei ole katkera. ”Se oli hienoa aikaa.”


Hienoa aikaa kestää neljä vuotta. Yhdessä nauretaan paljon. Sitten pianisti kuolee. Piano jää jäljelle ja rakkaus. Reipassanainen ystävä patistaa Sirkan asuntoonsa hautautumasta takaisin elämään. Löytyy mies. ”Sellainen tavallinen rakennusmestari, ei yhtä lennokkaat aivot kuin pianistilla, mutta kunnon mies kaikin puolin ja elää kuivin suin, puolensa siinäkin.” Sirkka saa matkaseuraa. Matkustetaan yhdessä Kanariat ja Karibiat, 22 matkaa, kunnes rakennusmestarilta pettävät jalat alta. Enää soitellaan vain silloin tällöin.


Nyt Sirkka on alkanut pelätä, että hän jonain päivänä herää ”vanhana hauraspäänä”. Niin on monelle ystävälle käynyt. ”Sitten tulevat ja viedään johonkin kamalaan paikkaan.” Sirkka on terve, mutta tuntee haavoittuvuutta tulevaisuuden suhteen. Kerran oli tilanne, että huimasi asfaltilla mäessä ja
Sirkalta meinasi mennä jalat alta. Takaa tuli nainen, ja Sirkka sai sanottua, että tarvitsisi vähän käsivartta. Nainen totesi, että hänellä ei ole aikaa, kun on kiire pankkiin. Siitä jäi Sirkalle haava. ”Että on avuton, eikä kukaan auta.” Osa kavereista on mullan alla. Osa kaltereiden takana. Niin nimitetään paikkoja, joissa hoitajat lukitsevat oven lähtiessään huoneesta.


Jos Sirkka saisi valita tulevaisuutensa, hän haluaisi, että hänen jalkansa kulkisivat Seurasaareen niin kuin nytkin. Hän toivoo löytävänsä paikan, jossa olisi vanhana mukava olla. Vielä hän ei ole vanha. ”Mutta joskus satavuotiaana sitten ehkä. Nyt kai kuuluisi alkaa jo vanheta.” Lisäksi pitäisi päättää mitä tekee kirjoille ja pianolle, kun muuttaa eteenpäin. Nyt kirjat ovat kuin vanhat ystävät. Niitä tulee pinottua pöydille, muisteltua kirjojen kansiin kätkettyjä tarinoita ja siliteltyä sitäkin yhtä eleganttia anteeksipyyntöä.


Puhutaan valinnoista. Puhutaan taas Kekkosesta. Puhutaan ranskalaisista, espanjalaisista ja italialaisista miehistä. Puhutaan naisesta, joka hyppäsi yli yhdeksänkymppisenä benji-hypyn ja ihmetteli siitä seurannutta hössötystä. Puhutaan peloista. Puhutaan yksinäisyydestä. Puhutaan kuolemasta. Puhutaan espanjan opiskelusta.


Hujauksessa on kulunut melkein kolme tuntia. Vesipulloni on tyhjä. Sirkka ei ole juonut pisaraakaan. Parkkikiekostani loppuu pian aika ja täytyy lähteä vessaan. Sirkalla ei ole kiire mihinkään. Hän aikoo kävellä vielä Seurasaaren rantoja pitkin ympäri. ”Tavataan taas joskus tässä penkillä”, hän sanoo noustessaan ylös. Muutaman askeleen otettuaan, Sirkka kääntyy huikkaamaan:” En minä kyllä vielä rupea vanhaksi hauraspääksi. Taidan varata matkan Espanjaan. Ja niistä kirjoista on aika päästää irti.” Katselen, kuinka Sirkka katoaa elegantti käsilaukku kädessään horisonttiin.


Reipas tuulenpuuska tarraa hattuuni, kun nousen penkiltä, mutta heti muutaman metrin päässä ilma seisoo iltapäivän paahteessa hämmästyttävän raukeana. Vilkaisen tuulen tanssittamaa penkkiä. Voisin melkein vannoa, että siinä piilee aika- ja sääportaali menneisyyden Helsinkiin.

.