-
Merenpohjassa, kaukana siellä, missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan Vajonneiden laaksossa. Lohikäärmeen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on saada lohikäärme irti pohjasta. Tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa. Tehtävä ei ole koskaan helppo. Se ei ole voimannäyte vaan tahdontanssi.
Tyttö valjastaa lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla ja nykäisee pehmeästi kutsuakseen tämän samalle aaltopituudelle kanssaan. Mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä, se alkaa vastustella ja vajoaa syvemmälle mutaan. Se ei vielä ymmärrä kutsua keveyteen. Aika käy vähiin ja vajoamista ei voi enää estää. On aika päästää irti valjaista, sillä muuten tyttö vajoaa lohikäärmeen mukana.
Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia, hyvästiksi, kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Tyttö tanssii merenpohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia, suloisesti ja haikeasti. Jokaisen liikkeen myötä tyttö luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta. Tyttö hipaisee hyvästiksi otsallansa lohikäärmeen otsaa ja nousee tanssien kohti pintaa. Ilmakuplat siivittävät hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa sen jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.
Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Yllätyksekseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia. Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyväksyminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyväksyminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
torstaina
Juhlien jälkeen
-
Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?
Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.
Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.
Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.
Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?
Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.
Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.
Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.
Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.
Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.
-
Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?
Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.
Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.
Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.
Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?
Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.
Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.
Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.
Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.
Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.
-
keskiviikkona
LÖYTÖTAVARATOIMISTO:_______________ E8 Hukatut sanat - saa ottaa
-
en ole u h r i. Olen hyvä . tällaisenaan. Olen riittävä. tällaisenaan. Olen ja se on hyvä asia. en ole yhtä kuin tuska ja ahdistus. olen yhtä kuin keveys. olen rauha. Onni. rakkaus. EN ole vimma. Sssumu. Usva...... olen -selkeys-. Kirkas. Kaunis.
olen pystyvä. Kykenevä. Riittävä. en ole ajelehtiva. päämäärätön. hukassa.
????????????????? ??????????????????????????????????????????????!
olen tunteva. Elävä. tunteeni ovat oikeita. Oikeutettuja. saan tuntea niitä kaikkia.
olen osa suurempaa. saan olla. JOkainen liikahdukseni on osa jostakin isommasta. Olen vastuussa liikahduksistani mutta kaikki lomittuvat kokonais-uuteen-vanhaan-tulevaan. Näen sen välähdyksinä. **********Joskus hyvinkin selkeästi.
ZZZZZZZZZZZZZZZZZZZZJoinain päivinä en näe. ZZZZZZZZZZZZZZ Näen vain
pienuuteni.
Silloin valitsen reitit, joita kutsutaan har ha po luik si. Mutta nekin vievät minua kohti keskustaa.............--------......----...----....---- Mutkien kautta.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki yk-si-näinen on harhaa.
Yk-si-sar-vi-set o-vat tot-ta.
olen ja se on hyvä.
KOKOnainen.
Riittävä - Riistämätön.
-
en ole u h r i. Olen hyvä . tällaisenaan. Olen riittävä. tällaisenaan. Olen ja se on hyvä asia. en ole yhtä kuin tuska ja ahdistus. olen yhtä kuin keveys. olen rauha. Onni. rakkaus. EN ole vimma. Sssumu. Usva...... olen -selkeys-. Kirkas. Kaunis.
olen pystyvä. Kykenevä. Riittävä. en ole ajelehtiva. päämäärätön. hukassa.
????????????????? ??????????????????????????????????????????????!
olen tunteva. Elävä. tunteeni ovat oikeita. Oikeutettuja. saan tuntea niitä kaikkia.
olen osa suurempaa. saan olla. JOkainen liikahdukseni on osa jostakin isommasta. Olen vastuussa liikahduksistani mutta kaikki lomittuvat kokonais-uuteen-vanhaan-tulevaan. Näen sen välähdyksinä. **********Joskus hyvinkin selkeästi.
ZZZZZZZZZZZZZZZZZZZZJoinain päivinä en näe. ZZZZZZZZZZZZZZ Näen vain
pienuuteni.
Silloin valitsen reitit, joita kutsutaan har ha po luik si. Mutta nekin vievät minua kohti keskustaa.............--------......----...----....---- Mutkien kautta.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki yk-si-näinen on harhaa.
Yk-si-sar-vi-set o-vat tot-ta.
olen ja se on hyvä.
KOKOnainen.
Riittävä - Riistämätön.
-
lauantaina
Pätevä painonvartija saa paikan
-
Haluaisin palkata painonvartijan.
Kalorien sijaan vartija laskisi mielen raskautta. Punnitsisi henkisiä taakkoja. Aina kun alkaisi kasata turhia vastustuksia ja valituksia niin, että terveys korisisi, tyyppi käskisi topakasti dietille - keventämään ajatuksista turhat pois. Painonvartijan tuella höykytettäisiin marttyyrimakkarat ja ahdistusainot hiiteen. Ei haudottaisi angstisina epis-elämää vaan pyöritettäisiin onnenpyörää ja tervehdittäisiin rosvosektoria vilkutuksella.
Millainen olisi maailma, jossa kukaan ei polkisi jalkaa, tempoisi ja vastustaisi koko ajan jotakin. Taantunut helvetti? Soljuva paratiisi? Kaatopaikka? Kaivo?
Onko elämä yhtä kuin minä vas minä tus minä tan tan tan?
Vastustuslandiassa kaikilla on oltava mielipide joka asiasta. Ryyditettynä omakohtaisella kokemuksella ja pirullisilla perusteluilla. Sellainen joka myötäilee on hapero peesaaja. Jäänyt syntymässään saamapuolelle sanoisi Aapeli. Mielipiteetön puolieliö.
Sellainen joka vastustaa ja rummuttaa mielipiteitään on älykkö, muutos, voima. Kokoeliö. Loikannut sille puolelle viivaa, jossa järjen partaveitsi hioo ankarasti pehmeän kulmikkaaksi.
Vastustaminen vie energiaa. Se on ryppyistä hommaa. Se kuuluttaa epäoikeudenmukaisuutta ja repii rikki rupia. Olemassaolon mätää. Veristä visvaa. Se koukuttaa. Lisää. Se maalaa pastellin päälle betonin harmaata. Harmaa on aidompaa kuin roosa. Roosa on peesaajille. Täysinäisille. Betoni sellaisille, jotka näkevät viiltävin silmin. Sellaisille joilla on nälkä.
Vastustaminen ja valittaminen elävät iloisessa parisuhteessa. Vihkivalassa ne lupaavat rakastaa toisiaan vain vastoinkäymisissä. Lapsille pistetään ristiäisissä nimet Ankeus ja Iva. Myötämäestä ei olla kiinnostuneita. Se on jotain näkymätöntä harhaa. Ärsyttävä naapuri, jonka toivoisi muuttavan pois.
Vastustusvalivali huutaa, jähmettää, räjäyttää, painostaa, käskee. Pelkää alistamista niin että alistaa kaiken muun. Tuloksena on paljon melua. Murusia betonista.
Mikä on sitten liiton vastakohta? Vaikeneminen? Hyväksyminen? Antautuminen? Jotain sellaista, joka etenee hiljaisemmin, pehmeämmin, keveämmin, huomaamattomasti. Jotain sellaista, joka ei puhu rummutuksella. Jotain sellaista joka tuo energiaa. Jotain sellaista joka ei ole sukua alistamiselle saati alistumiselle. Jotain sellaista joka ei yritä rakentaa betonimuruista taloa.
Kumpaa halutaan? Kumpi saa tuntemaan olevansa elossa? Kumpaa myydään markkinoilla? Kumpi valitaan aseeksi kaksintaisteluareenalla jossa toisella puolella seisoo elämä?
-
Haluaisin palkata painonvartijan.
Kalorien sijaan vartija laskisi mielen raskautta. Punnitsisi henkisiä taakkoja. Aina kun alkaisi kasata turhia vastustuksia ja valituksia niin, että terveys korisisi, tyyppi käskisi topakasti dietille - keventämään ajatuksista turhat pois. Painonvartijan tuella höykytettäisiin marttyyrimakkarat ja ahdistusainot hiiteen. Ei haudottaisi angstisina epis-elämää vaan pyöritettäisiin onnenpyörää ja tervehdittäisiin rosvosektoria vilkutuksella.
Millainen olisi maailma, jossa kukaan ei polkisi jalkaa, tempoisi ja vastustaisi koko ajan jotakin. Taantunut helvetti? Soljuva paratiisi? Kaatopaikka? Kaivo?
Onko elämä yhtä kuin minä vas minä tus minä tan tan tan?
Vastustuslandiassa kaikilla on oltava mielipide joka asiasta. Ryyditettynä omakohtaisella kokemuksella ja pirullisilla perusteluilla. Sellainen joka myötäilee on hapero peesaaja. Jäänyt syntymässään saamapuolelle sanoisi Aapeli. Mielipiteetön puolieliö.
Sellainen joka vastustaa ja rummuttaa mielipiteitään on älykkö, muutos, voima. Kokoeliö. Loikannut sille puolelle viivaa, jossa järjen partaveitsi hioo ankarasti pehmeän kulmikkaaksi.
Vastustaminen vie energiaa. Se on ryppyistä hommaa. Se kuuluttaa epäoikeudenmukaisuutta ja repii rikki rupia. Olemassaolon mätää. Veristä visvaa. Se koukuttaa. Lisää. Se maalaa pastellin päälle betonin harmaata. Harmaa on aidompaa kuin roosa. Roosa on peesaajille. Täysinäisille. Betoni sellaisille, jotka näkevät viiltävin silmin. Sellaisille joilla on nälkä.
Vastustaminen ja valittaminen elävät iloisessa parisuhteessa. Vihkivalassa ne lupaavat rakastaa toisiaan vain vastoinkäymisissä. Lapsille pistetään ristiäisissä nimet Ankeus ja Iva. Myötämäestä ei olla kiinnostuneita. Se on jotain näkymätöntä harhaa. Ärsyttävä naapuri, jonka toivoisi muuttavan pois.
Vastustusvalivali huutaa, jähmettää, räjäyttää, painostaa, käskee. Pelkää alistamista niin että alistaa kaiken muun. Tuloksena on paljon melua. Murusia betonista.
Mikä on sitten liiton vastakohta? Vaikeneminen? Hyväksyminen? Antautuminen? Jotain sellaista, joka etenee hiljaisemmin, pehmeämmin, keveämmin, huomaamattomasti. Jotain sellaista, joka ei puhu rummutuksella. Jotain sellaista joka tuo energiaa. Jotain sellaista joka ei ole sukua alistamiselle saati alistumiselle. Jotain sellaista joka ei yritä rakentaa betonimuruista taloa.
Kumpaa halutaan? Kumpi saa tuntemaan olevansa elossa? Kumpaa myydään markkinoilla? Kumpi valitaan aseeksi kaksintaisteluareenalla jossa toisella puolella seisoo elämä?
-
Jäähyväislento
-
Vaellan kallioiden juurella. Törmään leijonaan. Se tervehtii minua. Tervehdin takaisin. Kapuan sen selkään. Leijona lähtee juoksemaan ilman halki. Kohti korkeuksia. Tuulen halki. Pysähdymme korkeimman kallion laella. Paikalle saapuu haukka.
Jatkan matkaa sen selässä kevyen tuntuisesti. Mielessä käy ajatus, että tämä ei ole totta. Siinä samassa haukka laskeutuu. Ei sitten. Nousen uudestaan sen selkään, mutta haukkaa ei enää ole. Siivet kuuluvat nyt joutsenelle. Liidämme ilman halki kohti taivaanrantaa.
Laskeudumme kallioseinäisen laguunin juurelle. Edessäni on äänetön vesiputous. Joutsen antaa minulle sulan. Minun pitää säilyttää se. Sen avulla kuulemma selviän. Seuraavaksi lähden ylittämään laguunia. Kävelen kevyesti veden päällä. Joutsen lipuu vierelläni. Puristan sulkaa käsissäni. Tuntuu ihmeelliseltä. Tiedän, että voin luottaa joutseneen .
Ylitettyäni veden saavun kalliokielekkeelle. Joutsen nousee siivilleen ja katoaa. Vastassa on vanha mies. Olen tavannut hänet kerran autiomaassa. Hän on laittanut nuotion luolan edustalle. Vanha mies tarjoaa minulle teetä. Juoma on mielettömän hyvää. Voisin istua siinä nuotion ääressä ikuisuuden. Emme juuri puhu mitään, mutta nautin kovasti hänen seurastaan. Hän koskettaa sulkaa ja hymyilee mietteliäästi.
Kysyn, voiko luolaan mennä. Vanha mies nyökkää, mutta ei itse lähde mukaani. Pärjään kuulemma, koska minulla on sulka.
Kävelen pimeään luolaan. Minulla ei ole aavistustakaan mihin pimeys vie. En osaa pelätä. Se tuntuu turhalta. Saavun luolan perälle ja näen seinissä sinistä hohdetta. Se on syvänsinistä, kimaltelevaa ja se voimistuu oudoksi leijuvaksi höyryksi joka irtoaa seinistä. Höyry leijuu ympärilläni. Riisun vaatteeni ja kylven sinisyydessä. Se tuntuu ihanalta, mutta ei lainkaan sellaiselta kuin vesi.
Pukeudun ja palaan takaisin luolan suulle. Vanha mies istuu tutussa paikassa. Sinulla on nyt vuoren siunaus, hän toteaa. Ennen kuin ehdin ihmetellä enempää, joutsen on taas siinä kutsuen paluumatkalle. Lennämme hurjaa vauhtia. Kesken kaiken olen taas haukan selässä. Se vie minut kalliolle, jossa leijona odottaa. Sen selässä kiidän alas korkeuksista. Hyvästellessäni leijonaa halaan sen kaunista harjaa.
Myöhemmin näen järven rannassa taas joutsenen. Se istuu laiturin päällä. Laituri on kovin laho. Joutsen on valtavan kokoinen. Todella valtavan. Äkkiä se nousee ylös ja lähtee juoksemaan metsän halki. Puut kaatuvat sen tieltä. Silmieni edessä se kääntyy yllättäen ja tulee suoraan minua kohti. Jähmetyn. Olo on kuin kiitoradalla lentokoneen edessä. Suoraan päin. Mutta juuri kohdallani joutsen nousee siivilleen kohti korkeuksia. Jättiläisräpylät viistävät aivan pääni yläpuolella. Seison paikalleni jähmettyneenä ja tunnen kuinka kauhu muuttuu hiljalleen kunnioitukseksi.
Hyvästi ruma ankanpoikanen.
-
Vaellan kallioiden juurella. Törmään leijonaan. Se tervehtii minua. Tervehdin takaisin. Kapuan sen selkään. Leijona lähtee juoksemaan ilman halki. Kohti korkeuksia. Tuulen halki. Pysähdymme korkeimman kallion laella. Paikalle saapuu haukka.
Jatkan matkaa sen selässä kevyen tuntuisesti. Mielessä käy ajatus, että tämä ei ole totta. Siinä samassa haukka laskeutuu. Ei sitten. Nousen uudestaan sen selkään, mutta haukkaa ei enää ole. Siivet kuuluvat nyt joutsenelle. Liidämme ilman halki kohti taivaanrantaa.
Laskeudumme kallioseinäisen laguunin juurelle. Edessäni on äänetön vesiputous. Joutsen antaa minulle sulan. Minun pitää säilyttää se. Sen avulla kuulemma selviän. Seuraavaksi lähden ylittämään laguunia. Kävelen kevyesti veden päällä. Joutsen lipuu vierelläni. Puristan sulkaa käsissäni. Tuntuu ihmeelliseltä. Tiedän, että voin luottaa joutseneen .
Ylitettyäni veden saavun kalliokielekkeelle. Joutsen nousee siivilleen ja katoaa. Vastassa on vanha mies. Olen tavannut hänet kerran autiomaassa. Hän on laittanut nuotion luolan edustalle. Vanha mies tarjoaa minulle teetä. Juoma on mielettömän hyvää. Voisin istua siinä nuotion ääressä ikuisuuden. Emme juuri puhu mitään, mutta nautin kovasti hänen seurastaan. Hän koskettaa sulkaa ja hymyilee mietteliäästi.
Kysyn, voiko luolaan mennä. Vanha mies nyökkää, mutta ei itse lähde mukaani. Pärjään kuulemma, koska minulla on sulka.
Kävelen pimeään luolaan. Minulla ei ole aavistustakaan mihin pimeys vie. En osaa pelätä. Se tuntuu turhalta. Saavun luolan perälle ja näen seinissä sinistä hohdetta. Se on syvänsinistä, kimaltelevaa ja se voimistuu oudoksi leijuvaksi höyryksi joka irtoaa seinistä. Höyry leijuu ympärilläni. Riisun vaatteeni ja kylven sinisyydessä. Se tuntuu ihanalta, mutta ei lainkaan sellaiselta kuin vesi.
Pukeudun ja palaan takaisin luolan suulle. Vanha mies istuu tutussa paikassa. Sinulla on nyt vuoren siunaus, hän toteaa. Ennen kuin ehdin ihmetellä enempää, joutsen on taas siinä kutsuen paluumatkalle. Lennämme hurjaa vauhtia. Kesken kaiken olen taas haukan selässä. Se vie minut kalliolle, jossa leijona odottaa. Sen selässä kiidän alas korkeuksista. Hyvästellessäni leijonaa halaan sen kaunista harjaa.
Myöhemmin näen järven rannassa taas joutsenen. Se istuu laiturin päällä. Laituri on kovin laho. Joutsen on valtavan kokoinen. Todella valtavan. Äkkiä se nousee ylös ja lähtee juoksemaan metsän halki. Puut kaatuvat sen tieltä. Silmieni edessä se kääntyy yllättäen ja tulee suoraan minua kohti. Jähmetyn. Olo on kuin kiitoradalla lentokoneen edessä. Suoraan päin. Mutta juuri kohdallani joutsen nousee siivilleen kohti korkeuksia. Jättiläisräpylät viistävät aivan pääni yläpuolella. Seison paikalleni jähmettyneenä ja tunnen kuinka kauhu muuttuu hiljalleen kunnioitukseksi.
Hyvästi ruma ankanpoikanen.
-
Tyttö joka oli niin kuin muut
-
Olipa kerran tyttö, joka oli tosi taitava olemaan niin kuin muut. Se oli niin taitava olemaan niin kuin muut, että se ei enää muistanut mitä se oli ollut ennen niitä muita.
Kun joku kysyi sen tytön nimeä, se sanoi mitä mieleen tuli. Yleensä mieleen tuli sellainen nimi, joka kuullosti jotenkin taiteelliselta ja hienostuneelta. Kun joku pyysi sitä tyttöä juhliin kanssaan, se tyttö lähti aina, vaikka oikeastaan se ei tuntenut ketään eikä kukaan sitä. Kun joku hymyili sille tytölle, se hymyili aina kauniisti takaisin. Kun joku kysyi sen tytön mielipidettä, se valitsi aina sellaisen mielipiteen, mikä sopi sille toisellekin. Kun joku kysyi, mitä se tyttö teki, se tyttö vastasi aina tekevänsä melkein samaa kuin se toinen. Kun joku kertoi matkustaneensa jossakin, se tyttökin kertoi olleensa siellä. Jos olisi katsonut tarkkaan sitä tyttöä, olisi huomannut, että yleensä se tyttö alkoi näyttää ihmeellisesti siltä jonka kanssa se kulloinkin seurusteli. Se tyttö oli kaikkien suosikki. Siksi sitä aina pyydettiin juhliin.
Kerran kun se tyttö oli taas valinnut taiteellisen ja hienostuneen nimen ja saanut kutsun juhliin, tapahtui jotain outoa. Se tyttö meni sinne juhliin ja alkoi jutella yhden pojan kanssa. Siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään. Se poika ei hymyillyt. Niin se tyttökään ei voinut hymyillä. Se poika ei ollut mitään mieltä mistään. Niin se tyttökään ei ollut mitään mieltä mistään. Se poika ei kertonut tekevänsä mitään. Niin se tyttökään ei kertonut tekevänsä mitään. Se poika ei ollut edes matkustanut missään. Niin se tyttökään ei ollut matkustanut missään. Se poika vaan seisoi siinä. Niin se tyttökin vaan seisoi siinä.
Siinä seisoessaan se poika näytti ihan perunalta kepin päässä. Niin se tyttökin sitten alkoi näyttää perunalta kepin päässä. Ne vaan seisoivat siinä. Oli tosi hiljaista.
Silloin se tyttö sanoi, että se halusi kotiin. Se ei jaksanut juhlia ja sillä ei ollut mitään sanottavaa kenellekkään. Se poika nyökkäsi ja otti sitä kädestä. Matkalla ovelle sen tytön perunapäähän kasvoi kolme porkkananpunaista hiusta.
-
Olipa kerran tyttö, joka oli tosi taitava olemaan niin kuin muut. Se oli niin taitava olemaan niin kuin muut, että se ei enää muistanut mitä se oli ollut ennen niitä muita.
Kun joku kysyi sen tytön nimeä, se sanoi mitä mieleen tuli. Yleensä mieleen tuli sellainen nimi, joka kuullosti jotenkin taiteelliselta ja hienostuneelta. Kun joku pyysi sitä tyttöä juhliin kanssaan, se tyttö lähti aina, vaikka oikeastaan se ei tuntenut ketään eikä kukaan sitä. Kun joku hymyili sille tytölle, se hymyili aina kauniisti takaisin. Kun joku kysyi sen tytön mielipidettä, se valitsi aina sellaisen mielipiteen, mikä sopi sille toisellekin. Kun joku kysyi, mitä se tyttö teki, se tyttö vastasi aina tekevänsä melkein samaa kuin se toinen. Kun joku kertoi matkustaneensa jossakin, se tyttökin kertoi olleensa siellä. Jos olisi katsonut tarkkaan sitä tyttöä, olisi huomannut, että yleensä se tyttö alkoi näyttää ihmeellisesti siltä jonka kanssa se kulloinkin seurusteli. Se tyttö oli kaikkien suosikki. Siksi sitä aina pyydettiin juhliin.
Kerran kun se tyttö oli taas valinnut taiteellisen ja hienostuneen nimen ja saanut kutsun juhliin, tapahtui jotain outoa. Se tyttö meni sinne juhliin ja alkoi jutella yhden pojan kanssa. Siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään. Se poika ei hymyillyt. Niin se tyttökään ei voinut hymyillä. Se poika ei ollut mitään mieltä mistään. Niin se tyttökään ei ollut mitään mieltä mistään. Se poika ei kertonut tekevänsä mitään. Niin se tyttökään ei kertonut tekevänsä mitään. Se poika ei ollut edes matkustanut missään. Niin se tyttökään ei ollut matkustanut missään. Se poika vaan seisoi siinä. Niin se tyttökin vaan seisoi siinä.
Siinä seisoessaan se poika näytti ihan perunalta kepin päässä. Niin se tyttökin sitten alkoi näyttää perunalta kepin päässä. Ne vaan seisoivat siinä. Oli tosi hiljaista.
Silloin se tyttö sanoi, että se halusi kotiin. Se ei jaksanut juhlia ja sillä ei ollut mitään sanottavaa kenellekkään. Se poika nyökkäsi ja otti sitä kädestä. Matkalla ovelle sen tytön perunapäähän kasvoi kolme porkkananpunaista hiusta.
-
perjantaina
Tyttö joka etsi
.
Oli kerran tyttö, joka etsi jotakin.
Se kolusi huvipuistoja, hautausmaita ja lemmikkieläinkauppoja. Se tapasi komeita prinssejä, jotka kuljettivat sitä komeissa kärryissä.
Se tyttö oli etsiessään niin suloinen, että ne prinssit halusivat antaa sille kamalasti kaikkea, että se vihdoin löytäisi sen mitä se etsi. Se tyttö sai omenoita. Sitten se sai kultaa ja jalokiviä. Sitten se sai koiranpennun. Mutta ei se tyttö etsinyt mitään niistä.
Siinä kävi sitten niin, että ne kaikki prinssit antoivat sydämensä sille tytölle. Mutta ei se tyttö ollut niitäkään vailla. Niinpä se tyttö jatkoi matkaansa ja jäljelle jäi vain sydämettömiä prinssejä.
Lopulta se tyttö tajusi, ettei siitä etsimisestä ollut mitään hyötyä, kun sillä olikin jo se mitä se etsi. Sillä tytöllä oli kova ikävä ja se oli etsinyt siihen lääkettä ihan turhaan huvipuistoista, hautausmailta ja lemmikkieläinkaupoista. Se lääke oli ollut koko ajan sen tytön sydämessä.
Nyt se tyttö tapaa isäänsä joka päivä, vaikka se isä on kuollut. Niillä on treffit aina sen tytön sydämessä.
.
Oli kerran tyttö, joka etsi jotakin.
Se kolusi huvipuistoja, hautausmaita ja lemmikkieläinkauppoja. Se tapasi komeita prinssejä, jotka kuljettivat sitä komeissa kärryissä.
Se tyttö oli etsiessään niin suloinen, että ne prinssit halusivat antaa sille kamalasti kaikkea, että se vihdoin löytäisi sen mitä se etsi. Se tyttö sai omenoita. Sitten se sai kultaa ja jalokiviä. Sitten se sai koiranpennun. Mutta ei se tyttö etsinyt mitään niistä.
Siinä kävi sitten niin, että ne kaikki prinssit antoivat sydämensä sille tytölle. Mutta ei se tyttö ollut niitäkään vailla. Niinpä se tyttö jatkoi matkaansa ja jäljelle jäi vain sydämettömiä prinssejä.
Lopulta se tyttö tajusi, ettei siitä etsimisestä ollut mitään hyötyä, kun sillä olikin jo se mitä se etsi. Sillä tytöllä oli kova ikävä ja se oli etsinyt siihen lääkettä ihan turhaan huvipuistoista, hautausmailta ja lemmikkieläinkaupoista. Se lääke oli ollut koko ajan sen tytön sydämessä.
Nyt se tyttö tapaa isäänsä joka päivä, vaikka se isä on kuollut. Niillä on treffit aina sen tytön sydämessä.
.
torstaina
Keskustelua
.
- Onko olemassa ehdotonta rakkautta?
- On. Kaikki aito rakkaus on sellaista.
- Miksi en ole löytänyt sitä?
- Et näe sitä, koska et luota sen olemassaoloon.
- Miten sen voi nähdä?
- Ehdottoman rakkauden löytää sellainen, joka osaa rakastaa itseään. Kun löytää rakkauden sisältään ei tarvitse etsiä sitä ulkopuolelta. Silloin voi rakastaa toisia pelkäämättä menettävänsä rakkautta. Silloin ei tarvitse kerjätä ja mielistellä, koska ihminen tuntee oman ehdottoman arvonsa. Silloin ei tarvitse hakea turvallisuutta illuusiosta.
- Miten opin rakastamaan ensin itseäni?
- Hiljaisuudessa. Antamalla todellisen minäsi näyttää, kuinka kaunis ja rakastettava olet. Vaientamalla valheellisen minän, joka yrittää saada sinut uskomaan vähäpätöisyyteen ja nöyryytykseen. Kaikkein vaikeinta on kuunnella omaa sisäistä totuuttaan ja olla rakentamatta mitään. Kohdata eikä kohkata.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)