Muurahainen, jonka hetki koitti

-

Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.

Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.

Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.

Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.

Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.

Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.

Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.

Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.

Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:

- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.

Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.

- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.

- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.

Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.

Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.

Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.

Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.

Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.

Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:

- Katso minua silmiin.

Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.

- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.

Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.

Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.

Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.


-

Juhlien jälkeen

-

Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?

Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.

Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.

Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.

Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?

Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.

Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.

Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.

Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.

Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.


-

Tyttö ja pallo

-

Tytöllä on elämä edessään.
Sanovat vanhat.
Tytöllä on elämä elämättä.
Sanovat eläneet.
Ihan kuin elämä kuuluisi vain kuolleille.
Eikä sellaisille jotka vasta kurottavat.

Tytölle annetaan pallo.
Heitä korkealle.
Heitä korkealle
käskevät ne jotka eivät enää heitä.

Voiko olla pyöreämpi kuin pallo?
Kun pyöreys soi kämmenissä
levottomuus leviää.
Voiko pitää käsissään sellaista,
joka on luotu heitettäväksi.
Voiko kätkeä pallon itseltään?

Tyttö haluaisi piilottaa pallon.
Hameensa alle.
Sukan varteen.
Kauluksen kuoppaan.
Pois ulottuvilta.
Tyttö haluaisi hautoa palloa.
Kesyttää käsin.
Kahlita kämmennillään.

Tyttö haluaisi varastaa pallon salaisuuden
nielaista voimanantajan.
Tuntea muodon itsessään.
Muuttua yhtä varmaksi ja pyöreäksi.

Vanhat pudistelevat päätään.
Heitä korkealle tyttö-polo.
Se on tehtäväsi.
Irrota otteesi.
Kurota kunnolla.
Kuuta kohden.
Se odottaa kurotustasi.

Tyttö ei tiedä uskoakko
vanhuksia kuolemattomia,
vuolemattomia puu-ukkoja
kuuliaisia, kuutiaisia.
Tyttö ei tiedä.

Voiko tietää, jos ei rakasta.
Voiko rakastaa, jos ei usko.
Voiko uskoa, jos ei kurota.
Voiko kurottaa, jos ei ole olemassa.

Vanhat pudistelevat päätään.
Tytön kädet ovat lämpöiset.
Sellaiset kädet voivat parantaa.
Tehdä pallosta sopivan pyöreän.

Tyttö ei tiedä.
Mutta heittää.
Kurottaa.
Halki ilman kohti kuuta.
Lämpöisin käsin.
Vanhat hurraavat,
kuutiaiset tirskuvat.
Onnesta. Ilosta. Unesta.

Kun pallo putoaa maahan
tyttöä ei enää ole.
Elämä on kävellyt edestä taakse.

Elämä kuuluu kuolleille.
Ja sellaisille jotka eivät vielä uskalla kurottaa.

Tyttö ei kuulu heihin.
Hän tietää.


-

Pingviinejä nähty Pohjoisnavalla

-

Keksin hukanneeni paperin. Liian arvokkaan hukattavaksi. Siinä kohtaa suhteellisisuudentaju heitti häränpyllyä ja kadonneesta paperista tuli maailman tärkein dokumentti. Elinehto. Seitsemän oikein rivi. Ihmiskunnan testamentti. Ei auttanut, että joku sanoi, että sattuuhan sitä. Valmistauduin rämpimään selitysten suolla. Valmistauduin keksimään korvausvaihtoehtoja. Aloittamaan änkyttävän puhelinkierroksen. Sisäisesti olin haavanlehti.

Päätin kuitenkin viime hetkellä luottaa, että asiat sujuvat. Ryhdistäydyin ja pakotin ääneni reippaaksi ja rennoksi. Tulos oli, että en ollutkaan hukannut mitään. Paperia ei ollut koskaan hyppysiini edes annettu. Käsittämätöntä, mitä vääryyksiä aivot keksivät, kun niille antaa valtaa. Käsittämätöntä, miten asiat välillä kääntyvät ylösalaisin. Ikään kuin joku pieni jäynäkääpiö niitä pompottelisi oman mielensä mukaan.

Sain tuosta kaikesta virtaa loppupäiväksi. Ehkä se oli jäynäkääpiön pikkujoululahja. Hassua, että kaikkien paperipinojen tonkiminen ja penkominen kutistui kirpuksi, kun selvisi, että kaikki oli kunnossa.

Pitäisiköhän sitä hankkia personal mistaker. Sellainen, joka pistäisi tekemään sopivankokoisia virheitä, jotka ratkeaisivat sitten ihan hokkuspokkus ja tulisi hyvä mieli. Sellainen mistaker opettaisi luottamaan siihen, että kaikesta selviää ja mitään kamalaa ei tapahdu. Auttaisi selviytymään jyrän alle jäämisestä voittajana. Opettaisi paperinaruihin hirttäytymistä ja sukkahousuihin tukehtumista. Antaisi simulaatiotunteja maapallolta putoamisesta. Päämääränä ymmärtää, että ei täältä voi pudota. Kyykkyyn voi joutua menemään, mutta se on avaruudellisessa mittakaavassa kuitenkin aika pientä. Pitää polvet vetreinä.

Olen tänään avannut ikkunoita valinnan vapaudelle ja vastuulle. Siitäkin huolimatta että lunta tulee tupaan ja pyyhkijät eivät toimi. Tulkoon vaan. Vapaus ja vastuu. Voimasanoja. Niillä selviää umpihangessa. Matkalla pohjoisnavalle liputtamaan moraalin puolesta. Pois alta. Jääkarhut ja napatäit. Ja pingviinit. Siellä te kuitenkin jossain lymyilette, vaikka muuta väittävät.

Katketkoot sauvat, jäätyköön räkä. Viekööt pienet perkeleet havut ja suuret saatanat sukset. Tässä olla turhaan harjoiteltu jyrän alle jäämistä ja maapallolta putoamista.


-

Mörködeittailua

-

Päiväkodissa lauletaan. Ikkuna on apposellaan.

Mörkö se lähtii piiriin.
Tinttantanttantallallei.
Kukahan se möörön tahtoo?
Tinttantanttantallarei.

Minä tahdon.

Järjestän treffit mörköläisteni kanssa. Tutustutaan. Tositarkoituksella.


Pimeät senssit alkavat harmaasta kapakasta. Ensimmäisenä paikalle saapuu RUMILUSMÖRKÖ.

Se tulee paikalle myöhässä. Se on veltto ja harmaa. Kertoo tunnistaneensa minut jo kaukaa. Ei tarvittu neilikkaa rintapieleen. Olen kuulemma niin ruma ja kuvottava, että erotun joukosta. Täynnä ällöttäviä ajatuksia ja hapatuksia. Todistusaineistoksi se kaivaa taskuistaan minua mulkoilevia silmämunia.

-Nämä ovat vain viime viikon saalis, se toteaa lakonisen vaatimattomasti.

Romantikkona se kaivaa esiin nauhurin ja soittaa sieltä tunnelmapaloiksi minuun kohdistuneita ivallisia huomautuksia. Nauha rätisee,mutta kyllä siitä selvän saa.

Seuraavaksi se tilaa pöytään lautallisellisen oksennettua itseinhoa. Tuo syömishäiriöinen syöppö mässyttelee ja herkuttelee iloisesti röyhtäillen. Se voi paksusti. Tilaa santsikierroksen.

Saan tarpeekseni. Kättelen ja sanon, että tästä ei nyt sittenkään taida tulla mitään.

-Soittele, jos siltä tuntuu, se toteaa röyhtäilyjen keskeltä.

-Pelkään sitoutumista ja oksennukseni on vähäravinteista, mutisen.



Seuraavaksi tapaan AIKAMÖRÖN.

Tapaamme avarassa ja valoisassa kahvilassa. Tiedän olevani etuajassa, mutta pelkään kuitenkin olevani myöhässä. Siellä se jo odottaakin kärsimättömän näköisenä. Se on sutjakka ja varsin tärkeänoloinen.

Aikamörkö tilaa sorbettia. Sulaa nopeasti. Puolessa tunnissa se on selvittänyt kaiken elämästäni ja ilmoittanut, että minun täytyy ryhdistäytyä. Se on tehnyt minulle jopa aikataulun ja deadlinet valmiiksi.

Olen vasta saanut teeni pöytään, kun kahvilassa tulee jo valomerkki. Kulautan kurkusta alas ja poltan kieleni.

Aikamörkö haluaisi tavata uudestaan pian. Mielellään jo tänään. Minä en oikein lämpene. Esitän tekosyyksi kuuhulluuden.

Hyvästellessämme Aikamörkö ilmoittaa vielä hymyn kera, että keskiyöllä on ensimmäinen deadline.

-Olethan joutuisa. Muuten putoat maapallolta.

Sitten hän ojentaa minulle aikatauluni ilman viuhuessa kevyesti ympärillämme.

Kotona laitan deadlinenipun pakastearkkuun puolukoiden alle.



Kolmas kerta toden sanoo. Vuorossa on AHDISTUSMÖRKÖ.

Istuskelen puistonpenkillä ihanassa auringonpaisteessa. Mörkö saapuu huomaamattani puun takaa. Se on käsittämättömän suuri mutta jotenkin valju tyyppi. Se lösäyttää ison ahterinsa huokauksen kera penkille. Sitten se vaan jöröttää siinä. Ei sano sanaakaan.

Puhumattomuudesta tulee sellainen olo, että tässä on nyt jotain pahasti pielessä. Aurinko menee pilveen ja on muutenkin ankeaa. Mörkö kaivaa taskustaan kaukosäätimen ja painaa mutea. Linnut mykistyvät.

Haluaisin ottaa laukusta kurkkupastillin, mutta kädet painavat ainakin tonnin. Veri suonissani jarruttaa. Tuntuu tyhjältä. Tekisi mieli syödä jotain, mutta alkaakin väsyttää. Nukahdan pää mörön harteilla.

Kun herään mörkö on poissa. Katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. Aurinko paistaa taas. Elämä tuntuu kevyeltä. Ei mutta se on taas siinä. Mörkö. Tulee taas puun takaa ja lösäyttää itsensä siihen viereeni. Eikä puhettakaan mistään seurusteluyrityksistä. Jollakin on vahva usko omaan viehätysvoimaansa.

Vaivoin saan nostettua itseni jaloilleni. Toivotan mörölle hyvää päivänjatkoa. Se ei sano sanaakaan. Jatkaa vaan jurotustaan. Muistoksi nappaan mörön huomaamatta sen kaukosäätimen.

Kotona juon teetä ja kuuntelen lintuja.

-

Multaisia joutavuuksia myyrille

-

Maamyyrä on pimeä tyyppi. Se möyrii multaa päivät pitkät. Se ei näe juuri mitään. Mutta se tuntee, että multa on siinä.

Se möyrii ja möyrii. Se etsii jotakin, mutta se ei oikein tiedä itsekkään mitä. Mutta se tietää että on vain jatkettava möyrimistä. Onko tuollaisessa tolkkua vai ei?

Toisina päivinä möyriminen on rankkaa puuhaa. Täytyy kulkea pimeydessä. Täytyy jaksaa siirtää multaa eteenpäin vaikka välillä siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Se tuntuu vain vaivalloiselta ja turhalta. Multa on vihollinen ja pahanmakuinen vastustaja.

Toisina päivinä möyriminen on mukavaa puuhaa. Multa tuntuu kevyeltä ja kolojen kaivaminen tärkeältä. Tuntuu, että koko maailma lepää yhdessä multapaakussa. Multa on parhain ystävä.

Päivästä toiseen maamyyrä jatkaa kulkuaan. Välillä pimeydessä raskain mielin. Välillä pimeydessä valoisin mielin.

Mikä on sen määränpää? Sitä se ei tiedä.

Joku sanoisi, että sen tehtävä on möyriä. Joku sanoisi, että sen tehtävä on lopettaa möyriminen.

Onko parempi, että maamyyrä vain möyryää eteenpäin? Vai pitäisikö sen pysähtyä ja katsoa taaksepäin? Onko taaksepäin katsomisesta mitään hyötyä sellaiselle, joka ei näe? Onko eteenpäin menemisestä mitään hyötyä sellaiselle, joka tekee vaan koska täytyy. Joka ei tiedä mihin on matkalla ja miksi. Voiko hapuilemalla löytää perille vai eksyykö vain lisää?

Pitäisikö maamyyrän heittää voltti ja ilmoittautua tositv-ohjelmaan? Pitäisikö maamyyrään kyseenalaistaa olemassaolonsa ja alkaa mekastaa elämän tyhjyyttä? Pitäisikö sen alkaa opiskella fiktiivistä kekkostutkimusta humanistisessa tiedekunnassa? Pitäisikö maamyyrän täyttää onkalot kirkasvalolampuilla?

Vai olisiko sittenkin parempi vain kaivaa?

Mikä on maamyyrän motiivi maailmankaikkeudessa?

Jos se on rakkaus multaan, se saa silloin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se uskoo löytävänsä valoa, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se hapuilee eksyksissä ympäriinsä se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.
Jos se yrittää pysyä hengissä, se saa silloinkin aikaiseksi suuria käytäviä.

Suuria käytäviä aina vaan. Ovatko suuret käytävät siis se päämäärä? Se juttu, miksi täällä ollaan.

Mutta kuka niitä käytäviä tarvitsee? Joku mittarimato mitatakseen ja tilastoidakseen? Biologit tirkistelläkseen?

Mitä tapahtuu, jos maamyyrä pysähtyy? Alkaa leebailla vaan flegusti. Onko se silloin enää maamyyrä? Tuleeko siitä myyrän sijaan joku jöörä? Kuihtuuko sen lapiokädet? Tuleeko siitä ihan kädetön? Onko se silloin hukassa vai siellä missä pitääkin?

Jatkaisiko maamyyrä kaivamista, jos se avaisi silmänsä ja katsoisi multaa silmiin? Näkisikö se ystävän vai vihollisen? Vai näkisikö se tyhjyyden?

Millainen on maailma, joka on täpötäynnä suuria käytäviä? Putoaako sellaiselta maailmalta pohja pois vai aukeaako sellaisen maailman ympärille avara taivas?




-

Esikoulunjälkeinen kyselykausi

-

Kun tulee töistä kotiin ja löytää eteisen matolta kortin, jossa on rannan kuva ja toisella puolella rivien välissä kaksi ihmistä katselemassa auringon tanssia toistensa hiuksissa sitä alkaa pohtia, että onko ihminen tarkoitettu elämään arkea lainkaan.

Juu juu tiedetään, että ei ole juhlaa ilman arkea. Tiedetään, että kun aikansa tahkoaa näkkileipää niin saa palkinnoksi jotain. Lusikkaleivän, ketunleivän tai jotain onnenmurusia jostain vahinkopalvelun jäännöserästä. Tiedetään tiedetään että lopussa kiitos seisoo jonkun ahkeran niskan päällä ja hymypatsas jurnottaa hyllyssä.

Meneekö se aina niin, että pitää ensin vetää sitkeää känttyä että voi maistaa elämän?

Mistä sellaiset ihmiset on tehty, jotka seuraavat omaa tähteään? Sellaiset jotka uskaltavat repäistä itsensä irti maasta ennen kuin siihen ehtii painua ura omista jaloista. Sellaiset, jotka heittävät päätään taaksepäin ja nauravat ilmavasti kun joku sanoo sanan pitää. Sellaiset joiden suussa ei maistu sitka.

Sellaisten alla maa joustaa. Sellaisten alta nousee keveys. Sellaiset tekevät polkuja eivätkä kävele toisten urissa. Sellaisten yläpuolella puut taipuvat. Sellaiset kuulevat kun ne puut taipuvat.

Sellaiset jotka eivät kuule, kaatavat puut päällensä. Jäävät niiden alle makaamaan. Huutelevat aikansa apua ja sitten vaan tottuvat siihen, että elämä on siellä puun alla. Elävät pahkanmakuista elämää juurtuneena kiinni pakkopaitaansa. Ovat ihan tyytyväisiä kun onnellisuustutkijat kiertelevät metsissä keräämässä galluppejaan. Ihan hyvä. Ihan kiva. Ihan mukava. Ihan onnellinen. Ihan vapaa. Eivät ano kirvestä vaan tarjoavat hymyillen kaarnanmakuista teetään.

Mikä saa toisen jämähtämään - toisen taas ponnistamaan ylös sieltä? Kuuleeko se toinen jotain sellaista mitä toinen ei kuule? Äänen joka kohottaa eikä jähmetä. Mistä sellaisen äänen voi löytää? Tuntureilta? Metsästä? Radiosta? Palleasta? Hammaspaikasta? Jostain päälaen alta vai päälaen yläpuolelta?

Millainen on lampi jossa vesi seisoo verrattuna sellaiseen jossa vesi solisee? Millainen on solisevan ihmisen sielu?

Mitä aikuinen voi tehdä kun on kyselykausi?

Pitääkö anoa paikkaa uudestaan esikoulusta? Osaisiko joku esikoulutäti tai setä vastata, niillä kun on vielä asiakkaina niitä kyselijöitä. Esikoulun jälkeen ne kysymykset sitten nielaistaan jonnekin häntäluun alapuolelle.

Aika menee puun etsimiseen ja sahausharjoituksiin.

-