-
Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?
Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.
Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.
Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.
Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?
Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.
Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.
Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.
Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.
Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hapuileminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hapuileminen. Näytä kaikki tekstit
torstaina
sunnuntaina
Planeetta joka hukkasi muistinsa
-
Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.
Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.
Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.
Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.
Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.
Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.
Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.
Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.
Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.
Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.
Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.
Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.
Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.
Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.
Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.
Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:
Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.
Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.
-
Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.
Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.
Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.
Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.
Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.
Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.
Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.
Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.
Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.
Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.
Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.
Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.
Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.
Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.
Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.
Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:
Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.
Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.
-
Tyttö jolle satoi rakkautta
-
Oli kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista. Tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta. Mutta tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt tytön sydämeen asti. Tyttö ei itse nähnyt sitä kupua.
Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.
Syvällä sydämensä sopukoissa tyttö ajatteli, että hänessä oli jotain pahasti vialla. Tyttö tunsi, että rakkaus oli jotakin, joka ei kuulunut hänelle. Sellaista mitä ei osaa omistaa, on vaikea vastaanottaa. Niinpä kun ihmiset soittivat tytön ovikelloa syli täynnä rakkautta, tyttö ei avannut ovea. Ihmiset huhuilivat aikansa oven takana ja työnsivät lopulta rakkautensa postiluukusta sisään kynnysmatolle. Mutta tyttö ei koskaan nähnyt eikä kuullut heitä. Tyttö ei tuntenut rakkautta kynnysmatollaan, vaan pudisteli kaiken siivotessaan parvekkeelta alas. Kupu peitti kaiken. Ja pikku hiljaa oven takana ihmiset väsyivät.
Eräs poika ei väsynyt. Hän näki tytön näkymättömän kuvun. Poika jaksoi pommittaa näkymätöntä kupua lentosuukoilla. Poika jaksoi lähettää tytölle rakkausrunoja, vaikka hänellä oli välillä riimit hukassa. Poika jaksoi piirtää tytön huurtuneisiin ikkunoihin auringonnousuja. Poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet. Tyttö ei voinut käsittää, mitä poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.
Poika tiesi jotain, mitä tyttö ei vielä tiennyt. Poika tiesi, että he kaksi kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät. Mutta kupu oli siinä tiellä.
Poika tiesi senkin, miten kupu lähtisi pois. Hän ei voinut kuitenkaan kertoa sitä tytölle, koska kuvut lähtevät vain, jos joku haluaa itse riisua kupunsa. Niinpä poika vain rakasti vierellä ja oli hiljaa kaikesta muusta. Se oli tosi kärsivällinen poika, mutta tyttö ei huomannut sitäkään.
Kerran poika keksi alkaa teipata lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä kupuun kiinni. Siitä tyttö huomasi, että jotain tapahtui, koska hän ei enää nähnyt kunnolla. Maailmasta tuli kummallisen läikikäs. Lopulta poika oli rakastanut tyttöä niin paljon, että kupu oli aivan täynnä suukkoja ja kirjeitä. Tyttö ei nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään.Tytön maailma pimeni täysin. Tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli kauhean surullinen. Poika tarjosi kättään, josta tyttö voisi pitää kiinni, ettei hän törmäisi mihinkään. Mutta tyttö kieltäytyi ottamasta kiinni pojan kädestä. Hän halusi lähteä harhailemaan yksinään, sokeana. Poika tuli surulliseksi, mutta ymmärsi tytön halua jatkaa yksin. Poika seurasi kuitenkin tyttöä salaa, mutta pysytteli tarpeeksi kaukana, rakasti etäältä niin, että tyttö ei huomannut. Poika ei auttanut, kun tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Hän tiesi, että tytön piti saada kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Pojasta oli kuitenkin kauheaa katsella sitä kaikkea törmäilyä. Hän näki kuinka tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen, mutta hän ei voinut tehdä mitään.
Joskus poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen sitä tyttöä. Pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi hän avasi sille tytölle muutaman oven salaa. Joskus hän pysäytti liikenteen, että tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus poika soitti tuulikelloja, jotta tyttö kuulisi ympärillään muutakin kuin törmäilystään seuraavaa kolinaa.
Eräänä päivänä tyttö oli kiireellä juoksemassa junaan, kun hän törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Tytöltä lähti taju jonnekin kauas täällä vielä kutomattomille kankaille. Poika oli juossut tytön takana ja pelästyi, että tytölle kävi nyt pahasti. Tyttö näytti siltä, että hän leijui kaukana, jossakin, mistä ei välttämättä haluta tulla takaisin.
Mutta tytölle ei käynyt yhtään pahasti. Tyttö palasi sieltä jostakin kaukaa, avasi silmänsä ja hymyili nähdessään kaiken. Tyttö näki nyt kirkkaasti itsensä, hymynsä, pojan, pojan hymyn, taivaan, taivaan hymyn, koko maailman, koko maailman hymyn. Törmäys oli ollut niin kova, että kupu oli vihdoin särkynyt. Sydän oli päässyt vapaaksi ja lähtenyt lentoon. Kaikki tytölle joskus postilaatikkoon, kattiloihin ja kynnysmatolle saapunut rakkaus tulvahti nyt suoraan läpi sydämen. Kaikki pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille. Tyttö tunsi, että hänessä ei ollut enää mitään vialla. Tyttö tunsi, että hänelle kuului rakkaus. Tyttö tunsi, että hän oli rakkaus.
Tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä he kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi auringonnousuja ja savupiipuista satoi suukkoja.
Oli kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista. Tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta. Mutta tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt tytön sydämeen asti. Tyttö ei itse nähnyt sitä kupua.
Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.
Syvällä sydämensä sopukoissa tyttö ajatteli, että hänessä oli jotain pahasti vialla. Tyttö tunsi, että rakkaus oli jotakin, joka ei kuulunut hänelle. Sellaista mitä ei osaa omistaa, on vaikea vastaanottaa. Niinpä kun ihmiset soittivat tytön ovikelloa syli täynnä rakkautta, tyttö ei avannut ovea. Ihmiset huhuilivat aikansa oven takana ja työnsivät lopulta rakkautensa postiluukusta sisään kynnysmatolle. Mutta tyttö ei koskaan nähnyt eikä kuullut heitä. Tyttö ei tuntenut rakkautta kynnysmatollaan, vaan pudisteli kaiken siivotessaan parvekkeelta alas. Kupu peitti kaiken. Ja pikku hiljaa oven takana ihmiset väsyivät.
Eräs poika ei väsynyt. Hän näki tytön näkymättömän kuvun. Poika jaksoi pommittaa näkymätöntä kupua lentosuukoilla. Poika jaksoi lähettää tytölle rakkausrunoja, vaikka hänellä oli välillä riimit hukassa. Poika jaksoi piirtää tytön huurtuneisiin ikkunoihin auringonnousuja. Poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet. Tyttö ei voinut käsittää, mitä poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.
Poika tiesi jotain, mitä tyttö ei vielä tiennyt. Poika tiesi, että he kaksi kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät. Mutta kupu oli siinä tiellä.
Poika tiesi senkin, miten kupu lähtisi pois. Hän ei voinut kuitenkaan kertoa sitä tytölle, koska kuvut lähtevät vain, jos joku haluaa itse riisua kupunsa. Niinpä poika vain rakasti vierellä ja oli hiljaa kaikesta muusta. Se oli tosi kärsivällinen poika, mutta tyttö ei huomannut sitäkään.
Kerran poika keksi alkaa teipata lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä kupuun kiinni. Siitä tyttö huomasi, että jotain tapahtui, koska hän ei enää nähnyt kunnolla. Maailmasta tuli kummallisen läikikäs. Lopulta poika oli rakastanut tyttöä niin paljon, että kupu oli aivan täynnä suukkoja ja kirjeitä. Tyttö ei nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään.Tytön maailma pimeni täysin. Tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli kauhean surullinen. Poika tarjosi kättään, josta tyttö voisi pitää kiinni, ettei hän törmäisi mihinkään. Mutta tyttö kieltäytyi ottamasta kiinni pojan kädestä. Hän halusi lähteä harhailemaan yksinään, sokeana. Poika tuli surulliseksi, mutta ymmärsi tytön halua jatkaa yksin. Poika seurasi kuitenkin tyttöä salaa, mutta pysytteli tarpeeksi kaukana, rakasti etäältä niin, että tyttö ei huomannut. Poika ei auttanut, kun tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Hän tiesi, että tytön piti saada kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Pojasta oli kuitenkin kauheaa katsella sitä kaikkea törmäilyä. Hän näki kuinka tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen, mutta hän ei voinut tehdä mitään.
Joskus poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen sitä tyttöä. Pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi hän avasi sille tytölle muutaman oven salaa. Joskus hän pysäytti liikenteen, että tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus poika soitti tuulikelloja, jotta tyttö kuulisi ympärillään muutakin kuin törmäilystään seuraavaa kolinaa.
Eräänä päivänä tyttö oli kiireellä juoksemassa junaan, kun hän törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Tytöltä lähti taju jonnekin kauas täällä vielä kutomattomille kankaille. Poika oli juossut tytön takana ja pelästyi, että tytölle kävi nyt pahasti. Tyttö näytti siltä, että hän leijui kaukana, jossakin, mistä ei välttämättä haluta tulla takaisin.
Mutta tytölle ei käynyt yhtään pahasti. Tyttö palasi sieltä jostakin kaukaa, avasi silmänsä ja hymyili nähdessään kaiken. Tyttö näki nyt kirkkaasti itsensä, hymynsä, pojan, pojan hymyn, taivaan, taivaan hymyn, koko maailman, koko maailman hymyn. Törmäys oli ollut niin kova, että kupu oli vihdoin särkynyt. Sydän oli päässyt vapaaksi ja lähtenyt lentoon. Kaikki tytölle joskus postilaatikkoon, kattiloihin ja kynnysmatolle saapunut rakkaus tulvahti nyt suoraan läpi sydämen. Kaikki pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille. Tyttö tunsi, että hänessä ei ollut enää mitään vialla. Tyttö tunsi, että hänelle kuului rakkaus. Tyttö tunsi, että hän oli rakkaus.
Tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä he kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi auringonnousuja ja savupiipuista satoi suukkoja.
tiistaina
Selviytymisopas sellaisille, jotka putosivat pienenä piimäsaaviin
-
Poika juoksee ohitseni ja karjuu. Jossain kuulemma halkeaa uraani. Hän on matkalla varastamaan ruokaa. Tarjoan pojalle mandariineja. Hän ottaa kaksi ja salaa kolmannen. Ennen ydintuhoa täytyy syödä hyvin. Täysinäisellä vatsalla selviää katastrofeista.
Portaita on joka paikassa. Askeleet vievät edestakaisin ylös alas ei-mihinkään. Ennen kuin yrittää kiirehtiä perille, on tarkistettava huolellisesti, onko liikkeessä vai pysähdyksissä. Virtaako kaikki ympärillä? Vai seisooko kaikki ja virtaako itse? Kun pistää silmät kiinni, virtaus jatkuu, loputtomiin. Ei hetkenkään rauhaa näissä liukuportaissa. Hätävivusta vetämällä pääsee koomaan. Mutta sen käyttö on ankarasti kielletty.
Sellainen, jolla on pipo päässä sisällä, haluaa tulla rakastetuksi. Juhlatilaisuuksissa päähineiden käyttö sisätiloissa tulisi sallia. Se lisäisi turvallisuudentunnetta ja shampoota joutuisi vähemmän valtameriin.
Sellainen joka räjäyttelee pommeja vanhustentalon nurkilla, saa osakseen paljon ymmärrystä ja aamupalaksi päähäntaputuksia. Muuten hän lopettaisi ja menisi laulamaan kotiseutulauluja sinne nurkkien sisälle.
Se mitä teet kertoo kuka olet. Tekosi ovat olemuksesi. Kaikki akrobatia on turhanpäiväistä veikistelyä, jos keikut pelkkien sanojen varassa. Teot vievät sinut hirteen ja katkaisevat köyden oikealla hetkellä. Lisätään tähän pelkokertoimeen vielä bonusosa: Se mitä teet kertoo kuka olet silloin kun olet väsynyt, turhautunut ja raivoissasi. Silloin voit valita kiristätkö solmua vai löysäätkö. Suurennatko vai pienennätkö mittakaavaa? Mikä on yhden suhde toiseen ihmiseen kartalla ja kartan ulkopuolella?
Seuraa polkua, joka on merkitty katkoviivalla. Löydät itsesi vetiseltä maa-alueelta. Olisit voinut valita myös toisen polun, jos olisit ollut tarkkana. Se olisi vienyt jyrkänteelle.
Jos et tiedä missä olet, etsi muurahaispesä puun juurelta. Istu pesään ja odota kunnes näet, mihin aurinko laskee. Jos siinä hetkessä asiat eivät kirkastu istu vielä, kunnes tähdet tulevat näkyviin. Valitse niistä kirkkain ja seuraa sitä kunnes se sammuu.
Varo punaisia jättiläisiä ja valkoisia kääpiöitä. Ne haluavat eksyttää sinut reitiltä ja viedä sinut maanalaiseen maailmaan, joka vilisee mappeja.
Se miten armahdat itsesi kertoo, miksi olet kasvamassa. Itsensä kuristaminen johtaa runsaaseen kaulaliinan käyttöön. Käheä ääni on kaunis silloin kun se on vapaa. Sellaista voi kuunnella yksinkin. Kirkas ääni rikkoo yksinäisyydessä ikkunoita.
Se miten vastaat pahaan, kertoo kuinka pitkällä olet. Jos et tiedä, oletko edes matkalla, osta seutulippu ja matkusta sinne, missä miehet äänestäisivät jaloillaan, jos ne liikkuisivat. Laske hymysi, vähennä niistä tylysi. Mitä jää jäljelle, kun annat puolet hymyistäsi pelastusarmeijalle?
Se kuinka montaa ihmistä katsot silmiin päivän aikana väistelemättä kertoo, kuinka kiinni olet itsessäsi.
Jos et ole varma mistään, osta horoskooppi tarjouksesta, vie 'haluaisin' sana panttilainaamoon ja teetä itselläsi teko.
-
Poika juoksee ohitseni ja karjuu. Jossain kuulemma halkeaa uraani. Hän on matkalla varastamaan ruokaa. Tarjoan pojalle mandariineja. Hän ottaa kaksi ja salaa kolmannen. Ennen ydintuhoa täytyy syödä hyvin. Täysinäisellä vatsalla selviää katastrofeista.
Portaita on joka paikassa. Askeleet vievät edestakaisin ylös alas ei-mihinkään. Ennen kuin yrittää kiirehtiä perille, on tarkistettava huolellisesti, onko liikkeessä vai pysähdyksissä. Virtaako kaikki ympärillä? Vai seisooko kaikki ja virtaako itse? Kun pistää silmät kiinni, virtaus jatkuu, loputtomiin. Ei hetkenkään rauhaa näissä liukuportaissa. Hätävivusta vetämällä pääsee koomaan. Mutta sen käyttö on ankarasti kielletty.
Sellainen, jolla on pipo päässä sisällä, haluaa tulla rakastetuksi. Juhlatilaisuuksissa päähineiden käyttö sisätiloissa tulisi sallia. Se lisäisi turvallisuudentunnetta ja shampoota joutuisi vähemmän valtameriin.
Sellainen joka räjäyttelee pommeja vanhustentalon nurkilla, saa osakseen paljon ymmärrystä ja aamupalaksi päähäntaputuksia. Muuten hän lopettaisi ja menisi laulamaan kotiseutulauluja sinne nurkkien sisälle.
Se mitä teet kertoo kuka olet. Tekosi ovat olemuksesi. Kaikki akrobatia on turhanpäiväistä veikistelyä, jos keikut pelkkien sanojen varassa. Teot vievät sinut hirteen ja katkaisevat köyden oikealla hetkellä. Lisätään tähän pelkokertoimeen vielä bonusosa: Se mitä teet kertoo kuka olet silloin kun olet väsynyt, turhautunut ja raivoissasi. Silloin voit valita kiristätkö solmua vai löysäätkö. Suurennatko vai pienennätkö mittakaavaa? Mikä on yhden suhde toiseen ihmiseen kartalla ja kartan ulkopuolella?
Seuraa polkua, joka on merkitty katkoviivalla. Löydät itsesi vetiseltä maa-alueelta. Olisit voinut valita myös toisen polun, jos olisit ollut tarkkana. Se olisi vienyt jyrkänteelle.
Jos et tiedä missä olet, etsi muurahaispesä puun juurelta. Istu pesään ja odota kunnes näet, mihin aurinko laskee. Jos siinä hetkessä asiat eivät kirkastu istu vielä, kunnes tähdet tulevat näkyviin. Valitse niistä kirkkain ja seuraa sitä kunnes se sammuu.
Varo punaisia jättiläisiä ja valkoisia kääpiöitä. Ne haluavat eksyttää sinut reitiltä ja viedä sinut maanalaiseen maailmaan, joka vilisee mappeja.
Se miten armahdat itsesi kertoo, miksi olet kasvamassa. Itsensä kuristaminen johtaa runsaaseen kaulaliinan käyttöön. Käheä ääni on kaunis silloin kun se on vapaa. Sellaista voi kuunnella yksinkin. Kirkas ääni rikkoo yksinäisyydessä ikkunoita.
Se miten vastaat pahaan, kertoo kuinka pitkällä olet. Jos et tiedä, oletko edes matkalla, osta seutulippu ja matkusta sinne, missä miehet äänestäisivät jaloillaan, jos ne liikkuisivat. Laske hymysi, vähennä niistä tylysi. Mitä jää jäljelle, kun annat puolet hymyistäsi pelastusarmeijalle?
Se kuinka montaa ihmistä katsot silmiin päivän aikana väistelemättä kertoo, kuinka kiinni olet itsessäsi.
Jos et ole varma mistään, osta horoskooppi tarjouksesta, vie 'haluaisin' sana panttilainaamoon ja teetä itselläsi teko.
-
perjantaina
Nukkuvien mastojen takana taivas
-
Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.
Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.
Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.
Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.
Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.
Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.
Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.
Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.
Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.
Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.
Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.
Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.
Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.
TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.
Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.
Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.
Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.
Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.
Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.
Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.
Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.
Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.
Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.
Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.
Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.
Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.
Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.
TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.
-
-
torstaina
Tehokas keppijumppa, herkullinen munakas ja ihmisiä vesisateessa
-
Ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Ihminen autossaan kaasutti niiden ohi pyyhkijät viuhuen. Yritti ehtiä vanhoihin vihreisiin ja ehtikin. Ei ollut kaasuttanut turhaan.
Ihminen siinä kaasuttavassa autossa ajatteli, että elämä on sellainen keppiviesti. Tiukka suoritus, jossa juostaan täysillä maassa makaavan kepin luokse. Sitten painetaan kepin toinen pää kiinni maahan ja toinen pää kiinni omaan otsaan ja pyöritään paikallaan ympäri ja ympäri. Kunnes on kierrosluku täynnä. Sitten juostaan takaisin toisen kepin luokse ja pyöritään taas keppi otsassa. Ja sitten mennään taas ja taas. Peliin kuuluu, että välillä huimaa ja on huono olo. Askeleet hoipertelevat ja meinaa kaatua. Mutta henkeen kuuluu, että jatketaan aina vaan. Yksin, ärhäkästi, hoippuen, väsähtäen, eteenpäin. Reunoilla yleisö kannustaa ihailevasti. Tai säälinsekaisesti, vahingoniloisesti.
Toinenkin ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Se ihminen pysähtyi autollaan, jotta ne pääsisivät yli. Siinä oli kaksi kaistaa ja viereen ajoi toinen ihminen autollaan ja sekin pysähtyi, jotta ne pääsisivät yli. Se lapsi vilkutti ihan hulluna niille autoille ja niille ihmisille siellä sisällä. Pomppi iloisena kuin västäräkki siinä piiskasateessa. Vesi huovutti sen lapsen kiharaa tukkaa villamyssyn reunaan.
Siinä itkevässä harmaudessa sen lapsen villi vilkutus oli jotain niin valoisaa, että ihmisiä alkoi ihan häikäistä. Siksi niiden ihmisten silmistä alkoi sataa sadepisaroita.
Ne ihmiset niissä jälkimmäisessä autoissa ajatteli, että elämä on kananmunaviesti. Haparoiva matka, jossa kannetaan kädet selän takana suussa lusikkaa, jossa on kananmuna. Edetään varovasti toisen ihmisen luokse, jolla on suussaan tyhjä lusikka. Yritetään siirtää käsiä käyttämättä se kananmuna sen toiseen lusikkaan. Varovasti ettei tule kokkelia. Ja sitten se toinen jatkaa matkaa lusikkansa kanssa vieden kananmunan seuraavalle. Ja näin jatketaan ja jatketaan. Välillä melkoista räpellystä ja askeleet horjuvat kananmunan kallistuessa. Yleisö ei kannusta äänekkäästi. Kaikilla on oma lusikka suussaan, yhteiset kananmunat kuljetettavanaan.
Kaasuttaja ratin takana on hukannut ajatuksen, että tässä ei olla matkalla minusta minuun. Tässä ollaan matkalla omista silmistä toisen ihmisen silmiin, matkalla omasta äänestä toisen ihmisen kuuntelemiseen, matkalla omista käsistä toisen ihmisen kosketukseen. Matkalla minusta sinuun. Matkalla meistä heihin. Matkalla eheyteen ilman että joku aina särkyy, koska en katso, kuule, kosketa.
Sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme kananmunia toistemme lusikoissa.
-
Ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Ihminen autossaan kaasutti niiden ohi pyyhkijät viuhuen. Yritti ehtiä vanhoihin vihreisiin ja ehtikin. Ei ollut kaasuttanut turhaan.
Ihminen siinä kaasuttavassa autossa ajatteli, että elämä on sellainen keppiviesti. Tiukka suoritus, jossa juostaan täysillä maassa makaavan kepin luokse. Sitten painetaan kepin toinen pää kiinni maahan ja toinen pää kiinni omaan otsaan ja pyöritään paikallaan ympäri ja ympäri. Kunnes on kierrosluku täynnä. Sitten juostaan takaisin toisen kepin luokse ja pyöritään taas keppi otsassa. Ja sitten mennään taas ja taas. Peliin kuuluu, että välillä huimaa ja on huono olo. Askeleet hoipertelevat ja meinaa kaatua. Mutta henkeen kuuluu, että jatketaan aina vaan. Yksin, ärhäkästi, hoippuen, väsähtäen, eteenpäin. Reunoilla yleisö kannustaa ihailevasti. Tai säälinsekaisesti, vahingoniloisesti.
Toinenkin ihminen ajoi autolla vesisateessa. Keskellä vesisadetta kulki lapsi ja aikuinen. Ne pysähtyivät seisomaan suojateiden väliin ilman sateensuojia. Se ihminen pysähtyi autollaan, jotta ne pääsisivät yli. Siinä oli kaksi kaistaa ja viereen ajoi toinen ihminen autollaan ja sekin pysähtyi, jotta ne pääsisivät yli. Se lapsi vilkutti ihan hulluna niille autoille ja niille ihmisille siellä sisällä. Pomppi iloisena kuin västäräkki siinä piiskasateessa. Vesi huovutti sen lapsen kiharaa tukkaa villamyssyn reunaan.
Siinä itkevässä harmaudessa sen lapsen villi vilkutus oli jotain niin valoisaa, että ihmisiä alkoi ihan häikäistä. Siksi niiden ihmisten silmistä alkoi sataa sadepisaroita.
Ne ihmiset niissä jälkimmäisessä autoissa ajatteli, että elämä on kananmunaviesti. Haparoiva matka, jossa kannetaan kädet selän takana suussa lusikkaa, jossa on kananmuna. Edetään varovasti toisen ihmisen luokse, jolla on suussaan tyhjä lusikka. Yritetään siirtää käsiä käyttämättä se kananmuna sen toiseen lusikkaan. Varovasti ettei tule kokkelia. Ja sitten se toinen jatkaa matkaa lusikkansa kanssa vieden kananmunan seuraavalle. Ja näin jatketaan ja jatketaan. Välillä melkoista räpellystä ja askeleet horjuvat kananmunan kallistuessa. Yleisö ei kannusta äänekkäästi. Kaikilla on oma lusikka suussaan, yhteiset kananmunat kuljetettavanaan.
Kaasuttaja ratin takana on hukannut ajatuksen, että tässä ei olla matkalla minusta minuun. Tässä ollaan matkalla omista silmistä toisen ihmisen silmiin, matkalla omasta äänestä toisen ihmisen kuuntelemiseen, matkalla omista käsistä toisen ihmisen kosketukseen. Matkalla minusta sinuun. Matkalla meistä heihin. Matkalla eheyteen ilman että joku aina särkyy, koska en katso, kuule, kosketa.
Sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme kananmunia toistemme lusikoissa.
-
Oodi kastemadolle
-
Kastemadot kuulevat kuinka maa tömisee. Yksi mies syö niitä. Laittaa ensin matosen jauhopurkkiin ja kun hetken pienen se on siellä möyrinyt miekkonen saa päivällispöytään valmiiksi jauhotetun madon. Hän arvostaa kuulemma laatua ja omaperäisyyttä keittiössä. Haitilaiset syövät ruokakriisissä mutakakkuja. Täällä syödään gourmet-ateriana matoja. Valinnanvapaus tuo kummallisesti lisämakua.
Mutta takaisin kastematoihin. Eivät ne ihan turhaan möyri tuolla mullassa ja mudassa. Ne hajottelevat popsimalla kaikenlaista niiden suuhun sopivaa. Niiden gourmet on multa. Sitten viuh kaikki tulee toisesta päästä ulos ja kasveilla on kivaa. Ne kun pystyvät nyt nappaamaan juurillansa herkkuja. Niiden gourmet on kastemadon kakka. Isoja lehtimöykkyjä kasvit eivät pystyisi millään hotkimaan ilman toveri matoa ja kumppaneita.
Kun joku hajoaa, joku saa siitä uutta lisäpuhtia. Niin se toimii. Hajoamisellakin on tilauksensa.
Eikä möyriminenkään ole turhaa. Kun mato möyrii, tulee kuohkeaa ja siitä sitten joku toinen elävä iloitsee kun saa happea hengittääkseen. Muuten olisi ihan vaan tiukkaan tamppaantunutta ja ahdasmielistä. Haukkoisivat henkeään siellä maan alla.
Möyrijöitä tarvitaan. Sellaisia jotka kaivavat uusia käytäviä ja jaksavat syödä multaa toistenkin puolesta. Möyrijä elää happirikkaasti.
Liero on täysin väärä lempinimi kastemadolle. Se kuullostaa likaiselta ja alhaiselta. Kastemato - kuinka kaunis on nimi.
Kaste ja mato. Kastematto. Kasteolento.
Aikoina joilloin oma tikapuuhermosto on koetuksella sitä alkaa arvostaa pieniäkin liikahduksia mullan alla ja päällä. Loppujen lopuksi meitä kaikkia yhdistää multa. Kun se unohtuu täällä yläilmoissa, niin kastemadot kömpivät koloistaan muistuttamaan meitä mullan mureudesta.
-
Kastemadot kuulevat kuinka maa tömisee. Yksi mies syö niitä. Laittaa ensin matosen jauhopurkkiin ja kun hetken pienen se on siellä möyrinyt miekkonen saa päivällispöytään valmiiksi jauhotetun madon. Hän arvostaa kuulemma laatua ja omaperäisyyttä keittiössä. Haitilaiset syövät ruokakriisissä mutakakkuja. Täällä syödään gourmet-ateriana matoja. Valinnanvapaus tuo kummallisesti lisämakua.
Mutta takaisin kastematoihin. Eivät ne ihan turhaan möyri tuolla mullassa ja mudassa. Ne hajottelevat popsimalla kaikenlaista niiden suuhun sopivaa. Niiden gourmet on multa. Sitten viuh kaikki tulee toisesta päästä ulos ja kasveilla on kivaa. Ne kun pystyvät nyt nappaamaan juurillansa herkkuja. Niiden gourmet on kastemadon kakka. Isoja lehtimöykkyjä kasvit eivät pystyisi millään hotkimaan ilman toveri matoa ja kumppaneita.
Kun joku hajoaa, joku saa siitä uutta lisäpuhtia. Niin se toimii. Hajoamisellakin on tilauksensa.
Eikä möyriminenkään ole turhaa. Kun mato möyrii, tulee kuohkeaa ja siitä sitten joku toinen elävä iloitsee kun saa happea hengittääkseen. Muuten olisi ihan vaan tiukkaan tamppaantunutta ja ahdasmielistä. Haukkoisivat henkeään siellä maan alla.
Möyrijöitä tarvitaan. Sellaisia jotka kaivavat uusia käytäviä ja jaksavat syödä multaa toistenkin puolesta. Möyrijä elää happirikkaasti.
Liero on täysin väärä lempinimi kastemadolle. Se kuullostaa likaiselta ja alhaiselta. Kastemato - kuinka kaunis on nimi.
Kaste ja mato. Kastematto. Kasteolento.
Aikoina joilloin oma tikapuuhermosto on koetuksella sitä alkaa arvostaa pieniäkin liikahduksia mullan alla ja päällä. Loppujen lopuksi meitä kaikkia yhdistää multa. Kun se unohtuu täällä yläilmoissa, niin kastemadot kömpivät koloistaan muistuttamaan meitä mullan mureudesta.
-
Keskustelua
.
- Onko olemassa ehdotonta rakkautta?
- On. Kaikki aito rakkaus on sellaista.
- Miksi en ole löytänyt sitä?
- Et näe sitä, koska et luota sen olemassaoloon.
- Miten sen voi nähdä?
- Ehdottoman rakkauden löytää sellainen, joka osaa rakastaa itseään. Kun löytää rakkauden sisältään ei tarvitse etsiä sitä ulkopuolelta. Silloin voi rakastaa toisia pelkäämättä menettävänsä rakkautta. Silloin ei tarvitse kerjätä ja mielistellä, koska ihminen tuntee oman ehdottoman arvonsa. Silloin ei tarvitse hakea turvallisuutta illuusiosta.
- Miten opin rakastamaan ensin itseäni?
- Hiljaisuudessa. Antamalla todellisen minäsi näyttää, kuinka kaunis ja rakastettava olet. Vaientamalla valheellisen minän, joka yrittää saada sinut uskomaan vähäpätöisyyteen ja nöyryytykseen. Kaikkein vaikeinta on kuunnella omaa sisäistä totuuttaan ja olla rakentamatta mitään. Kohdata eikä kohkata.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)