-
Olipa kerran maa, jossa kaikki saivat syödä, mitä halusivat ja mitä tykkäsivät. Siellä sai 'tykätä' eikä kaikkien tarvinnut 'pitää'. Kiinankaalin ja hillosipulin saattoi jättää surutta lautaselle. Siellä maassa sai juosta pitkillä käytävillä ja piirtää ikkunaan räällä räntäsäällä. Siellä maassa sai liimata hohtavia tarroja kaikkiin virallisiin papereihin. Sitten niitä papereita sai hukata niin paljon kun ikinä halusi. Kukaan ei koskaan tullut kysymään minkään paperin perään.
Siellä maassa sai mennä istumaan komeroon kokonaiseksi viikoksi. Komerossa sai sytyttää kynttilän ja lukea kirjaa säkkituolissa ilman että kukaan keskeytti.
Siellä maassa sai ottaa kahvipöydästä niin montaa sorttia kuin halusi. Kursailematta. Siellä sai mennä murustelemaan pöydän alle ja rakentaa majan olohuoneeseen näköalapaikalle.
Siellä sai nousta seisomaan käsillään, jos ei jaksanut istua. Siellä sai sanoa kiitos ja anteeksi silloin kun siltä tuntui. Siellä sai olla sanomatta. Siellä sai laittaa kädet korville, jos ei halunnut kuunnella. Siellä sai kulkea lakki päässä sisätiloissa ja syödä paksusti voideltua patonkia kirkoissa.
Siellä maassa sai suudella sellaisia, jotka näyttivät suudeltavilta. Siellä sai sanoa minä rakastan ilman että siitä tehtiin kohtuutonta numeroa. Siellä sai juhlia syntymäpäiväjuhlia silloin kun siltä tuntui. Siellä sai järjestää hautajaisia silloin kun siltä tuntui.
Siellä maassa sai ottaa päiväunia aina silloin kuin väsytti. Sinne oli järjestetty joka paikkaan tyynyjä ja peittoja sitä varten.
Siellä maassa sai kulkea pehmeäpohjaisia hiekkateitä, sillä asfaltti oli kovasti kortilla. Siellä sai kulkea punaisia päin, sillä värillä ei ollut niin väliä. Siellä sai kävellä liukuportaita väärään suuntaan, sillä vastavirtaan kulkeminen oli vaihtoehto muiden joukossa.
Siellä maassa sai luovuttaa jos ei jaksanut. Siellä maassa sai jättää kesken, kun oli alkuun päässyt. Siellä maassa sai palata alkuun, jos oli mennyt liian pitkälle. Siellä maassa sai mennä oikotietä loppuun, jos ei jaksanut alusta alkaen kulkea koko matkaa.
Siellä maassa ei ymmärtäminen ollut kovin arvossaan. Siellä maassa ei joutunut edes väärinymmärretyksi. Siellä maassa ei tarvinnut oppia ja omaksua. Siellä maassa vaan mentiin ja tultiin. Jostakin. Johonkin. Joksikin. Oltiin. Jokin.
Siellä maassa oltiin kuin taivaissa. Paitsi että taivaissa pitäisi kai olla kaunista ja rauhallista. Siellä maassa vain saisi olla.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
maanantaina
Multaisia joutavuuksia myyrille
-
Maamyyrä on pimeä tyyppi. Se möyrii multaa päivät pitkät. Se ei näe juuri mitään. Mutta se tuntee, että multa on siinä.
Se möyrii ja möyrii. Se etsii jotakin, mutta se ei oikein tiedä itsekkään mitä. Mutta se tietää että on vain jatkettava möyrimistä. Onko tuollaisessa tolkkua vai ei?
Toisina päivinä möyriminen on rankkaa puuhaa. Täytyy kulkea pimeydessä. Täytyy jaksaa siirtää multaa eteenpäin vaikka välillä siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Se tuntuu vain vaivalloiselta ja turhalta. Multa on vihollinen ja pahanmakuinen vastustaja.
Toisina päivinä möyriminen on mukavaa puuhaa. Multa tuntuu kevyeltä ja kolojen kaivaminen tärkeältä. Tuntuu, että koko maailma lepää yhdessä multapaakussa. Multa on parhain ystävä.
Päivästä toiseen maamyyrä jatkaa kulkuaan. Välillä pimeydessä raskain mielin. Välillä pimeydessä valoisin mielin.
Mikä on sen määränpää? Sitä se ei tiedä.
Joku sanoisi, että sen tehtävä on möyriä. Joku sanoisi, että sen tehtävä on lopettaa möyriminen.
Onko parempi, että maamyyrä vain möyryää eteenpäin? Vai pitäisikö sen pysähtyä ja katsoa taaksepäin? Onko taaksepäin katsomisesta mitään hyötyä sellaiselle, joka ei näe? Onko eteenpäin menemisestä mitään hyötyä sellaiselle, joka tekee vaan koska täytyy. Joka ei tiedä mihin on matkalla ja miksi. Voiko hapuilemalla löytää perille vai eksyykö vain lisää?
Pitäisikö maamyyrän heittää voltti ja ilmoittautua tositv-ohjelmaan? Pitäisikö maamyyrään kyseenalaistaa olemassaolonsa ja alkaa mekastaa elämän tyhjyyttä? Pitäisikö sen alkaa opiskella fiktiivistä kekkostutkimusta humanistisessa tiedekunnassa? Pitäisikö maamyyrän täyttää onkalot kirkasvalolampuilla?
Vai olisiko sittenkin parempi vain kaivaa?
Mikä on maamyyrän motiivi maailmankaikkeudessa?
Jos se on rakkaus multaan, se saa silloin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se uskoo löytävänsä valoa, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se hapuilee eksyksissä ympäriinsä se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se yrittää pysyä hengissä, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Suuria käytäviä aina vaan. Ovatko suuret käytävät siis se päämäärä? Se juttu, miksi täällä ollaan.
Mutta kuka niitä käytäviä tarvitsee? Joku mittarimato mitatakseen ja tilastoidakseen? Biologit tirkistelläkseen?
Mitä tapahtuu, jos maamyyrä pysähtyy? Alkaa leebailla vaan flegusti. Onko se silloin enää maamyyrä? Tuleeko siitä myyrän sijaan joku jöörä? Kuihtuuko sen lapiokädet? Tuleeko siitä ihan kädetön? Onko se silloin hukassa vai siellä missä pitääkin?
Jatkaisiko maamyyrä kaivamista, jos se avaisi silmänsä ja katsoisi multaa silmiin? Näkisikö se ystävän vai vihollisen? Vai näkisikö se tyhjyyden?
Millainen on maailma, joka on täpötäynnä suuria käytäviä? Putoaako sellaiselta maailmalta pohja pois vai aukeaako sellaisen maailman ympärille avara taivas?
-
Maamyyrä on pimeä tyyppi. Se möyrii multaa päivät pitkät. Se ei näe juuri mitään. Mutta se tuntee, että multa on siinä.
Se möyrii ja möyrii. Se etsii jotakin, mutta se ei oikein tiedä itsekkään mitä. Mutta se tietää että on vain jatkettava möyrimistä. Onko tuollaisessa tolkkua vai ei?
Toisina päivinä möyriminen on rankkaa puuhaa. Täytyy kulkea pimeydessä. Täytyy jaksaa siirtää multaa eteenpäin vaikka välillä siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Se tuntuu vain vaivalloiselta ja turhalta. Multa on vihollinen ja pahanmakuinen vastustaja.
Toisina päivinä möyriminen on mukavaa puuhaa. Multa tuntuu kevyeltä ja kolojen kaivaminen tärkeältä. Tuntuu, että koko maailma lepää yhdessä multapaakussa. Multa on parhain ystävä.
Päivästä toiseen maamyyrä jatkaa kulkuaan. Välillä pimeydessä raskain mielin. Välillä pimeydessä valoisin mielin.
Mikä on sen määränpää? Sitä se ei tiedä.
Joku sanoisi, että sen tehtävä on möyriä. Joku sanoisi, että sen tehtävä on lopettaa möyriminen.
Onko parempi, että maamyyrä vain möyryää eteenpäin? Vai pitäisikö sen pysähtyä ja katsoa taaksepäin? Onko taaksepäin katsomisesta mitään hyötyä sellaiselle, joka ei näe? Onko eteenpäin menemisestä mitään hyötyä sellaiselle, joka tekee vaan koska täytyy. Joka ei tiedä mihin on matkalla ja miksi. Voiko hapuilemalla löytää perille vai eksyykö vain lisää?
Pitäisikö maamyyrän heittää voltti ja ilmoittautua tositv-ohjelmaan? Pitäisikö maamyyrään kyseenalaistaa olemassaolonsa ja alkaa mekastaa elämän tyhjyyttä? Pitäisikö sen alkaa opiskella fiktiivistä kekkostutkimusta humanistisessa tiedekunnassa? Pitäisikö maamyyrän täyttää onkalot kirkasvalolampuilla?
Vai olisiko sittenkin parempi vain kaivaa?
Mikä on maamyyrän motiivi maailmankaikkeudessa?
Jos se on rakkaus multaan, se saa silloin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se uskoo löytävänsä valoa, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se hapuilee eksyksissä ympäriinsä se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se yrittää pysyä hengissä, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Suuria käytäviä aina vaan. Ovatko suuret käytävät siis se päämäärä? Se juttu, miksi täällä ollaan.
Mutta kuka niitä käytäviä tarvitsee? Joku mittarimato mitatakseen ja tilastoidakseen? Biologit tirkistelläkseen?
Mitä tapahtuu, jos maamyyrä pysähtyy? Alkaa leebailla vaan flegusti. Onko se silloin enää maamyyrä? Tuleeko siitä myyrän sijaan joku jöörä? Kuihtuuko sen lapiokädet? Tuleeko siitä ihan kädetön? Onko se silloin hukassa vai siellä missä pitääkin?
Jatkaisiko maamyyrä kaivamista, jos se avaisi silmänsä ja katsoisi multaa silmiin? Näkisikö se ystävän vai vihollisen? Vai näkisikö se tyhjyyden?
Millainen on maailma, joka on täpötäynnä suuria käytäviä? Putoaako sellaiselta maailmalta pohja pois vai aukeaako sellaisen maailman ympärille avara taivas?
-
lauantaina
Tuntematontuttu
-
- Minä tunnen sinut, mies sanoo.
- Anteeksi? hätkähdän ja katson puhujaa puistonpenkillä. Auringossa hänen silmänsä ovat kirkkaat.
- Minä tunnen sinut.
- Anteeksi, taidat sekoittaa nyt johonkin toiseen, hymyilen mukakohteliaasti ja käännyn jatkaakseni matkaani.
- Minä tunnen sinut. Minä rakastan sinua.
- Aha. Just. Täytyy mennä. Minua odotetaan. Päivänjatkoa.
Mies hymyilee. Aivan kuin tietäisi, että minua odotetaan vain ajatuksissani. Sen silmät ovat ihmeellisen kirkkaat.
Jatkan matkaani. Oliko se joku karannut? Luuliko se olevansa joku jeesus? Puhui rakkaudesta. Jehovantodistaja tai mormoni se ei ollut. Sillä oli niihin hommiin liian värikäs ja pitkä kaulaliina.
Päässäni kaikuvat. "Minä tunnen sinut." Kahelia.
Kuitenkin. Jokin on jotenkin sijoiltaan, liikahtanut. Jokin jossain syvällä, niin kuin olisi tunnistanut. Kummallista. Jokin minussa viestittää tutusta. Mutta järkeni lantraa sen. Hölynpölyä. Tämän siitä saa kun käy hitaalla. Alkaa friikkisirkuskin tuntua laatuviihteeltä.
Seuraavana päivänä lähden kävelylle meren rantaan. On lauantai. Aamuvarhainen. Kadut ovat tyhjiä. Meren pinnassa lainehtii ohut jää.
Kävelen pipon alla ajatuksissa. Mies tulee taas vastaan. Tällä kertaa hän istuskelee mattolaiturilla. Hän hymyilee silmillään. Tervehtii. Taas samat jutut.
- Seuraatko minua? kysyn. Olo on hämmentynyt.
- En, ei minun tarvitse sellaista tehdä. Meillä kun on yhteinen reitti.
- Vai niin, terve vaan, sanon ja jatkan matkaa.
- Kyllä sinä vielä muistat. Kun muistat, nähdään täällä tai jossain muualla. Mennään vaikka kävelylle, mies huikkaa.
Vedän pipoa korville ja lähden liukastelemaan kallioille. Muistini on yhtä jäässä.
Mies jää istumaan mattolaiturille.
-
-
- Minä tunnen sinut, mies sanoo.
- Anteeksi? hätkähdän ja katson puhujaa puistonpenkillä. Auringossa hänen silmänsä ovat kirkkaat.
- Minä tunnen sinut.
- Anteeksi, taidat sekoittaa nyt johonkin toiseen, hymyilen mukakohteliaasti ja käännyn jatkaakseni matkaani.
- Minä tunnen sinut. Minä rakastan sinua.
- Aha. Just. Täytyy mennä. Minua odotetaan. Päivänjatkoa.
Mies hymyilee. Aivan kuin tietäisi, että minua odotetaan vain ajatuksissani. Sen silmät ovat ihmeellisen kirkkaat.
Jatkan matkaani. Oliko se joku karannut? Luuliko se olevansa joku jeesus? Puhui rakkaudesta. Jehovantodistaja tai mormoni se ei ollut. Sillä oli niihin hommiin liian värikäs ja pitkä kaulaliina.
Päässäni kaikuvat. "Minä tunnen sinut." Kahelia.
Kuitenkin. Jokin on jotenkin sijoiltaan, liikahtanut. Jokin jossain syvällä, niin kuin olisi tunnistanut. Kummallista. Jokin minussa viestittää tutusta. Mutta järkeni lantraa sen. Hölynpölyä. Tämän siitä saa kun käy hitaalla. Alkaa friikkisirkuskin tuntua laatuviihteeltä.
Seuraavana päivänä lähden kävelylle meren rantaan. On lauantai. Aamuvarhainen. Kadut ovat tyhjiä. Meren pinnassa lainehtii ohut jää.
Kävelen pipon alla ajatuksissa. Mies tulee taas vastaan. Tällä kertaa hän istuskelee mattolaiturilla. Hän hymyilee silmillään. Tervehtii. Taas samat jutut.
- Seuraatko minua? kysyn. Olo on hämmentynyt.
- En, ei minun tarvitse sellaista tehdä. Meillä kun on yhteinen reitti.
- Vai niin, terve vaan, sanon ja jatkan matkaa.
- Kyllä sinä vielä muistat. Kun muistat, nähdään täällä tai jossain muualla. Mennään vaikka kävelylle, mies huikkaa.
Vedän pipoa korville ja lähden liukastelemaan kallioille. Muistini on yhtä jäässä.
Mies jää istumaan mattolaiturille.
-
-
Tyttö joka rakasti
-
Yksi tyttö rakasti yhtä oikeaa poikaa. Se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta. Vaikka se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta, se ei uskaltanut puhua siitä, että se rakasti sitä oikeaa poikaa. Se tyttö ei uskaltanut puhua siitä rakastamisesta, kun se pelkäsi, että se oikea poika ei rakastaisi sitä tyttöä.
Siksi se tyttö alkoi rakastaa sellaista kuvittelupoikaa, joka tuli asumaan sen tytön luo yhdestä unesta. Se kuvittelupoika oli se, mitä se tyttö luuli oikeaksi. Sen kanssa se tyttö kävi elokuvissa ja istui keinussa.
Yhtenä päivänä se tyttö ja se oikea poika tapasivat tavaratalon paketointipisteellä. Se tyttö oli kuvitellut niin paljon, että se ei enää tunnistanut sitä oikeaa poikaa. Se tyttö vaan kiharsi naruja ja jutteli sille kuvittelupojalle. Se oikea poika katosi sitten jonnekin liukuportaisiin.
Kotimatkalla se kuvittelupoikakin katosi raitiovaunussa. Se tyttö ei löytänyt sitä, vaikka se etsi kuinka. Se tyttö löysi sieltä vaunun penkiltä vaan sellaisen harmaan naamarin, joka näytti ihan siltä oikealta pojalta, jota se tyttö oli rakastanut.
Se tyttö otti sen harmaan naamarin ja meni kotiin. Se ripusti sen naamarin keittiön seinälle.
Yhtenä päivänä kun se tyttö keitti lihakeittoa, se oikea poika tuli kylään sieltä naamarista. Se oikea poika ei ollut yhtään harmaa vaan ihan oikeanvärinen.
Se tyttö pelästyi niin, että se kirjoitti lihakeitolla seinään I LOVE YOU.
Sen oikean pojan silmät luki sitä seinää ja se ymmärsi mitä siinä luki, vaikka ne liemikirjaimet valuivat ja vaikka sillä oli tosi paha lukihäiriö ja vaikka se se ei ollut koskaan opiskellut kieliä. Se oikea poika otti taskustaan rautalankaa ja taivutti siitä epämuodostuneen sydämen. Se antoi sen sille tytölle.
Niistä tuli kaksi sellaista, joilla on yhteensä neljä jalkaa jotka kävelevät eri tahtia. Ne ovat aika onnellisia, vaikka välillä ne kompuroivat.
-
Yksi tyttö rakasti yhtä oikeaa poikaa. Se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta. Vaikka se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta, se ei uskaltanut puhua siitä, että se rakasti sitä oikeaa poikaa. Se tyttö ei uskaltanut puhua siitä rakastamisesta, kun se pelkäsi, että se oikea poika ei rakastaisi sitä tyttöä.
Siksi se tyttö alkoi rakastaa sellaista kuvittelupoikaa, joka tuli asumaan sen tytön luo yhdestä unesta. Se kuvittelupoika oli se, mitä se tyttö luuli oikeaksi. Sen kanssa se tyttö kävi elokuvissa ja istui keinussa.
Yhtenä päivänä se tyttö ja se oikea poika tapasivat tavaratalon paketointipisteellä. Se tyttö oli kuvitellut niin paljon, että se ei enää tunnistanut sitä oikeaa poikaa. Se tyttö vaan kiharsi naruja ja jutteli sille kuvittelupojalle. Se oikea poika katosi sitten jonnekin liukuportaisiin.
Kotimatkalla se kuvittelupoikakin katosi raitiovaunussa. Se tyttö ei löytänyt sitä, vaikka se etsi kuinka. Se tyttö löysi sieltä vaunun penkiltä vaan sellaisen harmaan naamarin, joka näytti ihan siltä oikealta pojalta, jota se tyttö oli rakastanut.
Se tyttö otti sen harmaan naamarin ja meni kotiin. Se ripusti sen naamarin keittiön seinälle.
Yhtenä päivänä kun se tyttö keitti lihakeittoa, se oikea poika tuli kylään sieltä naamarista. Se oikea poika ei ollut yhtään harmaa vaan ihan oikeanvärinen.
Se tyttö pelästyi niin, että se kirjoitti lihakeitolla seinään I LOVE YOU.
Sen oikean pojan silmät luki sitä seinää ja se ymmärsi mitä siinä luki, vaikka ne liemikirjaimet valuivat ja vaikka sillä oli tosi paha lukihäiriö ja vaikka se se ei ollut koskaan opiskellut kieliä. Se oikea poika otti taskustaan rautalankaa ja taivutti siitä epämuodostuneen sydämen. Se antoi sen sille tytölle.
Niistä tuli kaksi sellaista, joilla on yhteensä neljä jalkaa jotka kävelevät eri tahtia. Ne ovat aika onnellisia, vaikka välillä ne kompuroivat.
-
keskiviikkona
Tyttö joka pelkäsi kiviä
Eli kerran heikkosydäminen tyttö, jolla ei ollut ikinä ruokaa kotona. Se tyttö ei tykännyt syödä yksin. Siksi sen tytön jääkaappi oli aina ihan typötyhjä. Siellä oli vain yksi ruttuinen tuubi sodan aikaista sinappia. Sillä tytöllä ei ollut edes lautasta, haarukkaa eikä lusikkaa. Hammasmuki sillä sentään oli.
Vaikka sillä tytöllä oli aina maha tyhjänä, se sai onneksi kutsuja syömään toisten pöytiin. Se näytti kai sopivan nälkäiseltä.
Joskus sille tuli tekstiviesti, jossa luki että SISKONMAKKARAKEITTO JA PANNUKAKKU. Silloin se tyttö meni sinne ja söi. Joskus naapuri pudotti sen tytön postiluukusta lapun, jossa luki SIENIRISOTTO JA SÄMPYLÄT. Silloin se tyttö meni ja söi. Joskus tuntematon ihminen pysäytti sen tytön kadulla ja sanoi PORKKANASOSEKEITTO JA LETTU. Silloin se tyttö meni ja söi.
Se tyttö ei kuitenkaan koskaan syönyt mitään sellaista, jonka sisällä voisi olla kivi. Se jätti aina luumut, oliivit ja viinirypäleet syömättä. Se tyttö oli kerran tuntenut erään, joka rakasti luumuja, oliiveja ja viinirypäleitä, mutta jonka sydän oli ollut kiveä. Siksi se tyttö pelkäsi, että syömällä kivisiä ruokia senkin sydän kivettyisi.
Kerran se tyttö oli kylässä yhdessä paikassa, josta oli lähetetty sille tekstiviesti SILAKKALAATIKKO JA RAPARPERIKIISSELI. Se tyttö oli juuri päässyt siihen kiisseliin, kun se nielaisi vahingossa rusinan, jonka sisällä olikin kivi. Se tyttö hotkaisi sen kiven ihan vaan että hupsis. Se tyttö muuttui ihan siniseksi, kun se tajusi sen.
Se pelkäsi kuollakseen, että sen sydän katoaisi ja jäljelle jäisi se pelkkä kivi. Mutta ei se kivi sinne sydämeen mennyt. Sen tytön sydän oli ihan entisellään. Siksi se tyttökin muuttui sinisestä takaisin punertavaksi.
Siitä lähtien se tyttö alkoi syödä kiviä. Sen ei enää tarvinnut odottaa mitään ruokakutsuja. Kiviä kun löytyi joka paikasta. Sen tytön maha oli nyt aina täynnä.
Sille tytölle kasvoi suuri ja vahva graniittisydän. Sellainen, joka on hyvä varastoimaan lämpöä.
-
LÖYTÖTAVARATOIMISTO:_______________ E8 Hukatut sanat - saa ottaa
-
en ole u h r i. Olen hyvä . tällaisenaan. Olen riittävä. tällaisenaan. Olen ja se on hyvä asia. en ole yhtä kuin tuska ja ahdistus. olen yhtä kuin keveys. olen rauha. Onni. rakkaus. EN ole vimma. Sssumu. Usva...... olen -selkeys-. Kirkas. Kaunis.
olen pystyvä. Kykenevä. Riittävä. en ole ajelehtiva. päämäärätön. hukassa.
????????????????? ??????????????????????????????????????????????!
olen tunteva. Elävä. tunteeni ovat oikeita. Oikeutettuja. saan tuntea niitä kaikkia.
olen osa suurempaa. saan olla. JOkainen liikahdukseni on osa jostakin isommasta. Olen vastuussa liikahduksistani mutta kaikki lomittuvat kokonais-uuteen-vanhaan-tulevaan. Näen sen välähdyksinä. **********Joskus hyvinkin selkeästi.
ZZZZZZZZZZZZZZZZZZZZJoinain päivinä en näe. ZZZZZZZZZZZZZZ Näen vain
pienuuteni.
Silloin valitsen reitit, joita kutsutaan har ha po luik si. Mutta nekin vievät minua kohti keskustaa.............--------......----...----....---- Mutkien kautta.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki yk-si-näinen on harhaa.
Yk-si-sar-vi-set o-vat tot-ta.
olen ja se on hyvä.
KOKOnainen.
Riittävä - Riistämätön.
-
en ole u h r i. Olen hyvä . tällaisenaan. Olen riittävä. tällaisenaan. Olen ja se on hyvä asia. en ole yhtä kuin tuska ja ahdistus. olen yhtä kuin keveys. olen rauha. Onni. rakkaus. EN ole vimma. Sssumu. Usva...... olen -selkeys-. Kirkas. Kaunis.
olen pystyvä. Kykenevä. Riittävä. en ole ajelehtiva. päämäärätön. hukassa.
????????????????? ??????????????????????????????????????????????!
olen tunteva. Elävä. tunteeni ovat oikeita. Oikeutettuja. saan tuntea niitä kaikkia.
olen osa suurempaa. saan olla. JOkainen liikahdukseni on osa jostakin isommasta. Olen vastuussa liikahduksistani mutta kaikki lomittuvat kokonais-uuteen-vanhaan-tulevaan. Näen sen välähdyksinä. **********Joskus hyvinkin selkeästi.
ZZZZZZZZZZZZZZZZZZZZJoinain päivinä en näe. ZZZZZZZZZZZZZZ Näen vain
pienuuteni.
Silloin valitsen reitit, joita kutsutaan har ha po luik si. Mutta nekin vievät minua kohti keskustaa.............--------......----...----....---- Mutkien kautta.
Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki yk-si-näinen on harhaa.
Yk-si-sar-vi-set o-vat tot-ta.
olen ja se on hyvä.
KOKOnainen.
Riittävä - Riistämätön.
-
perjantaina
Äiti joka rakasti
.
Oli kerran äiti, joka rakasti kahta tytärtänsä parhaansa mukaan. Se äiti rakasti tanssimista silloin kun ne tytöt nukkuivat. Se äiti rakasti nukkumista silloin kun ne tytöt söivät aamupalaa. Se äiti rakasti aamupalansyömistä silloin kuin ne tytöt olivat laittaneet pöydän koreaksi. Se äiti rakasti pöydän koreaksi laittamista silloin kun niille tuli vieraita. Niiden vieraiden mielestä se oli kerrassaan hieno äiti.
Eräänä päivänä se äiti joutui antamaan yhden tytön pois. Se äiti olisi halunnut antaa pois sen toisen tytön, mutta se joutuikin antamaan pois sen toisen. Siitä pois annetusta tytöstä tuli prinsessaballeriina, mutta se kuoli.
Siitä päivästä lähtien se jäljelle jäänyt tyttö alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Samana päivänä se äiti alkoi kutistua. Lopulta se jäljelle jäänyt tyttö oli niin iso, että sen pää osui kattoon ja sen täytyi muuttaa pois. Se äiti taas oli niin pieni, että se joutui muuttamaan kenkälaatikkoon.
Se äiti pelkäsi, että se muuttuisi kokonaan näkymättömäksi. Siksi se soitti puhelimella sieltä laatikosta sen tytön kotiin. Se äiti rakasti edelleen parhaansa mukaan. Se tyttökin rakasti sitä äitiä parhaansa mukaan. Se jaksoi aina kuunnella mitä sillä äidillä oli sanottavaa. Se äiti huusi aina sinne puhelimeen, kuinka ilkeä ja huono se tyttö oli. Silloin se äiti tunsi kasvavansa isommaksi ja se tyttö tunsi kutistuvansa. Siksi se äiti soitti tosi usein - kasvaakseen.
Eräänä päivänä se tyttö ei vastannut puhelimeen, kun se äiti soitti. Silloin se äiti kutistui niin, että se muuttui näkymättömäksi. Se katosi kokonaan. Jäljelle jäi vain kenkälaatikko ja puhelin.
Se äiti oli rakastanut sitä tyttöä parhaansa mukaan. Se tyttö oli rakastanut sitä äitiä parhaansa mukaan. Nyt niiden ei enää tarvinnut rakastaa parhaansa mukaan. Se tyttö säilöi sen rakkautensa pieneen hillopurkkiin ja kirjoitti päälle päiväyksen ja vei sen kellariin. Sinä päivänä siitä tytöstä tuli sopivankokoinen.
Vuosien päästä yksi tyttö löysi sen rakkauspurkin sieltä kellarista. Mutta siellä purkissa ei ollutkaan enää mitään vanhaa rakkautta, vaan gramofoni vuodelta 1898.
.
Oli kerran äiti, joka rakasti kahta tytärtänsä parhaansa mukaan. Se äiti rakasti tanssimista silloin kun ne tytöt nukkuivat. Se äiti rakasti nukkumista silloin kun ne tytöt söivät aamupalaa. Se äiti rakasti aamupalansyömistä silloin kuin ne tytöt olivat laittaneet pöydän koreaksi. Se äiti rakasti pöydän koreaksi laittamista silloin kun niille tuli vieraita. Niiden vieraiden mielestä se oli kerrassaan hieno äiti.
Eräänä päivänä se äiti joutui antamaan yhden tytön pois. Se äiti olisi halunnut antaa pois sen toisen tytön, mutta se joutuikin antamaan pois sen toisen. Siitä pois annetusta tytöstä tuli prinsessaballeriina, mutta se kuoli.
Siitä päivästä lähtien se jäljelle jäänyt tyttö alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Samana päivänä se äiti alkoi kutistua. Lopulta se jäljelle jäänyt tyttö oli niin iso, että sen pää osui kattoon ja sen täytyi muuttaa pois. Se äiti taas oli niin pieni, että se joutui muuttamaan kenkälaatikkoon.
Se äiti pelkäsi, että se muuttuisi kokonaan näkymättömäksi. Siksi se soitti puhelimella sieltä laatikosta sen tytön kotiin. Se äiti rakasti edelleen parhaansa mukaan. Se tyttökin rakasti sitä äitiä parhaansa mukaan. Se jaksoi aina kuunnella mitä sillä äidillä oli sanottavaa. Se äiti huusi aina sinne puhelimeen, kuinka ilkeä ja huono se tyttö oli. Silloin se äiti tunsi kasvavansa isommaksi ja se tyttö tunsi kutistuvansa. Siksi se äiti soitti tosi usein - kasvaakseen.
Eräänä päivänä se tyttö ei vastannut puhelimeen, kun se äiti soitti. Silloin se äiti kutistui niin, että se muuttui näkymättömäksi. Se katosi kokonaan. Jäljelle jäi vain kenkälaatikko ja puhelin.
Se äiti oli rakastanut sitä tyttöä parhaansa mukaan. Se tyttö oli rakastanut sitä äitiä parhaansa mukaan. Nyt niiden ei enää tarvinnut rakastaa parhaansa mukaan. Se tyttö säilöi sen rakkautensa pieneen hillopurkkiin ja kirjoitti päälle päiväyksen ja vei sen kellariin. Sinä päivänä siitä tytöstä tuli sopivankokoinen.
Vuosien päästä yksi tyttö löysi sen rakkauspurkin sieltä kellarista. Mutta siellä purkissa ei ollutkaan enää mitään vanhaa rakkautta, vaan gramofoni vuodelta 1898.
.
torstaina
Keskustelua
.
- Onko olemassa ehdotonta rakkautta?
- On. Kaikki aito rakkaus on sellaista.
- Miksi en ole löytänyt sitä?
- Et näe sitä, koska et luota sen olemassaoloon.
- Miten sen voi nähdä?
- Ehdottoman rakkauden löytää sellainen, joka osaa rakastaa itseään. Kun löytää rakkauden sisältään ei tarvitse etsiä sitä ulkopuolelta. Silloin voi rakastaa toisia pelkäämättä menettävänsä rakkautta. Silloin ei tarvitse kerjätä ja mielistellä, koska ihminen tuntee oman ehdottoman arvonsa. Silloin ei tarvitse hakea turvallisuutta illuusiosta.
- Miten opin rakastamaan ensin itseäni?
- Hiljaisuudessa. Antamalla todellisen minäsi näyttää, kuinka kaunis ja rakastettava olet. Vaientamalla valheellisen minän, joka yrittää saada sinut uskomaan vähäpätöisyyteen ja nöyryytykseen. Kaikkein vaikeinta on kuunnella omaa sisäistä totuuttaan ja olla rakentamatta mitään. Kohdata eikä kohkata.
.
lauantaina
Antaa puiden puhua
.
Lähdin aamulla kävelemään. Taivas oli korkealla ja ilma raikas. Otin pari juoksuaskelta, meinasin ottaa lisää ja alkaa suunnitella, että ainakin tuonne asti pinkaisen, mutta sitten ajattelin, että mikä pakko tässä on alkaa hosua. Eikö ihminen voi vaan jolkottaa ilman pulssinnostatusyrityksiä. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Tunsin itseni ryhdikkääksi savanni-ihmiseksi.
Päädyin istumaan keskelle metsää ja kuuntelemaan. Puut tuntuivat olevan puhetuulella. Ne olivat ystävällisiä puita. Siinä jykevinä seistessään ja korkeuksia kohti kurottaessaan tunsin kunnioitusta niitä kohtaan.
Muistin äitini puheen puista; ne ovat turvassa myrskyssä, koska ovat juuristaan kietoutuneet tukevasti toisiinsa. Onkohan puissa yksinäisiä toisiinsa kietoutumattomia, jotka luulevat pärjäävänsä omillaan, mutta pelkäävät jokaista tuulenpuuskaa, koska eivät voi luottaa pystyssä pysymiseen?
Palasin kotiin ja mietin, että olenko minä kietoutunut vai kietoutumaton. Yritän ehkä olla kietoutumaton, mutta todellisuudessa haluaisin olla kietoutunut. Osa suurempaa kokonaisuutta. Osa toisia. Osa toista. Todellisuudessa näin on jo, mutta hämään itseäni erillisyydelläni.
Sain eilen osakseni odottamatonta rakkautta. Se tuntui. Se lämmitti. Se yllätti. Se sai hetkeksi taas näkemään kirkkaasti kauneutta. Välillä tämä maailmankaikkeus tuntuu suloiselta murmeleiden temmellyskentältä.
Ihminen joka osaa katsoa ohi virheiden - omien tai toisten - osaa rakastaa.
.
Lähdin aamulla kävelemään. Taivas oli korkealla ja ilma raikas. Otin pari juoksuaskelta, meinasin ottaa lisää ja alkaa suunnitella, että ainakin tuonne asti pinkaisen, mutta sitten ajattelin, että mikä pakko tässä on alkaa hosua. Eikö ihminen voi vaan jolkottaa ilman pulssinnostatusyrityksiä. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Tunsin itseni ryhdikkääksi savanni-ihmiseksi.
Päädyin istumaan keskelle metsää ja kuuntelemaan. Puut tuntuivat olevan puhetuulella. Ne olivat ystävällisiä puita. Siinä jykevinä seistessään ja korkeuksia kohti kurottaessaan tunsin kunnioitusta niitä kohtaan.
Muistin äitini puheen puista; ne ovat turvassa myrskyssä, koska ovat juuristaan kietoutuneet tukevasti toisiinsa. Onkohan puissa yksinäisiä toisiinsa kietoutumattomia, jotka luulevat pärjäävänsä omillaan, mutta pelkäävät jokaista tuulenpuuskaa, koska eivät voi luottaa pystyssä pysymiseen?
Palasin kotiin ja mietin, että olenko minä kietoutunut vai kietoutumaton. Yritän ehkä olla kietoutumaton, mutta todellisuudessa haluaisin olla kietoutunut. Osa suurempaa kokonaisuutta. Osa toisia. Osa toista. Todellisuudessa näin on jo, mutta hämään itseäni erillisyydelläni.
Sain eilen osakseni odottamatonta rakkautta. Se tuntui. Se lämmitti. Se yllätti. Se sai hetkeksi taas näkemään kirkkaasti kauneutta. Välillä tämä maailmankaikkeus tuntuu suloiselta murmeleiden temmellyskentältä.
Ihminen joka osaa katsoa ohi virheiden - omien tai toisten - osaa rakastaa.
.
torstaina
Nainen joka etsi
.
Yksi nainen käveli rannalla. Se kiersi venerantoja niin kuin pullonkerääjät ojia. Se nainen ei kerännyt pulloja se keräsi miehiä. Se oli sellainen miehen kierrättäjä. Se etsi itselleen uutta sopivanikäistä purjehtijamiestä. Panttina sillä oli yhdeksän ruokalajin päivälliset.
.
Taskussa sillä naisella oli kirje sen enkeliltä. Siinä kerrottiin, että sitä naistakin etsi joku. Sinä päivänä sitä naista ei löytänyt kukaan, mutta se nainen löysi sieltä rannalta valkoisen höyhenen. Jos sitä naista olisi seurannut kotiin, olisi nähnyt kuinka se pesi sen höyhenen untuvatakkishampoolla. Sitten se föönäsi sen kuivaksi eteisessä.
.
Seuraavana keväänä, jos olisi kulkenut sillä rannalla missä veneet eivät julista, olisi voinut nähdä sen naisen. Se seisoi veneessä ja tyhjensi jätesäiliötä. Veneen kyljessä luki Pikkumia. Joku paukutti kannen alla vasaraa. Se nainen oli löytänyt sen joka sitä etsi.
.
Yksi nainen käveli rannalla. Se kiersi venerantoja niin kuin pullonkerääjät ojia. Se nainen ei kerännyt pulloja se keräsi miehiä. Se oli sellainen miehen kierrättäjä. Se etsi itselleen uutta sopivanikäistä purjehtijamiestä. Panttina sillä oli yhdeksän ruokalajin päivälliset.
.
Taskussa sillä naisella oli kirje sen enkeliltä. Siinä kerrottiin, että sitä naistakin etsi joku. Sinä päivänä sitä naista ei löytänyt kukaan, mutta se nainen löysi sieltä rannalta valkoisen höyhenen. Jos sitä naista olisi seurannut kotiin, olisi nähnyt kuinka se pesi sen höyhenen untuvatakkishampoolla. Sitten se föönäsi sen kuivaksi eteisessä.
.
Seuraavana keväänä, jos olisi kulkenut sillä rannalla missä veneet eivät julista, olisi voinut nähdä sen naisen. Se seisoi veneessä ja tyhjensi jätesäiliötä. Veneen kyljessä luki Pikkumia. Joku paukutti kannen alla vasaraa. Se nainen oli löytänyt sen joka sitä etsi.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)