sunnuntaina

Tyttö jolla oli tehtävä merenpohjassa

-
Merenpohjassa, kaukana siellä, missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan Vajonneiden laaksossa. Lohikäärmeen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on saada lohikäärme irti pohjasta. Tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa. Tehtävä ei ole koskaan helppo. Se ei ole voimannäyte vaan tahdontanssi.

Tyttö valjastaa lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla ja nykäisee pehmeästi kutsuakseen tämän samalle aaltopituudelle kanssaan. Mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä, se alkaa vastustella ja vajoaa syvemmälle mutaan. Se ei vielä ymmärrä kutsua keveyteen. Aika käy vähiin ja vajoamista ei voi enää estää. On aika päästää irti valjaista, sillä muuten tyttö vajoaa lohikäärmeen mukana.

Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia, hyvästiksi, kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Tyttö tanssii merenpohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia, suloisesti ja haikeasti. Jokaisen liikkeen myötä tyttö luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta. Tyttö hipaisee hyvästiksi otsallansa lohikäärmeen otsaa ja nousee tanssien kohti pintaa. Ilmakuplat siivittävät hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa sen jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.

Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Yllätyksekseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia. Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.


-

2 kommenttia:

Pilviharso kirjoitti...

Tämä tarina on niin kaunis, että itkettää. Ymmärrät varmaan tämän kummallisen arvoasteikkoni.

Alina Vitiä kirjoitti...

Luulen ymmärtäväni. Sinun, minun - meidän kaikkien tarinat leikkaavat kummallisella tavalla toisiinsa. Siinä on jotain taianomaista, lohdullista.