-
Oli kerran taiteilija, joka löysi roskalaatikosta vanhan oven. Hän alkoi maalata siihen kaikenlaista. Mitä milloinkin mieleen tuli. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.
Oveen ilmestyi tuoli, jossa oli hyvä istua. Oveen ilmestyi mies, joka löysi elämänsä rakkauden kävelemällä. Oveen ilmestyi hevonen, jonka kaulassa oli suuri kello. Oveen ilmestyi nainen, joka oli taitava lukkoseppä. Oveen ilmestyi hiipivä sininen suru. Oveen ilmestyi lapsi, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Oveen ilmestyi vuori, jonka laella oli paikka auringossa. Oveen ilmestyi polku, jonka varressa oli viitta oikeaan suuntaan. Oveen ilmestyi haikara, joka osasi tähystää haukanlailla. Oveen ilmestyi usva, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan. Oveen ilmestyi ihmisiä, joilla oli kauniit kämmenet. Oveen ilmestyi vihreä talo, jonka lautalattialla oli purkkeja harmaasta purppuraan ja seitsemän sianharjaista sivellintä.
Yön tullen taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui ovesta sisään maalauksensa keskelle. Siinä samassa hän unohti kuka oli.
Oven takana oli kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.
Taiteilija taivalsi eteenpäin ihmeellisessä maisemassa, jossa aurinko paistoi vuoren laelle tehden kulmikkaasta vähemmän kovan. Hän kuuli kellon helisevän hevosen kaulassa ja samalla hetkellä tunsi surun hiipivän sydämeensä. Suru sydämessään taiteilija kulki, kunnes häntä vastaan tuli nainen, joka oli ammatiltaan lukkoseppä. Nainen oli taitava avaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi surulla salvattuja sydämiä. He kulkivat yhdessä polkua, jossa oli viitat oikeaan suuntaan.
Kerran he eksyivät usvassa, mutta niin oli hyvä, sillä silloin haukanlailla tähystävä haikara tavoitti heidät tuoden tullessaan lapsen, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Taiteilija, lukkoseppä ja lapsi löysivät usvan keskeltä vihreän talon, jonne he asettuivat asumaan.
Taiteilija nikkaroi tarpeeksi tuoleja, jossa heidän ystäviensä oli hyvä istua iltaa. He kättelivät toisiaan tullessa ja syleilivät lähtiessä. Lautalattialla istuskellen taiteilija tutustui harmaista purppuraisiin purkkeihinsa ja seurusteli siankarvaisten siveltimien kanssa. Välillä suru istui taiteilijan seurana. Tästä kaikesta syntyi talon seinään taiteilijan käsissä kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.
Eräänä päivänä taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui seinästä sisään unohtaen kuka oli.
Oven takana oli kaikenlaista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.
Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän onnellinen kohtalostaan, hän olisi vastannut, että se oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän katkera kohtalostaan, hän olisi vastannut, että sekin oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, mikä oli elämän tarkoitus, hän olisi vastannut, että hän ei muistanut.
Jos hän olisi muistanut, hän olisi vastannut, että elämän tarkoitus on elää niin kuin on maalannut. Mutta hän ei muistanut, koska silloin maalaus olisi ollut liian valmis eikä niin keskeneräinen kuin se voisi olla. Ja liian valmiilla on taipumus haalistua ja jähmettyä sellaiseksi, mikä ei enää kutsu elämää, vaan muuttuu paperiseksi.
Mutta kukaan ei kysynyt taiteilijalta, koska taiteilija ei ollut maalannut polkunsa varrelle yhtään kyselijää.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muisti. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
Planeetta joka hukkasi muistinsa
-
Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.
Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.
Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.
Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.
Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.
Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.
Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.
Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.
Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.
Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.
Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.
Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.
Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.
Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.
Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.
Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:
Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.
Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.
-
Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.
Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.
Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.
Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.
Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.
Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.
Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.
Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.
Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.
Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.
Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.
Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.
Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.
Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.
Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.
Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:
Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.
Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.
-
lauantaina
Belsepubin parantolassa
-
Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.
Päivystyksessä on hiljaista.
Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.
Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.
Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.
Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.
Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.
Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.
Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '
Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.
Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:
- Uusitalo.
Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.
Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.
Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.
Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:
-Korhonen.
On hiljaista.
- Oliko Korhonen?
Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.
- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.
Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.
Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.
- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.
Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.
- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.
Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.
- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.
Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.
Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:
- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.
Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.
Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.
Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.
- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?
Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.
Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.
Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.
- Uusitalo.
Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.
Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.
Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.
- Pressa, tyttö vastaa.
Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.
Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.
Tuntiviisari heilahtaa haileasti.
Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.
Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.
Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.
Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.
Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.
Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.
Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!
Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.
Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.
Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.
Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.
Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.
Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.
Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?
-
Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.
Päivystyksessä on hiljaista.
Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.
Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.
Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.
Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.
Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.
Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.
Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '
Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.
Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:
- Uusitalo.
Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.
Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.
Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.
Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:
-Korhonen.
On hiljaista.
- Oliko Korhonen?
Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.
- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.
Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.
Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.
- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.
Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.
- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.
Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.
- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.
Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.
Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:
- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.
Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.
Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.
Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.
- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?
Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.
Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.
Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.
- Uusitalo.
Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.
Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.
Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.
- Pressa, tyttö vastaa.
Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.
Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.
Tuntiviisari heilahtaa haileasti.
Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.
Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.
Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.
Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.
Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.
Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.
Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!
Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.
Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.
Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.
Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.
Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.
Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.
Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?
-
sunnuntaina
Nyt maistuis mehukatti se on ihan matti
-
Sellainen joka on ollut ennen lähellä on nyt kaukana. Se mikä ennen oli paksu vyyhti on nyt hapsottava säie. Yhden säikeen varaan on vaikea kutoa. Jälki on väkisinkin puolivillaista. Reikäinen tekele ryyditettynä kohteliaisuuden kalmalla ja pudonneilla muistoilla.
Joskus oli toisin. Mahduttiin saman täkin alle. Koskettiin. Kiskottiin. Kilahdettiin. Ei hymyilty, jos ei siltä tuntunut. Kun hymyiltiin, hymyiltiin niin ettei ennen. Välillä uhattiin toisiamme hengiltä. Irvisteltiin. Itkettiin. Ei säilötty hymyjä ja irvistyksiä mihinkään. Tiedettiin, että seuraavat odottavat jo jossain seuraavan unen takana.
Nyt ollaan varautuneita. Varastoidaan. Tarkkaillaan. Ollaan helpottuneita jo pienestä väkinäisestä suupielenkohotuksesta. Reagointia jippii. Vielä ollaan olemassa. Toisillemme. Huokaus. Halihalipusipusi. Haraharakirikiri.
Ihmisten välinen laimentuminen on ankeaa. Kuin kitsaan sukulaistädin tarjoamaa mehua jota on pakko juoda, kun muuta ei ole tarjolla. Kielen päälle jää vesi ja vain vaaleanpunaisesta häivähdyksestä voi aavistaa, että jotain siellä seassa sittenkin on.
Siinä särpiessä tietää, että jossain kellarin uumenissa jättikanisteri mehukattia happanee ja käy pilalle seuraavaa kertaa odotellessa. Nyt se olisi hyvä juoda pois.
Sanomattomat lauseet happanevat ja mykistyvät pilalle ihmisen uumenissa. Seuraavaa kertaa kun yleensä ei tule. Ja vaikka tulisi sanat on jo nielaistu. Oksentaminen ei onnistu. Säännöissä lukee, että ylenantaminen ei sovi kuin syömishäiriöiselle. Siinä sitten olemme häiriöttömiä. Pidämme kaiken sisällä. Siinä sitten hymisemme lempeästi lusikoiden kilinän tahdissa ja uusimme ajatuksissamme ummetuslääkitystä. Kuuntelemme nätisti murusten helinää ja esitämme kivat kysymykset korvanapista. Ohjaajana toimii kliseidenkuningas. Muistelemme vanhoja. Oi.Voi.
Miksi ihminen kasvaa muovinukeksi? Sellaiseksi jonka raajat irtoavat viimeistään sateella. Hymy ei kyllä irtoa ennen kuin joku ottaa mustaa tussia ja töhrii suun. Töhrityistä muovinukeista tulee sitten pikkuhiljaa betoniporsaita. Rumia ja turvallisia. Pysähtyneitä ja pysäyttäviä. Tiedämme, että jos ajaa päin joutuu sairaalakuntoon. Ei kannata yrittää. Parempi vain väistää toisemme kaukaa.
Mitä tapahtuisi jos oksentaisimme kaiken ulos? Emme hillitsisi ja kuorruttaisi elämää kermaisilla sanoilla. Jäisimmekö yksin? Tukehtuisimmeko mehukattiin? Typistyisimmekö tuntemattomiksi vai kasvaisimmeko kasvollisiksi?
En kaipaa provosointia. En mielenilmauksia. En loukkauksia. En kärjistyksiä. En sattuttamista.
Kaipaan sitä, että maisteltaisiin muutakin kuin litkua. Että mentäisiin mehukellariin ominpäin joukolla ja terästettäisiin sellainen joka ei maistu miltään. Juotaisiin saman pullon suusta.
Toisaalta tämän kaiken keskellä en tiedä onko minusta menemään kellariin. Haluanko sittenkin särpiä omasta aarikan astiasta turvallisesti olohuoneen puolella. Röhkiä nätisti niin ettei kukaan aja vahingossa päin.
En tiedä haluanko edes nähdä muiden kasvoja. Onko parempi vain olla kasvoton. Särkee vähemmän silmiä kun kenenkään ei tarvitse nähdä ketään. Särkee vähemmän sielun peilejä. Voi olla yksin seurassakin. Kliseeallergiaa ja hengenahdistusta voi varmaankin lääkitä jollain turtumusinhalaattorilla, joka takaa tyytyväisen suhtautumistavan ameebaelämän tähtihetkiin.
Tuoliinsa voi rekrytoida jostain harrastelijateatterista innokkaan hamletin. Vetää tuntipalkalla roolin paremmin kuin alkuperäinen. Osaa ja jaksaa olla läsnä niin että kukaan ei huomaa että on poissa.
Hamlet-ajalla voi sitten itse vaikka hukata sanansa ja ajatuksensa. Lopettaa lantraamisen ja laimentamisen hetkeksi. Vetää vaan ihan mattina raakaa mehukattia suoraan tonkasta.
-
Sellainen joka on ollut ennen lähellä on nyt kaukana. Se mikä ennen oli paksu vyyhti on nyt hapsottava säie. Yhden säikeen varaan on vaikea kutoa. Jälki on väkisinkin puolivillaista. Reikäinen tekele ryyditettynä kohteliaisuuden kalmalla ja pudonneilla muistoilla.
Joskus oli toisin. Mahduttiin saman täkin alle. Koskettiin. Kiskottiin. Kilahdettiin. Ei hymyilty, jos ei siltä tuntunut. Kun hymyiltiin, hymyiltiin niin ettei ennen. Välillä uhattiin toisiamme hengiltä. Irvisteltiin. Itkettiin. Ei säilötty hymyjä ja irvistyksiä mihinkään. Tiedettiin, että seuraavat odottavat jo jossain seuraavan unen takana.
Nyt ollaan varautuneita. Varastoidaan. Tarkkaillaan. Ollaan helpottuneita jo pienestä väkinäisestä suupielenkohotuksesta. Reagointia jippii. Vielä ollaan olemassa. Toisillemme. Huokaus. Halihalipusipusi. Haraharakirikiri.
Ihmisten välinen laimentuminen on ankeaa. Kuin kitsaan sukulaistädin tarjoamaa mehua jota on pakko juoda, kun muuta ei ole tarjolla. Kielen päälle jää vesi ja vain vaaleanpunaisesta häivähdyksestä voi aavistaa, että jotain siellä seassa sittenkin on.
Siinä särpiessä tietää, että jossain kellarin uumenissa jättikanisteri mehukattia happanee ja käy pilalle seuraavaa kertaa odotellessa. Nyt se olisi hyvä juoda pois.
Sanomattomat lauseet happanevat ja mykistyvät pilalle ihmisen uumenissa. Seuraavaa kertaa kun yleensä ei tule. Ja vaikka tulisi sanat on jo nielaistu. Oksentaminen ei onnistu. Säännöissä lukee, että ylenantaminen ei sovi kuin syömishäiriöiselle. Siinä sitten olemme häiriöttömiä. Pidämme kaiken sisällä. Siinä sitten hymisemme lempeästi lusikoiden kilinän tahdissa ja uusimme ajatuksissamme ummetuslääkitystä. Kuuntelemme nätisti murusten helinää ja esitämme kivat kysymykset korvanapista. Ohjaajana toimii kliseidenkuningas. Muistelemme vanhoja. Oi.Voi.
Miksi ihminen kasvaa muovinukeksi? Sellaiseksi jonka raajat irtoavat viimeistään sateella. Hymy ei kyllä irtoa ennen kuin joku ottaa mustaa tussia ja töhrii suun. Töhrityistä muovinukeista tulee sitten pikkuhiljaa betoniporsaita. Rumia ja turvallisia. Pysähtyneitä ja pysäyttäviä. Tiedämme, että jos ajaa päin joutuu sairaalakuntoon. Ei kannata yrittää. Parempi vain väistää toisemme kaukaa.
Mitä tapahtuisi jos oksentaisimme kaiken ulos? Emme hillitsisi ja kuorruttaisi elämää kermaisilla sanoilla. Jäisimmekö yksin? Tukehtuisimmeko mehukattiin? Typistyisimmekö tuntemattomiksi vai kasvaisimmeko kasvollisiksi?
En kaipaa provosointia. En mielenilmauksia. En loukkauksia. En kärjistyksiä. En sattuttamista.
Kaipaan sitä, että maisteltaisiin muutakin kuin litkua. Että mentäisiin mehukellariin ominpäin joukolla ja terästettäisiin sellainen joka ei maistu miltään. Juotaisiin saman pullon suusta.
Toisaalta tämän kaiken keskellä en tiedä onko minusta menemään kellariin. Haluanko sittenkin särpiä omasta aarikan astiasta turvallisesti olohuoneen puolella. Röhkiä nätisti niin ettei kukaan aja vahingossa päin.
En tiedä haluanko edes nähdä muiden kasvoja. Onko parempi vain olla kasvoton. Särkee vähemmän silmiä kun kenenkään ei tarvitse nähdä ketään. Särkee vähemmän sielun peilejä. Voi olla yksin seurassakin. Kliseeallergiaa ja hengenahdistusta voi varmaankin lääkitä jollain turtumusinhalaattorilla, joka takaa tyytyväisen suhtautumistavan ameebaelämän tähtihetkiin.
Tuoliinsa voi rekrytoida jostain harrastelijateatterista innokkaan hamletin. Vetää tuntipalkalla roolin paremmin kuin alkuperäinen. Osaa ja jaksaa olla läsnä niin että kukaan ei huomaa että on poissa.
Hamlet-ajalla voi sitten itse vaikka hukata sanansa ja ajatuksensa. Lopettaa lantraamisen ja laimentamisen hetkeksi. Vetää vaan ihan mattina raakaa mehukattia suoraan tonkasta.
-
torstaina
Oodi kastemadolle
-
Kastemadot kuulevat kuinka maa tömisee. Yksi mies syö niitä. Laittaa ensin matosen jauhopurkkiin ja kun hetken pienen se on siellä möyrinyt miekkonen saa päivällispöytään valmiiksi jauhotetun madon. Hän arvostaa kuulemma laatua ja omaperäisyyttä keittiössä. Haitilaiset syövät ruokakriisissä mutakakkuja. Täällä syödään gourmet-ateriana matoja. Valinnanvapaus tuo kummallisesti lisämakua.
Mutta takaisin kastematoihin. Eivät ne ihan turhaan möyri tuolla mullassa ja mudassa. Ne hajottelevat popsimalla kaikenlaista niiden suuhun sopivaa. Niiden gourmet on multa. Sitten viuh kaikki tulee toisesta päästä ulos ja kasveilla on kivaa. Ne kun pystyvät nyt nappaamaan juurillansa herkkuja. Niiden gourmet on kastemadon kakka. Isoja lehtimöykkyjä kasvit eivät pystyisi millään hotkimaan ilman toveri matoa ja kumppaneita.
Kun joku hajoaa, joku saa siitä uutta lisäpuhtia. Niin se toimii. Hajoamisellakin on tilauksensa.
Eikä möyriminenkään ole turhaa. Kun mato möyrii, tulee kuohkeaa ja siitä sitten joku toinen elävä iloitsee kun saa happea hengittääkseen. Muuten olisi ihan vaan tiukkaan tamppaantunutta ja ahdasmielistä. Haukkoisivat henkeään siellä maan alla.
Möyrijöitä tarvitaan. Sellaisia jotka kaivavat uusia käytäviä ja jaksavat syödä multaa toistenkin puolesta. Möyrijä elää happirikkaasti.
Liero on täysin väärä lempinimi kastemadolle. Se kuullostaa likaiselta ja alhaiselta. Kastemato - kuinka kaunis on nimi.
Kaste ja mato. Kastematto. Kasteolento.
Aikoina joilloin oma tikapuuhermosto on koetuksella sitä alkaa arvostaa pieniäkin liikahduksia mullan alla ja päällä. Loppujen lopuksi meitä kaikkia yhdistää multa. Kun se unohtuu täällä yläilmoissa, niin kastemadot kömpivät koloistaan muistuttamaan meitä mullan mureudesta.
-
Kastemadot kuulevat kuinka maa tömisee. Yksi mies syö niitä. Laittaa ensin matosen jauhopurkkiin ja kun hetken pienen se on siellä möyrinyt miekkonen saa päivällispöytään valmiiksi jauhotetun madon. Hän arvostaa kuulemma laatua ja omaperäisyyttä keittiössä. Haitilaiset syövät ruokakriisissä mutakakkuja. Täällä syödään gourmet-ateriana matoja. Valinnanvapaus tuo kummallisesti lisämakua.
Mutta takaisin kastematoihin. Eivät ne ihan turhaan möyri tuolla mullassa ja mudassa. Ne hajottelevat popsimalla kaikenlaista niiden suuhun sopivaa. Niiden gourmet on multa. Sitten viuh kaikki tulee toisesta päästä ulos ja kasveilla on kivaa. Ne kun pystyvät nyt nappaamaan juurillansa herkkuja. Niiden gourmet on kastemadon kakka. Isoja lehtimöykkyjä kasvit eivät pystyisi millään hotkimaan ilman toveri matoa ja kumppaneita.
Kun joku hajoaa, joku saa siitä uutta lisäpuhtia. Niin se toimii. Hajoamisellakin on tilauksensa.
Eikä möyriminenkään ole turhaa. Kun mato möyrii, tulee kuohkeaa ja siitä sitten joku toinen elävä iloitsee kun saa happea hengittääkseen. Muuten olisi ihan vaan tiukkaan tamppaantunutta ja ahdasmielistä. Haukkoisivat henkeään siellä maan alla.
Möyrijöitä tarvitaan. Sellaisia jotka kaivavat uusia käytäviä ja jaksavat syödä multaa toistenkin puolesta. Möyrijä elää happirikkaasti.
Liero on täysin väärä lempinimi kastemadolle. Se kuullostaa likaiselta ja alhaiselta. Kastemato - kuinka kaunis on nimi.
Kaste ja mato. Kastematto. Kasteolento.
Aikoina joilloin oma tikapuuhermosto on koetuksella sitä alkaa arvostaa pieniäkin liikahduksia mullan alla ja päällä. Loppujen lopuksi meitä kaikkia yhdistää multa. Kun se unohtuu täällä yläilmoissa, niin kastemadot kömpivät koloistaan muistuttamaan meitä mullan mureudesta.
-
sunnuntaina
Nainen jota huolet pakenivat
-
Olipa kerran nainen, Helena, joka ei osannut murehtia. Ikävät asiat eivät saaneet hänestä otetta ja surut pyyhkiytyivät naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.
Kun Helenan poika soitti haukkuakseen äitinsä, Helena kuunteli hiljaa, mutta ei alkanut tuntea itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, hän lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Helena tiesi, että jonain päivänä pojan sydän avautuisi.
Kun Helenan töissä oli ihan hullu meno päällä, Helena ei alkanut muiden mukana ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Helena teki työnsä kaiken keskellä ilolla. Toisten selän takana hän kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus hän siivosi toisten nurkat. Joskus shän laittoi tuoreen croissantin jonkun lokeroon. Joskus hän soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.
Kun Helenan veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, Helena ei itkenyt koskaan mukana. Pian velikään ei enää itkenyt. Hän lähti kotiinsa päättäväisenä.
Kun Helena sairastui ja hänelle kerrottiin, että maaliviiva alkoi häämöttää, hän ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Hän lähti sairaalasta kesken kaiken, teki suuren voileipäkakun ja palasi töihin. Lääkärit eivät tajunneet, mihin sairaus oikein katosi. Helenalla oli kai liian terve sielu.
Helena ei paennut mitään. Hän kohtasi kaiken, mutta häntä pakenivat huolet ja murheet. Helena oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut hän ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Salaisuus oli kannatellut Helenaa läpi elämän.
"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."
-
Olipa kerran nainen, Helena, joka ei osannut murehtia. Ikävät asiat eivät saaneet hänestä otetta ja surut pyyhkiytyivät naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.
Kun Helenan poika soitti haukkuakseen äitinsä, Helena kuunteli hiljaa, mutta ei alkanut tuntea itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, hän lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Helena tiesi, että jonain päivänä pojan sydän avautuisi.
Kun Helenan töissä oli ihan hullu meno päällä, Helena ei alkanut muiden mukana ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Helena teki työnsä kaiken keskellä ilolla. Toisten selän takana hän kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus hän siivosi toisten nurkat. Joskus shän laittoi tuoreen croissantin jonkun lokeroon. Joskus hän soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.
Kun Helenan veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, Helena ei itkenyt koskaan mukana. Pian velikään ei enää itkenyt. Hän lähti kotiinsa päättäväisenä.
Kun Helena sairastui ja hänelle kerrottiin, että maaliviiva alkoi häämöttää, hän ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Hän lähti sairaalasta kesken kaiken, teki suuren voileipäkakun ja palasi töihin. Lääkärit eivät tajunneet, mihin sairaus oikein katosi. Helenalla oli kai liian terve sielu.
Helena ei paennut mitään. Hän kohtasi kaiken, mutta häntä pakenivat huolet ja murheet. Helena oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut hän ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Salaisuus oli kannatellut Helenaa läpi elämän.
"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."
-
lauantaina
Tyttö joka oli niin kuin muut
-
Olipa kerran tyttö, joka oli tosi taitava olemaan niin kuin muut. Se oli niin taitava olemaan niin kuin muut, että se ei enää muistanut mitä se oli ollut ennen niitä muita.
Kun joku kysyi sen tytön nimeä, se sanoi mitä mieleen tuli. Yleensä mieleen tuli sellainen nimi, joka kuullosti jotenkin taiteelliselta ja hienostuneelta. Kun joku pyysi sitä tyttöä juhliin kanssaan, se tyttö lähti aina, vaikka oikeastaan se ei tuntenut ketään eikä kukaan sitä. Kun joku hymyili sille tytölle, se hymyili aina kauniisti takaisin. Kun joku kysyi sen tytön mielipidettä, se valitsi aina sellaisen mielipiteen, mikä sopi sille toisellekin. Kun joku kysyi, mitä se tyttö teki, se tyttö vastasi aina tekevänsä melkein samaa kuin se toinen. Kun joku kertoi matkustaneensa jossakin, se tyttökin kertoi olleensa siellä. Jos olisi katsonut tarkkaan sitä tyttöä, olisi huomannut, että yleensä se tyttö alkoi näyttää ihmeellisesti siltä jonka kanssa se kulloinkin seurusteli. Se tyttö oli kaikkien suosikki. Siksi sitä aina pyydettiin juhliin.
Kerran kun se tyttö oli taas valinnut taiteellisen ja hienostuneen nimen ja saanut kutsun juhliin, tapahtui jotain outoa. Se tyttö meni sinne juhliin ja alkoi jutella yhden pojan kanssa. Siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään. Se poika ei hymyillyt. Niin se tyttökään ei voinut hymyillä. Se poika ei ollut mitään mieltä mistään. Niin se tyttökään ei ollut mitään mieltä mistään. Se poika ei kertonut tekevänsä mitään. Niin se tyttökään ei kertonut tekevänsä mitään. Se poika ei ollut edes matkustanut missään. Niin se tyttökään ei ollut matkustanut missään. Se poika vaan seisoi siinä. Niin se tyttökin vaan seisoi siinä.
Siinä seisoessaan se poika näytti ihan perunalta kepin päässä. Niin se tyttökin sitten alkoi näyttää perunalta kepin päässä. Ne vaan seisoivat siinä. Oli tosi hiljaista.
Silloin se tyttö sanoi, että se halusi kotiin. Se ei jaksanut juhlia ja sillä ei ollut mitään sanottavaa kenellekkään. Se poika nyökkäsi ja otti sitä kädestä. Matkalla ovelle sen tytön perunapäähän kasvoi kolme porkkananpunaista hiusta.
-
Olipa kerran tyttö, joka oli tosi taitava olemaan niin kuin muut. Se oli niin taitava olemaan niin kuin muut, että se ei enää muistanut mitä se oli ollut ennen niitä muita.
Kun joku kysyi sen tytön nimeä, se sanoi mitä mieleen tuli. Yleensä mieleen tuli sellainen nimi, joka kuullosti jotenkin taiteelliselta ja hienostuneelta. Kun joku pyysi sitä tyttöä juhliin kanssaan, se tyttö lähti aina, vaikka oikeastaan se ei tuntenut ketään eikä kukaan sitä. Kun joku hymyili sille tytölle, se hymyili aina kauniisti takaisin. Kun joku kysyi sen tytön mielipidettä, se valitsi aina sellaisen mielipiteen, mikä sopi sille toisellekin. Kun joku kysyi, mitä se tyttö teki, se tyttö vastasi aina tekevänsä melkein samaa kuin se toinen. Kun joku kertoi matkustaneensa jossakin, se tyttökin kertoi olleensa siellä. Jos olisi katsonut tarkkaan sitä tyttöä, olisi huomannut, että yleensä se tyttö alkoi näyttää ihmeellisesti siltä jonka kanssa se kulloinkin seurusteli. Se tyttö oli kaikkien suosikki. Siksi sitä aina pyydettiin juhliin.
Kerran kun se tyttö oli taas valinnut taiteellisen ja hienostuneen nimen ja saanut kutsun juhliin, tapahtui jotain outoa. Se tyttö meni sinne juhliin ja alkoi jutella yhden pojan kanssa. Siitä ei kuitenkaan oikein tullut mitään. Se poika ei hymyillyt. Niin se tyttökään ei voinut hymyillä. Se poika ei ollut mitään mieltä mistään. Niin se tyttökään ei ollut mitään mieltä mistään. Se poika ei kertonut tekevänsä mitään. Niin se tyttökään ei kertonut tekevänsä mitään. Se poika ei ollut edes matkustanut missään. Niin se tyttökään ei ollut matkustanut missään. Se poika vaan seisoi siinä. Niin se tyttökin vaan seisoi siinä.
Siinä seisoessaan se poika näytti ihan perunalta kepin päässä. Niin se tyttökin sitten alkoi näyttää perunalta kepin päässä. Ne vaan seisoivat siinä. Oli tosi hiljaista.
Silloin se tyttö sanoi, että se halusi kotiin. Se ei jaksanut juhlia ja sillä ei ollut mitään sanottavaa kenellekkään. Se poika nyökkäsi ja otti sitä kädestä. Matkalla ovelle sen tytön perunapäähän kasvoi kolme porkkananpunaista hiusta.
-
keskiviikkona
Nainen joka toivoi
.
Yksi nainen, Elsa toivoi, että hänellä kävisi vieraita. Elsa tunsi olonsa yksinäiseksi ja siksi hän haikaili vieraiden perään. Elsalla oli aina tuoretta pullaa leipälaatikossa siltä varalta, että niitä vieraita tulisi. Joskus Elsa oli niin vieraankipeä, että hänen täytyi ottaa vähän lääkettä vieraankolotukseen.
Kerran koitti päivä, että Elsalle tuli kylään vieraita. Elsa oli kamalan iloinen ja otti tuoreen pullan esiin leipälaatikosta. Elsa alkoi keittää vieraille kahvia, mutta kesken kaiken hän tuli kamalan surulliseksi, koska oivalsi, että vieraat lähtisivät kuitenkin kohta pois. Elsa oli niin surullinen, että hän unohti vallan kokonaan, että vieraat olivat olohuoneessa häntä odottamassa. Sitten kun Elsa vihdoin muisti, vieraat olivat lähteneet pois.
Elsa nainen laittoi pullan takaisin laatikkoon. Sitten hän alkoi toivoa, että tulisi vieraita ja otti vähän lääkettä.
Eräänä päivänä Elsa hukkasi muistinsa pullanhakureissulla. Hän ei enää muistanut toivoa vieraita eikä ottaa lääkettä. Kun vieraita putkahti ovesta, Elsa oli kamalan iloinen. Hän ei muistanut surra, vieraiden poislähtöä, vaan nauroi vaan ja tarjosi ikivanhaa pullaa kenkälaatikosta. Nyt Elsalla käy tosi paljon vieraita, jotka tuovat omat pullat tullessaan.
.
Yksi nainen, Elsa toivoi, että hänellä kävisi vieraita. Elsa tunsi olonsa yksinäiseksi ja siksi hän haikaili vieraiden perään. Elsalla oli aina tuoretta pullaa leipälaatikossa siltä varalta, että niitä vieraita tulisi. Joskus Elsa oli niin vieraankipeä, että hänen täytyi ottaa vähän lääkettä vieraankolotukseen.
Kerran koitti päivä, että Elsalle tuli kylään vieraita. Elsa oli kamalan iloinen ja otti tuoreen pullan esiin leipälaatikosta. Elsa alkoi keittää vieraille kahvia, mutta kesken kaiken hän tuli kamalan surulliseksi, koska oivalsi, että vieraat lähtisivät kuitenkin kohta pois. Elsa oli niin surullinen, että hän unohti vallan kokonaan, että vieraat olivat olohuoneessa häntä odottamassa. Sitten kun Elsa vihdoin muisti, vieraat olivat lähteneet pois.
Elsa nainen laittoi pullan takaisin laatikkoon. Sitten hän alkoi toivoa, että tulisi vieraita ja otti vähän lääkettä.
Eräänä päivänä Elsa hukkasi muistinsa pullanhakureissulla. Hän ei enää muistanut toivoa vieraita eikä ottaa lääkettä. Kun vieraita putkahti ovesta, Elsa oli kamalan iloinen. Hän ei muistanut surra, vieraiden poislähtöä, vaan nauroi vaan ja tarjosi ikivanhaa pullaa kenkälaatikosta. Nyt Elsalla käy tosi paljon vieraita, jotka tuovat omat pullat tullessaan.
.
perjantaina
Irtipäästämistä
.
Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.
Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.
Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.
Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.
Irtipäästäminen on vaikeaa.
Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.
Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.
Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?
Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.
Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.
Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.
Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.
Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.
.
Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.
Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.
Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.
Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.
Irtipäästäminen on vaikeaa.
Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.
Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.
Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?
Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.
Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.
Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.
Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.
Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)