KIVI

Tuhoan vanhoja kuvia puhelimesta junaa odotellessa. Kivi viime kesältä on menossa murskeeksi bittiroskakoriin, mutta samaan aikaan horisontista nouseva myrsky saa minut tuntemaan yhteyttä kuomaan kaukana siellä jossain syysmyräkässä.

Päätän poiketa kiven luona kylässä. Myrskyn kanssa kilpaa horisontista saapuva N-juna vie minut ajatuskiskoilla kiven kotirannalle ihan tsuku-tsuku-tsuk.

 Jestas mikä myräkkä rannalla on. Hämärässä remuavat aallot kuin Huimalan sokerihumalaiset lapset pallomeressä. Mutta siellä kivi on, paikoillaan kaiken keskellä, joskin melkoisessa loiskeessa.

Kiven ympärillä käy täysi tyrske: lumoavasti vyöryävä vaahtomekkala tanssittaa rikkomatonta pimeyttä.

Mutta siinä kivi lepää olemassaolossaan hetkahtamatta ja sallii ympärillään kaiken alleen murskaavat tyrskyt. Ei ole moksiskaan, vaikka vaahtopyörteet iskevät sitä päin pläsiä. Siinä se vaan antautuu meren pauhulle epäilemättä olemassaolonsa jatkumoa. Tietää jo, että jossain siellä myräkän selkäpuolella hiippailee lähemmäksi seesteinen tyven kantapäissään taas uusi myrsky.

Kivi osaa ottaa lungisti säässä kuin säässä. Jotkut silinterihattuviisaat luokittelevat kiven elottomiin, mutta jumankekka sehän jos kuka osaa elää. Minä kumarran rannalla kivelle ja tsuku-tsuku-tsuk saavun kiskoilla hämärissä Käpylään.

Muutosehdotus luonnontiedonkirjan taksonomiaan:

ELOTON = sellainen, joka kulkee muiden jalanjäljissä ja hukkaa itsensä toisten myrskyihin

ELOLLINEN = sellainen, joka lepää omassa olemuksessaan eikä muuta muotoaan humauksessa jokaisen ympärillään puhaltavan myräkän mukaan esim. kivi