Hui

-

On kauheaa käsittää, että ei tunne enää toista ihmistä lainkaan. On kauheaa käsittää, että on puuhaillut ihmisen kanssa vuositolkulla, ilman että on oikeastaan edes katsonut toista silmiin. On kauheaa käsittää, että itse on ollut se joka vain kouhaa eteenpäin eikä näe että toinen on muuttunut näkymättämäksi. On kauheaa herätä näkemään toinen juuri silloin kun hän on katoamaisillaan. Kun kädet kurkottavat, mutta enää ei saa kiinni.

Sitä yrittää sitten parsia toista kasaan, mutta entä jos reikä on suurempi kuin se mitä yrittää parsia. Eihän siitä tule muuta kuin söhryinen tekele. Sormenpäät verille. Eikä toista voi parsia. Toinen ehjä saati rikkinäinen.

On hurjaa huomata, että toiset ihmiset ovat tottuneet lastaamaan huolet omaan selkään. On hurjaa huomata, että ottaa ne vaan kantaakseen eikä pudota mitään pois. On hurjaa huomata, että kun omat huolet haluaisi pistää jakoon, niin kaikki makaavatkin reporankana tantereella sortuneina huoliensa alle. On hurjaa huomata, että tässä sitä on yksin kaiken keskellä ja uutta kantamusta tulee ovista ja ikkunoista. On hurjaa huomata, että ei olekkaan ketään riittävän tyhjäkätistä jolle kertoa, lastata tai jakaa. On hurjaa huomata, että ei jaksa kantaa edes itseään saati toisia. On hurjaa kuulla kysymys, kuka kantaa sinua. On hurjaa huomata, että ei tiedä vastausta.

On kipeää tajuta, että täällä ollaan yksin. On kipeää tajuta, että selkääntaputukset hukkuvat tyhjyyteen. On kipeää tajuta, että kaikki on omissa käsissä. On kipeää tajuta, että kukaan toinen ei voi ottaa surua pois. On kipeää tajuta, että askel vie horjahduksen kautta kaatumiseen.

On surullista huomata huteruus itsessä - toisissa.

Kun ympärillä on paljon väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiin, joista välittää, se vie pohjan kaikelta. Pienet ja isot ihmiset kiduttavat toisiaan. Kuristavat toisiaan hengiltä. Toivovat toistensa kuolemaa. Se saa tuntemaan vihaa, avuttomuutta, itseinhoa ja syyllisyyttä. Se saa tunteet virtaamaan, mutta vääriä uomia. Likaviemäriin, joka saastuttaa mielen ja kehon. Se saa vihan syttymään minussa. Se saa minut unohtamaan kauniin.

Se saa toivomaan, että omistaisi pesukoneen, jossa voisi pestä toisten likapyykit ja palauttaa kauniin valkoisena ja viikattuna takaisin. Mutta sellaista konetta ei ole. Eikä tule.

Se saa toivomaan, että omistaisi leivänpaahtimen, josta pomppaisi ilmaan rapeaksi paahtunutta itsearvostusta ja terveellistä itsekkyyttä.

Se saa toivomaan, että omistaisi imurin, joka imisi kaikki pelot ja ankeudet superteholla suoraan pölypussiin eikä yksikään pääsisi sieltä pussista ulos.

Pistää nöyräksi, kun joutuu laittamaan oman keskeneräisyytensä vartaaseen grillattavaksi karrelle.

-

Nyt maistuis mehukatti se on ihan matti

-

Sellainen joka on ollut ennen lähellä on nyt kaukana. Se mikä ennen oli paksu vyyhti on nyt hapsottava säie. Yhden säikeen varaan on vaikea kutoa. Jälki on väkisinkin puolivillaista. Reikäinen tekele ryyditettynä kohteliaisuuden kalmalla ja pudonneilla muistoilla.

Joskus oli toisin. Mahduttiin saman täkin alle. Koskettiin. Kiskottiin. Kilahdettiin. Ei hymyilty, jos ei siltä tuntunut. Kun hymyiltiin, hymyiltiin niin ettei ennen. Välillä uhattiin toisiamme hengiltä. Irvisteltiin. Itkettiin. Ei säilötty hymyjä ja irvistyksiä mihinkään. Tiedettiin, että seuraavat odottavat jo jossain seuraavan unen takana.

Nyt ollaan varautuneita. Varastoidaan. Tarkkaillaan. Ollaan helpottuneita jo pienestä väkinäisestä suupielenkohotuksesta. Reagointia jippii. Vielä ollaan olemassa. Toisillemme. Huokaus. Halihalipusipusi. Haraharakirikiri.

Ihmisten välinen laimentuminen on ankeaa. Kuin kitsaan sukulaistädin tarjoamaa mehua jota on pakko juoda, kun muuta ei ole tarjolla. Kielen päälle jää vesi ja vain vaaleanpunaisesta häivähdyksestä voi aavistaa, että jotain siellä seassa sittenkin on.

Siinä särpiessä tietää, että jossain kellarin uumenissa jättikanisteri mehukattia happanee ja käy pilalle seuraavaa kertaa odotellessa. Nyt se olisi hyvä juoda pois.

Sanomattomat lauseet happanevat ja mykistyvät pilalle ihmisen uumenissa. Seuraavaa kertaa kun yleensä ei tule. Ja vaikka tulisi sanat on jo nielaistu. Oksentaminen ei onnistu. Säännöissä lukee, että ylenantaminen ei sovi kuin syömishäiriöiselle. Siinä sitten olemme häiriöttömiä. Pidämme kaiken sisällä. Siinä sitten hymisemme lempeästi lusikoiden kilinän tahdissa ja uusimme ajatuksissamme ummetuslääkitystä. Kuuntelemme nätisti murusten helinää ja esitämme kivat kysymykset korvanapista. Ohjaajana toimii kliseidenkuningas. Muistelemme vanhoja. Oi.Voi.

Miksi ihminen kasvaa muovinukeksi? Sellaiseksi jonka raajat irtoavat viimeistään sateella. Hymy ei kyllä irtoa ennen kuin joku ottaa mustaa tussia ja töhrii suun. Töhrityistä muovinukeista tulee sitten pikkuhiljaa betoniporsaita. Rumia ja turvallisia. Pysähtyneitä ja pysäyttäviä. Tiedämme, että jos ajaa päin joutuu sairaalakuntoon. Ei kannata yrittää. Parempi vain väistää toisemme kaukaa.

Mitä tapahtuisi jos oksentaisimme kaiken ulos? Emme hillitsisi ja kuorruttaisi elämää kermaisilla sanoilla. Jäisimmekö yksin? Tukehtuisimmeko mehukattiin? Typistyisimmekö tuntemattomiksi vai kasvaisimmeko kasvollisiksi?

En kaipaa provosointia. En mielenilmauksia. En loukkauksia. En kärjistyksiä. En sattuttamista.

Kaipaan sitä, että maisteltaisiin muutakin kuin litkua. Että mentäisiin mehukellariin ominpäin joukolla ja terästettäisiin sellainen joka ei maistu miltään. Juotaisiin saman pullon suusta.

Toisaalta tämän kaiken keskellä en tiedä onko minusta menemään kellariin. Haluanko sittenkin särpiä omasta aarikan astiasta turvallisesti olohuoneen puolella. Röhkiä nätisti niin ettei kukaan aja vahingossa päin.

En tiedä haluanko edes nähdä muiden kasvoja. Onko parempi vain olla kasvoton. Särkee vähemmän silmiä kun kenenkään ei tarvitse nähdä ketään. Särkee vähemmän sielun peilejä. Voi olla yksin seurassakin. Kliseeallergiaa ja hengenahdistusta voi varmaankin lääkitä jollain turtumusinhalaattorilla, joka takaa tyytyväisen suhtautumistavan ameebaelämän tähtihetkiin.

Tuoliinsa voi rekrytoida jostain harrastelijateatterista innokkaan hamletin. Vetää tuntipalkalla roolin paremmin kuin alkuperäinen. Osaa ja jaksaa olla läsnä niin että kukaan ei huomaa että on poissa.

Hamlet-ajalla voi sitten itse vaikka hukata sanansa ja ajatuksensa. Lopettaa lantraamisen ja laimentamisen hetkeksi. Vetää vaan ihan mattina raakaa mehukattia suoraan tonkasta.


-

Sisustusmafia kävi täällä

-

Kävin pankissa. Konttori on mennyt uusiksi. Virkailijat istuvat nyt huurutettujen lasiseinien takana kukin omassa yksiössään. Palvelutiskin sijalla on aulapoika. Katopaneelin alta tulvii lempeän vihlovaa tavaratalojatsia. Kaikki on puhdasta. Paperit loistavat poissaolollaan. Aulapojan jokainen hiushaiven on tasapituinen. On ihmisiä, joista tuuli ei saa otetta.

Samassa tilassa olevaan vakuutuskonttoriin on vuoronumerot. Ketään asiakasta ei ole paikalla kunnes yksi mies saapuu. Ottaa vuoronumeron koneesta. Ilahtuu selvästi kun huomaa olevansa ainokainen. Taulussa vilkkuu 265. Mies menee ovelle, tervehtii sisällä odottavaa virkailijaa, mutta huomaa siinä samassa, että numero kädessä onkin 264.

- Ootas tää onkin väärä, mies sanoo ja palaa takaisin vuoronumerokoneelle painamaan nappia.

Sitten hän marssii takaisin 265 kourassaan sisälle.
- No niin, nyt on oikea.

Täh.

Tuijotan kiiltävää graniittilattiaa. Eteisessä lasin takana laskuautomaatilla pyörivät tuulipuvut ja varvastossut. Heitä ei tarvitse noteerata. Nahkakenkäiset saapuvat lasin toiselle puolelle. Heitä aulapoika tervehtii.

Pöydällä on pankin sijoitusjulkaisu ja terveyslehti. Toistakymmentä vuotta sitten pankin pöydillä tarjottiin Seuraa, Hymyä ja Apua. Eivät taida sopia enää atmosfääriin. Anita Hirvosen ja Matti Nykäsen ovat korvanneet kuntoileva kulttuuriministeri ja sijoittava kirjailija. Lehdissä ei näy lukemisen merkkejä. Aulapoika tuijottaa tietokoneruutua. Onkohan hän jotain eri lajia. Hänessäkään ei näy merkkejä seurasta tai hymystä . Lopulta apu saapuu virkailijan muodossa.

Käteltyämme hän vie minut koppiin ja sulkee liukuoven äänettömästi perässäni. Sitten hän ryhtyy näpyttelemään.

Sekoitan häntä kysymällä, eikö häiritse, kun ei enää voi jutella työkavereiden kanssa, kun on seinä välissä seuraavaan koppiin. Virkailija myöntää, että kurjalta vähän tuntuu, mutta kun huippusisustussuunnittelija halusi jokaiselle oman yksilöllisen tilan. Ei sitten näy niitä päitä tiskin takaa.

Olisi nyt porannut edes pienen kurkistusreiän seinien välille. Virkailijan messenger vilkkuu. Jotain sentään. Päät nousevat bittimuurin takaa.

Tiedustelen, mitä mieltä virkailija on kattopaneelimusiikista. Menossa on kevyen ärhäkkä viulusoolo. Ei kuulemma oikein siedä sitä, mutta kun sen on sisustussuunnittelija valinnut. Eikö edes perjantaina soi jotain muuta? Miksei, mutta kun sisustussuunnittelija on määrännyt, että vain tätä tiettyä pitää kuunnella.

Katselen tyhjiä seiniä. Puhumme virkailijan lapsesta. Yrittää kovasti opetella lukemaan. Jutellaan siinä lastenkirjoista. Runoja ja riimejä höpöttävät kotona. Eikö tuohon seinälle voisi laittaa lapsosen piirrustuksen tai valokuvan päivää piristämään, kyselen. Miksei, mutta kun sisustussuunnittelija on kieltänyt. Sellainen oma sotkee kuulemma vaan.

- Ja onhan täällä tuo. Virkailija osoittaa taakseni.

Näen postikortin kokoisen akvarellin. Siinä on harmaa neliö ja ruskea viiva. Jokaisessa kopissa on kuulemma samantapainen pikkumaalaus siinä kohdassa. Virkailija oli yrittänyt vaihtaa taulunsa naapurin sinertävään, kun pitää kovasti sinisestä. Olisi tullut rippunen lisää väriä ja hyvä mieli. Naapurikin oli ollut suostuvainen vaihtokauppaan. Mutta sitten sisustussuunnittelija - kukapa muu- oli reagoinut ja sanonut, että ei sellainen kyllä käy.

Saamme paperit kuntoon. Kätellessämme hyvästiksi toivotan virkailijalle paljon hetkiä lastenkirjojen parissa. Hän hymyilee. Sitten hän pistää ilmeensä peruslukemille, ottaa ryhdin ja lähtee hakemaan uutta ihmistä koppiin.

Kevyen ärhäkkä viulusoolo sterilisoi ilman jäljiltäni.

Mietin kotimatkalla, ketä tuollainen steriiliys palvelee. Rahaa tietenkin. Luoko viileys pätevyyttä? Pitävätkö huuruiset lasiseinät lakki kourassa tulevat loitolla? Puhtauteen on vaikeampi saapua kertomaan likaisesta konkurssista. On helpompi tehdä iso riskisijoitus, kun mikään ei muistuta arkisesta. Veisikö piirrustus seinällä kurssit alas? Onko arki hävitettävissä kiiltovahalla?

Tuntuu siltä, että aika on kääntymässä sellaiseksi, että tuollainen viileä vieraannuttaminen on vähän out. Ehkä kulman takana odottavat jo luomupankit tuloaan. Tarjolla mansikkakakkua, ristikkolehtiä, Junnu Vainion kokoelmalevyä ja eläviä päitä tiskin takana. Huurussa vain pakkasilmasta saapuvien silmälasit.

Kotona eteisessä vastaan mönkii hikinen sukka. Siinä vasta sisustussymboli.

-