Juhlien jälkeen

-

Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?

Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.

Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.

Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.

Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?

Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.

Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.

Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.

Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.

Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.


-

Äiti joka rakasti

.

Oli kerran äiti, joka rakasti kahta tytärtänsä parhaansa mukaan. Se äiti rakasti tanssimista silloin kun ne tytöt nukkuivat. Se äiti rakasti nukkumista silloin kun ne tytöt söivät aamupalaa. Se äiti rakasti aamupalansyömistä silloin kuin ne tytöt olivat laittaneet pöydän koreaksi. Se äiti rakasti pöydän koreaksi laittamista silloin kun niille tuli vieraita. Niiden vieraiden mielestä se oli kerrassaan hieno äiti.

Eräänä päivänä se äiti joutui antamaan yhden tytön pois. Se äiti olisi halunnut antaa pois sen toisen tytön, mutta se joutuikin antamaan pois sen toisen. Siitä pois annetusta tytöstä tuli prinsessaballeriina, mutta se kuoli.

Siitä päivästä lähtien se jäljelle jäänyt tyttö alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Samana päivänä se äiti alkoi kutistua. Lopulta se jäljelle jäänyt tyttö oli niin iso, että sen pää osui kattoon ja sen täytyi muuttaa pois. Se äiti taas oli niin pieni, että se joutui muuttamaan kenkälaatikkoon.

Se äiti pelkäsi, että se muuttuisi kokonaan näkymättömäksi. Siksi se soitti puhelimella sieltä laatikosta sen tytön kotiin. Se äiti rakasti edelleen parhaansa mukaan. Se tyttökin rakasti sitä äitiä parhaansa mukaan. Se jaksoi aina kuunnella mitä sillä äidillä oli sanottavaa. Se äiti huusi aina sinne puhelimeen, kuinka ilkeä ja huono se tyttö oli. Silloin se äiti tunsi kasvavansa isommaksi ja se tyttö tunsi kutistuvansa. Siksi se äiti soitti tosi usein - kasvaakseen.

Eräänä päivänä se tyttö ei vastannut puhelimeen, kun se äiti soitti. Silloin se äiti kutistui niin, että se muuttui näkymättömäksi. Se katosi kokonaan. Jäljelle jäi vain kenkälaatikko ja puhelin.

Se äiti oli rakastanut sitä tyttöä parhaansa mukaan. Se tyttö oli rakastanut sitä äitiä parhaansa mukaan. Nyt niiden ei enää tarvinnut rakastaa parhaansa mukaan. Se tyttö säilöi sen rakkautensa pieneen hillopurkkiin ja kirjoitti päälle päiväyksen ja vei sen kellariin. Sinä päivänä siitä tytöstä tuli sopivankokoinen.

Vuosien päästä yksi tyttö löysi sen rakkauspurkin sieltä kellarista. Mutta siellä purkissa ei ollutkaan enää mitään vanhaa rakkautta, vaan gramofoni vuodelta 1898.

.