-
Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.
Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.
Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.
Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.
Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.
Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.
Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.
Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.
Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:
- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.
Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.
- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.
- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.
Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.
Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.
Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.
Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.
Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.
Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:
- Katso minua silmiin.
Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.
- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.
Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.
Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.
Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti