-
Päiväkodissa lauletaan. Ikkuna on apposellaan.
Mörkö se lähtii piiriin.
Tinttantanttantallallei.
Kukahan se möörön tahtoo?
Tinttantanttantallarei.
Minä tahdon.
Järjestän treffit mörköläisteni kanssa. Tutustutaan. Tositarkoituksella.
Pimeät senssit alkavat harmaasta kapakasta. Ensimmäisenä paikalle saapuu RUMILUSMÖRKÖ.
Se tulee paikalle myöhässä. Se on veltto ja harmaa. Kertoo tunnistaneensa minut jo kaukaa. Ei tarvittu neilikkaa rintapieleen. Olen kuulemma niin ruma ja kuvottava, että erotun joukosta. Täynnä ällöttäviä ajatuksia ja hapatuksia. Todistusaineistoksi se kaivaa taskuistaan minua mulkoilevia silmämunia.
-Nämä ovat vain viime viikon saalis, se toteaa lakonisen vaatimattomasti.
Romantikkona se kaivaa esiin nauhurin ja soittaa sieltä tunnelmapaloiksi minuun kohdistuneita ivallisia huomautuksia. Nauha rätisee,mutta kyllä siitä selvän saa.
Seuraavaksi se tilaa pöytään lautallisellisen oksennettua itseinhoa. Tuo syömishäiriöinen syöppö mässyttelee ja herkuttelee iloisesti röyhtäillen. Se voi paksusti. Tilaa santsikierroksen.
Saan tarpeekseni. Kättelen ja sanon, että tästä ei nyt sittenkään taida tulla mitään.
-Soittele, jos siltä tuntuu, se toteaa röyhtäilyjen keskeltä.
-Pelkään sitoutumista ja oksennukseni on vähäravinteista, mutisen.
Seuraavaksi tapaan AIKAMÖRÖN.
Tapaamme avarassa ja valoisassa kahvilassa. Tiedän olevani etuajassa, mutta pelkään kuitenkin olevani myöhässä. Siellä se jo odottaakin kärsimättömän näköisenä. Se on sutjakka ja varsin tärkeänoloinen.
Aikamörkö tilaa sorbettia. Sulaa nopeasti. Puolessa tunnissa se on selvittänyt kaiken elämästäni ja ilmoittanut, että minun täytyy ryhdistäytyä. Se on tehnyt minulle jopa aikataulun ja deadlinet valmiiksi.
Olen vasta saanut teeni pöytään, kun kahvilassa tulee jo valomerkki. Kulautan kurkusta alas ja poltan kieleni.
Aikamörkö haluaisi tavata uudestaan pian. Mielellään jo tänään. Minä en oikein lämpene. Esitän tekosyyksi kuuhulluuden.
Hyvästellessämme Aikamörkö ilmoittaa vielä hymyn kera, että keskiyöllä on ensimmäinen deadline.
-Olethan joutuisa. Muuten putoat maapallolta.
Sitten hän ojentaa minulle aikatauluni ilman viuhuessa kevyesti ympärillämme.
Kotona laitan deadlinenipun pakastearkkuun puolukoiden alle.
Kolmas kerta toden sanoo. Vuorossa on AHDISTUSMÖRKÖ.
Istuskelen puistonpenkillä ihanassa auringonpaisteessa. Mörkö saapuu huomaamattani puun takaa. Se on käsittämättömän suuri mutta jotenkin valju tyyppi. Se lösäyttää ison ahterinsa huokauksen kera penkille. Sitten se vaan jöröttää siinä. Ei sano sanaakaan.
Puhumattomuudesta tulee sellainen olo, että tässä on nyt jotain pahasti pielessä. Aurinko menee pilveen ja on muutenkin ankeaa. Mörkö kaivaa taskustaan kaukosäätimen ja painaa mutea. Linnut mykistyvät.
Haluaisin ottaa laukusta kurkkupastillin, mutta kädet painavat ainakin tonnin. Veri suonissani jarruttaa. Tuntuu tyhjältä. Tekisi mieli syödä jotain, mutta alkaakin väsyttää. Nukahdan pää mörön harteilla.
Kun herään mörkö on poissa. Katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. Aurinko paistaa taas. Elämä tuntuu kevyeltä. Ei mutta se on taas siinä. Mörkö. Tulee taas puun takaa ja lösäyttää itsensä siihen viereeni. Eikä puhettakaan mistään seurusteluyrityksistä. Jollakin on vahva usko omaan viehätysvoimaansa.
Vaivoin saan nostettua itseni jaloilleni. Toivotan mörölle hyvää päivänjatkoa. Se ei sano sanaakaan. Jatkaa vaan jurotustaan. Muistoksi nappaan mörön huomaamatta sen kaukosäätimen.
Kotona juon teetä ja kuuntelen lintuja.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste möröt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste möröt. Näytä kaikki tekstit
perjantaina
torstaina
Kun käsikirjoitukset unohdettiin kotiin
-
Olin taannoin katsomassa klovneja, jotka tulivat lavalle ilman käsikirjoitusta. Ensin punanenät kurkistelivat meitä ujosti nurkan takaa. Me kurkistelimme takaisin katsomosta. Aika kului. Aikansa kurkisteltuaan nenät astelivat näyttämölle.
Yksi klovni sanoi arasti pienellä äänellä helou. Kukaan meistä ei vastannut. Ohjelmassa luki: "Interaktiivinen esitys yleisön kanssa. Yleisön ei tarvitse osata englantia. "
Klovni sanoi uudelleen pienellä äänellä helou. Kukaan ei vastannut.
Meistä oli tullut osa interaktiivista esitystä, jossa esitimme, että emme osaa englantia.
Esitys jatkui niin, että mikään ei oikeastaan jatkunut mihinkään suuntaan. Klovnit katselivat meitä. Me katselimme heitä. Kun joku yskäisi, klovnit kääntyivät katsomaan häntä lempeästi. Sanoivat pienellä anteeksipyytävällä äänellä: "We have to react when somebody is doing something." Kaikki istuivat patsasjäykkinä tottakai. Hetken kuluttua yskinyt poistui takavasemmalle ja ulos huoneesta. Luonnollisesti. Ettei vain häiritsisi. Klovnit katsoivat surullisena hänen peräänsä. "You don´t have to be afraid of us." Yleisön hartialinja oli varsin pysähtynyt.
Kaikki tapahtui näennäisen pienesti. Mutta lävistäen panssarimme.
Käsikirjoitusta ei ollut. Esitys eteni vaivaantumisesta toiseen. Kömpelösti. Piipittävät äänet halkaisivat hiljaisuutta. Edellinen esitys oli ollut kuulemma hauska. Nyt yksi klovneista totesi: " I think this is going to be a little bit tragic now. They aren´t laughing."
Me yritimme näytää hyväksyvän hymyileviltä. Hiljaisesti. Hymymme ympärille tiivistyi sininen hämärä.
Tunnin ajan sielumme kylpivät haavoittuvuuden valokeilassa. Askelia paperinohuella pohjalla. Varmistelu oli vähissä. Oli vaikuttavaa katsella toisten kamppailua siellä lavalla. Heittäytymistä tapahtumattomuuteen. Tyhjyyden maalaamista odotuksella. Klovnit tansittivat pelkoja. Heidän ja meidän. Hellästi.
"Haavoittajat haavoittavat itseään. Parantajat parantavat itsensä."
Huone oli täynnä lämpöä, johon sekoittui epäonnistumisen pelko ja hämmennys. Tuntui hyvältä olla osa traagista. Tuntui että se ui pehmeästi sisuskaluihin. Paransi. Ei tarvinnut vastustaa niin kuin tavallisesti ja korvata sitä komedialla.
- - -
Eilen istuin ja kuuntelin naista joka oli valinnut aiheekseen pelosta eloon. Hän aloitti kertomalla nimensä ja jatkoi, että ei tiedä oikein mitä sanoisi. Esityksestä tulisi kuulemma hänelle pelottavin ikinä. Hän olisi voinut puhua jostakin, mistä oli kannuksensa ansainnut. Tunnettu kirjailija ja asiantuntija. Mutta hän oli valinnut aiheekseen pelot ilman etukäteisvalmisteluita ja mindmappeja. Hän kertoi, että asiantuntijan naamari ja kannukset olivat nyt narikassa. Hän kertoi selviävänsä vain meidän avullamme. Reagoimalla toisiimme pääsisimme yhdessä perille.
Nainen puhui omista peloistaan ja omista kuolemansynneistään. Hän puhui peloista verhoamatta.
Olennaista on antaa tulla lähelle, kohdata ja sitten päästää irti. Kaikessa. Kaikissa. Ei jättäytyä siihen illuusioon, että voi rakentaa menneelle. Pötkiä pakoon hetkeä.
Mieleen muistui vanha lause maailmasta siltana jonka ylitämme, mutta jolle emme rakenna taloa.
Naisen esimerkin voimin ihmiset alkoivat ihmeellistä kyllä reagoida. Puhua möröistä. Sanoimme ääneen asioita, joita on tapana vetää henkitorveen.
Kotimatkalla junassa ajattelin, kuinka helppoa on katsoa vieraita ihmisiä silmiin pitkästä aikaa. Tunsin olevani osa virtaa. Klovni siinä missä muutkin. Käsikirjoitus tuntui turhalta. Kaikki oli niin kovin yksinkertaista.
"We have to react when somebody is doing something. "
-
lauantaina
Poika joka katseli nokkivia naakkoja
-
Oli kerran poika, joka katseli naakkoja pellon laidassa. Ne naakat nokkivat päivät pitkät toisiaan. Se poika pyysi niitä lopettamaan, mutta ne naakat vaan jatkoivat. Se poika ei ymmärtänyt, miksi ne naakat nokkivat. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti.
Siksi se poika tuli seuraavana päivänä sinne pellon laitaan pyssyn kanssa. Kun ne naakat alkoivat taas nokkia toisiaan, se poika ampui ne kaikki. Lopuksi se poika ripusti ne kuolleet naakat narusta pihlajan oksaan roikkumaan.
Siitä päivästä lähtien se poika tuli joka päivä sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa ampumaan naakkoja. Se poika ei kuitenkaan koskaan ampunut yksinäisiä naakkoja.
Yhtenä päivänä, kun se poika seisoi taas pellon laidassa pyssynsä kanssa, se näki naakkaparven lähestyvän taivaalla. Ei se kuitenkaan oikeasti mikään naakkaparvi ollut vaan enkeliparvi. Koska se poika ei uskonut enkeleihin, se näki vain naakkoja.
Se poika alkoi ampumaan niitä enkeleitä. Ne kaikki enkelit putosivat maahan. Se poika ripusti ne enkelit narulla nilkasta pihlajan oksalle niiden kuolleiden naakkojen seuraksi. Sitten se poika lähti kotiin.
Seuraavana päivänä se poika tuli taas sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa. Mutta se pihlaja olikin ihan tyhjä. Siinä ei roikkunut enää ketään. Sen pihlajan yläpuolella oli valtavan suuri musta pilvi. Sellainen ison siiven muotoinen.
Se poika ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua sitä mustaa pilveä.
Se poika ampui ja ampui. Mitä enemmän se ampui sitä kirkkaammaksi se pilvi tuli. Lopulta se pilvi oli ihan sellainen hehkuvan vaaleanpunainen.
Sitä poikaa alkoi itkettää, mutta koska se ei ymmärtänyt kyyneleitä, siitä tuntui että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua niitä kyyneleitä.
Mutta ne kyyneleet eivät menneet rikki siitä ampumisesta. Ne kyyneleet rikkoivat sen pojan pyssyn.
Siitä rikkoutuneesta pyssystä kasvoi sen pojan selkään pienet siivet. Ne siivet lennättivät sen pojan ilmaan ylös kohti sitä vaaleanpunaista pilveä.
Ne siivet olivat kuitenkin niin pienet, että se poika ei jaksanut lentää ylös sinne pilveen asti. Siksi se poika putosi alas.
Se poika putosi alas suoraan yhden lihavan mummon syliin. Se mummo ei päästänyt sitä poikaa siitä sylistä mihinkään, vaikka se poika aluksi siinä vähän rimpuili. Se poika ei ymmärtänyt mitään siinä lihavan mummon sylissä, mutta se tunsi, että mikään ei ollut pielessä. Koska mitään ei ollut pielessä, sitä poikaa ei enää pelottanut.
Se poika jäi asumaan sen lihavan mummon syliin. Se lihava mummo oli taitava itkemään. Sen koti oli täynnä erivärisiä pitsiliinoja ja enkelipatsaita.
-
-
Oli kerran poika, joka katseli naakkoja pellon laidassa. Ne naakat nokkivat päivät pitkät toisiaan. Se poika pyysi niitä lopettamaan, mutta ne naakat vaan jatkoivat. Se poika ei ymmärtänyt, miksi ne naakat nokkivat. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti.
Siksi se poika tuli seuraavana päivänä sinne pellon laitaan pyssyn kanssa. Kun ne naakat alkoivat taas nokkia toisiaan, se poika ampui ne kaikki. Lopuksi se poika ripusti ne kuolleet naakat narusta pihlajan oksaan roikkumaan.
Siitä päivästä lähtien se poika tuli joka päivä sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa ampumaan naakkoja. Se poika ei kuitenkaan koskaan ampunut yksinäisiä naakkoja.
Yhtenä päivänä, kun se poika seisoi taas pellon laidassa pyssynsä kanssa, se näki naakkaparven lähestyvän taivaalla. Ei se kuitenkaan oikeasti mikään naakkaparvi ollut vaan enkeliparvi. Koska se poika ei uskonut enkeleihin, se näki vain naakkoja.
Se poika alkoi ampumaan niitä enkeleitä. Ne kaikki enkelit putosivat maahan. Se poika ripusti ne enkelit narulla nilkasta pihlajan oksalle niiden kuolleiden naakkojen seuraksi. Sitten se poika lähti kotiin.
Seuraavana päivänä se poika tuli taas sinne pellon laitaan pyssynsä kanssa. Mutta se pihlaja olikin ihan tyhjä. Siinä ei roikkunut enää ketään. Sen pihlajan yläpuolella oli valtavan suuri musta pilvi. Sellainen ison siiven muotoinen.
Se poika ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Siksi se poika tunsi, että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua sitä mustaa pilveä.
Se poika ampui ja ampui. Mitä enemmän se ampui sitä kirkkaammaksi se pilvi tuli. Lopulta se pilvi oli ihan sellainen hehkuvan vaaleanpunainen.
Sitä poikaa alkoi itkettää, mutta koska se ei ymmärtänyt kyyneleitä, siitä tuntui että jotain oli pielessä. Koska jotain oli pielessä, sitä poikaa pelotti. Koska sitä poikaa pelotti, se alkoi ampua niitä kyyneleitä.
Mutta ne kyyneleet eivät menneet rikki siitä ampumisesta. Ne kyyneleet rikkoivat sen pojan pyssyn.
Siitä rikkoutuneesta pyssystä kasvoi sen pojan selkään pienet siivet. Ne siivet lennättivät sen pojan ilmaan ylös kohti sitä vaaleanpunaista pilveä.
Ne siivet olivat kuitenkin niin pienet, että se poika ei jaksanut lentää ylös sinne pilveen asti. Siksi se poika putosi alas.
Se poika putosi alas suoraan yhden lihavan mummon syliin. Se mummo ei päästänyt sitä poikaa siitä sylistä mihinkään, vaikka se poika aluksi siinä vähän rimpuili. Se poika ei ymmärtänyt mitään siinä lihavan mummon sylissä, mutta se tunsi, että mikään ei ollut pielessä. Koska mitään ei ollut pielessä, sitä poikaa ei enää pelottanut.
Se poika jäi asumaan sen lihavan mummon syliin. Se lihava mummo oli taitava itkemään. Sen koti oli täynnä erivärisiä pitsiliinoja ja enkelipatsaita.
-
-
Tyttö joka rakasti
-
Yksi tyttö rakasti yhtä oikeaa poikaa. Se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta. Vaikka se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta, se ei uskaltanut puhua siitä, että se rakasti sitä oikeaa poikaa. Se tyttö ei uskaltanut puhua siitä rakastamisesta, kun se pelkäsi, että se oikea poika ei rakastaisi sitä tyttöä.
Siksi se tyttö alkoi rakastaa sellaista kuvittelupoikaa, joka tuli asumaan sen tytön luo yhdestä unesta. Se kuvittelupoika oli se, mitä se tyttö luuli oikeaksi. Sen kanssa se tyttö kävi elokuvissa ja istui keinussa.
Yhtenä päivänä se tyttö ja se oikea poika tapasivat tavaratalon paketointipisteellä. Se tyttö oli kuvitellut niin paljon, että se ei enää tunnistanut sitä oikeaa poikaa. Se tyttö vaan kiharsi naruja ja jutteli sille kuvittelupojalle. Se oikea poika katosi sitten jonnekin liukuportaisiin.
Kotimatkalla se kuvittelupoikakin katosi raitiovaunussa. Se tyttö ei löytänyt sitä, vaikka se etsi kuinka. Se tyttö löysi sieltä vaunun penkiltä vaan sellaisen harmaan naamarin, joka näytti ihan siltä oikealta pojalta, jota se tyttö oli rakastanut.
Se tyttö otti sen harmaan naamarin ja meni kotiin. Se ripusti sen naamarin keittiön seinälle.
Yhtenä päivänä kun se tyttö keitti lihakeittoa, se oikea poika tuli kylään sieltä naamarista. Se oikea poika ei ollut yhtään harmaa vaan ihan oikeanvärinen.
Se tyttö pelästyi niin, että se kirjoitti lihakeitolla seinään I LOVE YOU.
Sen oikean pojan silmät luki sitä seinää ja se ymmärsi mitä siinä luki, vaikka ne liemikirjaimet valuivat ja vaikka sillä oli tosi paha lukihäiriö ja vaikka se se ei ollut koskaan opiskellut kieliä. Se oikea poika otti taskustaan rautalankaa ja taivutti siitä epämuodostuneen sydämen. Se antoi sen sille tytölle.
Niistä tuli kaksi sellaista, joilla on yhteensä neljä jalkaa jotka kävelevät eri tahtia. Ne ovat aika onnellisia, vaikka välillä ne kompuroivat.
-
Yksi tyttö rakasti yhtä oikeaa poikaa. Se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta. Vaikka se tyttö puhui tosi paljon ja kaikesta, se ei uskaltanut puhua siitä, että se rakasti sitä oikeaa poikaa. Se tyttö ei uskaltanut puhua siitä rakastamisesta, kun se pelkäsi, että se oikea poika ei rakastaisi sitä tyttöä.
Siksi se tyttö alkoi rakastaa sellaista kuvittelupoikaa, joka tuli asumaan sen tytön luo yhdestä unesta. Se kuvittelupoika oli se, mitä se tyttö luuli oikeaksi. Sen kanssa se tyttö kävi elokuvissa ja istui keinussa.
Yhtenä päivänä se tyttö ja se oikea poika tapasivat tavaratalon paketointipisteellä. Se tyttö oli kuvitellut niin paljon, että se ei enää tunnistanut sitä oikeaa poikaa. Se tyttö vaan kiharsi naruja ja jutteli sille kuvittelupojalle. Se oikea poika katosi sitten jonnekin liukuportaisiin.
Kotimatkalla se kuvittelupoikakin katosi raitiovaunussa. Se tyttö ei löytänyt sitä, vaikka se etsi kuinka. Se tyttö löysi sieltä vaunun penkiltä vaan sellaisen harmaan naamarin, joka näytti ihan siltä oikealta pojalta, jota se tyttö oli rakastanut.
Se tyttö otti sen harmaan naamarin ja meni kotiin. Se ripusti sen naamarin keittiön seinälle.
Yhtenä päivänä kun se tyttö keitti lihakeittoa, se oikea poika tuli kylään sieltä naamarista. Se oikea poika ei ollut yhtään harmaa vaan ihan oikeanvärinen.
Se tyttö pelästyi niin, että se kirjoitti lihakeitolla seinään I LOVE YOU.
Sen oikean pojan silmät luki sitä seinää ja se ymmärsi mitä siinä luki, vaikka ne liemikirjaimet valuivat ja vaikka sillä oli tosi paha lukihäiriö ja vaikka se se ei ollut koskaan opiskellut kieliä. Se oikea poika otti taskustaan rautalankaa ja taivutti siitä epämuodostuneen sydämen. Se antoi sen sille tytölle.
Niistä tuli kaksi sellaista, joilla on yhteensä neljä jalkaa jotka kävelevät eri tahtia. Ne ovat aika onnellisia, vaikka välillä ne kompuroivat.
-
Keltainen post-it-lappu, kirjainten lakko, hankinnassa oma pikkolo ja ehdotus työväenopiston kurssitarjontaan
-
Löysin keltaisen post-it lapun. Siinä luki: Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua. Laitoin lapun jääkaapin oveen.
Samana iltana kannettavani hajosi. Muutama kirjain näppäimistössä meni lakkoon. Ne vain mykistyivät yks kaks. En pystynyt tekemään mitään, koska lakossa olivat juuri ne kirjaimet joita tarvitsin sisäänkirjautumiseen. Tuijotin käyttäjänimeä ja naputin salasanakenttään kirjaimia. Sain aikaiseksi vain tyhjää. I:t, A:t ja S:sät lakossa. Q:t ja X:t ja muut kummajaiset olivat kyllä kunnossa. -
Varmuuskopiot loistivat poissaolollaan. Portin takana oli vuosien työ ja vapaa-aika. Yksin huomispäivää varten koneessa oli yhtä ja toista elämää kannattelevaa. Koneen harteilla. Nyt se oli sanonut sopimuksen irti. Sen selkä oli taittunut eikä kannettava suostunut kantamaan. Ikioma atk-tukeni suositteli visiittiä Kulosaaren sillalle.
Tunsin harmaan liejun jalkojeni alla. Parkettia ei enää ollut. Rautalangat kiristivät pään ympärillä. Siinä liejun keskellä tuijotin keltaista lappua jääkaapin ovessa. Viisikkohengessä ajattelin, että siinä täytyi olla ratkaisu.
Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Pohdin ääneen ulvomisen ja mörköilyn välimaastoa. Hetken aikaa silmissä vilisti kaikki kirjoitettu ja kuvattu. Koneidylli. Toisaalta minua huvitti. Vielä jokin aika sitten olin uhonnut, että pah minä tarvitse mitään verkkoja ja piuhoja. Trallalaa. Tässä sitä nyt oltiin kädettömänä ankkuroituna pieneen mykkään kapistukseen. Sydänalassa leijui patetia. Pala minua oli kadonnut.
Nukkumaan mennessä lappu tuijotti edelleen hämärässä jääkaapin ovessa. Ikään kuin se olisi hyristellyt ääneen kehtolaulua. Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Hyristelin mielessäni. Kuuntelin. Ymmärsin sellaista, joka halusi olla kannettava. Pistää tiedostot kiinni ja heittäytyy toisten selkään. Minäkin haluaisin olla joskus kannettava. En iänikuinen kantaja. Kuuntelin. Odottelin.
Mutta mistään ei ilmestynyt minkäänsortin tyyppiä pikkolohattuineen. Tiesin, että taas oli kannettava, raahattava, raastettava ihan itse. Reipasteltava.
Pah mikään pala ollut kadonnut. Kaikki tärkeä oli jossain ihan muualla kuin kiinni koodiverkossa jossain bittiavaruudessa.
Uusi alku. Katoaminen. Löytäminen. Jos saisi valita vain jommankumman -katoamisen tai löytämisen - valitsisin ensimmäisen. Sillä maailma romahtaa aina välillä kai juuri siksi, että tulisi tilaa löytämiselle. Muuten kaikki menee vain säilömiseksi. Taltioinniksi. Dokumentoinniksi. Korttitalon viilaamiseksi. Ja homeen tarkkailuksi kellarissa. Syömäkelvotonta purkkelämää.
Mitä järkeä on säilöä säilömisen vuoksi? Eikö pitäisi tähdätä syömiseen? Tuoreeltaan.
Mutustelin mennyttä. Hyvästelin mielessäni haikeana haikuja, joille oli tullut pakkokadotus. Dumppasin niitä pois yksi kerrallaan. Sekin pätkä, sekin väriloisto, sekin ihminen, sekin tunne, sekin hetki, sekin sekin sekin... Kuvajaisia todellisuudesta. Kaunista katoavaa kakkua. Hurmaavaa hukattua huttua.
Vastasin keltaiselle lapulle. Päätin haluta olla sellainen joka päästää irti. Ainakin yrittää. Pudottaa käsistään. Unohtaa hautomisen. Hyväksyy, että korttitalon olemus on hutera.
On toki helppo harjoitella kadottamista pelkällä koneen rakkineella. Oman muistin kadottaminen on toista kuin koneen muistin. Ihmisen kadottaminen on toista.
Voisikohan työväenopisto järjestää kadottamiskurssin? Kyllä sinne huovutuksen ja espanjan intensiivikurssin väliin voisi yksi hukkaamisviikonloppu sopia. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi oppia kadottamaan enemmän. Muutakin kuin itsemme.
Muutaman päivän päästä ennen kuin ehdin tehdä retken Kulosaaren sillalle sain kaiken takaisin. Kolme kirjainta olivat päättäneet lopettaa yhtä yllättäen lakon kun olivat sen aloittaneetkin ja portit aukesivat apposelleen.
Siinä jossakin katoamisen ja löytämisen välissä olin ehtinyt katkaista muutaman kiristävän rautalangan, jotka olin väkertänyt ympärilleni.
-
Löysin keltaisen post-it lapun. Siinä luki: Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua. Laitoin lapun jääkaapin oveen.
Samana iltana kannettavani hajosi. Muutama kirjain näppäimistössä meni lakkoon. Ne vain mykistyivät yks kaks. En pystynyt tekemään mitään, koska lakossa olivat juuri ne kirjaimet joita tarvitsin sisäänkirjautumiseen. Tuijotin käyttäjänimeä ja naputin salasanakenttään kirjaimia. Sain aikaiseksi vain tyhjää. I:t, A:t ja S:sät lakossa. Q:t ja X:t ja muut kummajaiset olivat kyllä kunnossa. -
Varmuuskopiot loistivat poissaolollaan. Portin takana oli vuosien työ ja vapaa-aika. Yksin huomispäivää varten koneessa oli yhtä ja toista elämää kannattelevaa. Koneen harteilla. Nyt se oli sanonut sopimuksen irti. Sen selkä oli taittunut eikä kannettava suostunut kantamaan. Ikioma atk-tukeni suositteli visiittiä Kulosaaren sillalle.
Tunsin harmaan liejun jalkojeni alla. Parkettia ei enää ollut. Rautalangat kiristivät pään ympärillä. Siinä liejun keskellä tuijotin keltaista lappua jääkaapin ovessa. Viisikkohengessä ajattelin, että siinä täytyi olla ratkaisu.
Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Pohdin ääneen ulvomisen ja mörköilyn välimaastoa. Hetken aikaa silmissä vilisti kaikki kirjoitettu ja kuvattu. Koneidylli. Toisaalta minua huvitti. Vielä jokin aika sitten olin uhonnut, että pah minä tarvitse mitään verkkoja ja piuhoja. Trallalaa. Tässä sitä nyt oltiin kädettömänä ankkuroituna pieneen mykkään kapistukseen. Sydänalassa leijui patetia. Pala minua oli kadonnut.
Nukkumaan mennessä lappu tuijotti edelleen hämärässä jääkaapin ovessa. Ikään kuin se olisi hyristellyt ääneen kehtolaulua. Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Hyristelin mielessäni. Kuuntelin. Ymmärsin sellaista, joka halusi olla kannettava. Pistää tiedostot kiinni ja heittäytyy toisten selkään. Minäkin haluaisin olla joskus kannettava. En iänikuinen kantaja. Kuuntelin. Odottelin.
Mutta mistään ei ilmestynyt minkäänsortin tyyppiä pikkolohattuineen. Tiesin, että taas oli kannettava, raahattava, raastettava ihan itse. Reipasteltava.
Pah mikään pala ollut kadonnut. Kaikki tärkeä oli jossain ihan muualla kuin kiinni koodiverkossa jossain bittiavaruudessa.
Uusi alku. Katoaminen. Löytäminen. Jos saisi valita vain jommankumman -katoamisen tai löytämisen - valitsisin ensimmäisen. Sillä maailma romahtaa aina välillä kai juuri siksi, että tulisi tilaa löytämiselle. Muuten kaikki menee vain säilömiseksi. Taltioinniksi. Dokumentoinniksi. Korttitalon viilaamiseksi. Ja homeen tarkkailuksi kellarissa. Syömäkelvotonta purkkelämää.
Mitä järkeä on säilöä säilömisen vuoksi? Eikö pitäisi tähdätä syömiseen? Tuoreeltaan.
Mutustelin mennyttä. Hyvästelin mielessäni haikeana haikuja, joille oli tullut pakkokadotus. Dumppasin niitä pois yksi kerrallaan. Sekin pätkä, sekin väriloisto, sekin ihminen, sekin tunne, sekin hetki, sekin sekin sekin... Kuvajaisia todellisuudesta. Kaunista katoavaa kakkua. Hurmaavaa hukattua huttua.
Vastasin keltaiselle lapulle. Päätin haluta olla sellainen joka päästää irti. Ainakin yrittää. Pudottaa käsistään. Unohtaa hautomisen. Hyväksyy, että korttitalon olemus on hutera.
On toki helppo harjoitella kadottamista pelkällä koneen rakkineella. Oman muistin kadottaminen on toista kuin koneen muistin. Ihmisen kadottaminen on toista.
Voisikohan työväenopisto järjestää kadottamiskurssin? Kyllä sinne huovutuksen ja espanjan intensiivikurssin väliin voisi yksi hukkaamisviikonloppu sopia. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi oppia kadottamaan enemmän. Muutakin kuin itsemme.
Muutaman päivän päästä ennen kuin ehdin tehdä retken Kulosaaren sillalle sain kaiken takaisin. Kolme kirjainta olivat päättäneet lopettaa yhtä yllättäen lakon kun olivat sen aloittaneetkin ja portit aukesivat apposelleen.
Siinä jossakin katoamisen ja löytämisen välissä olin ehtinyt katkaista muutaman kiristävän rautalangan, jotka olin väkertänyt ympärilleni.
-
keskiviikkona
Tyttö joka pelkäsi kiviä
Eli kerran heikkosydäminen tyttö, jolla ei ollut ikinä ruokaa kotona. Se tyttö ei tykännyt syödä yksin. Siksi sen tytön jääkaappi oli aina ihan typötyhjä. Siellä oli vain yksi ruttuinen tuubi sodan aikaista sinappia. Sillä tytöllä ei ollut edes lautasta, haarukkaa eikä lusikkaa. Hammasmuki sillä sentään oli.
Vaikka sillä tytöllä oli aina maha tyhjänä, se sai onneksi kutsuja syömään toisten pöytiin. Se näytti kai sopivan nälkäiseltä.
Joskus sille tuli tekstiviesti, jossa luki että SISKONMAKKARAKEITTO JA PANNUKAKKU. Silloin se tyttö meni sinne ja söi. Joskus naapuri pudotti sen tytön postiluukusta lapun, jossa luki SIENIRISOTTO JA SÄMPYLÄT. Silloin se tyttö meni ja söi. Joskus tuntematon ihminen pysäytti sen tytön kadulla ja sanoi PORKKANASOSEKEITTO JA LETTU. Silloin se tyttö meni ja söi.
Se tyttö ei kuitenkaan koskaan syönyt mitään sellaista, jonka sisällä voisi olla kivi. Se jätti aina luumut, oliivit ja viinirypäleet syömättä. Se tyttö oli kerran tuntenut erään, joka rakasti luumuja, oliiveja ja viinirypäleitä, mutta jonka sydän oli ollut kiveä. Siksi se tyttö pelkäsi, että syömällä kivisiä ruokia senkin sydän kivettyisi.
Kerran se tyttö oli kylässä yhdessä paikassa, josta oli lähetetty sille tekstiviesti SILAKKALAATIKKO JA RAPARPERIKIISSELI. Se tyttö oli juuri päässyt siihen kiisseliin, kun se nielaisi vahingossa rusinan, jonka sisällä olikin kivi. Se tyttö hotkaisi sen kiven ihan vaan että hupsis. Se tyttö muuttui ihan siniseksi, kun se tajusi sen.
Se pelkäsi kuollakseen, että sen sydän katoaisi ja jäljelle jäisi se pelkkä kivi. Mutta ei se kivi sinne sydämeen mennyt. Sen tytön sydän oli ihan entisellään. Siksi se tyttökin muuttui sinisestä takaisin punertavaksi.
Siitä lähtien se tyttö alkoi syödä kiviä. Sen ei enää tarvinnut odottaa mitään ruokakutsuja. Kiviä kun löytyi joka paikasta. Sen tytön maha oli nyt aina täynnä.
Sille tytölle kasvoi suuri ja vahva graniittisydän. Sellainen, joka on hyvä varastoimaan lämpöä.
-
sunnuntaina
Nainen jota huolet pakenivat
-
Olipa kerran nainen, Helena, joka ei osannut murehtia. Ikävät asiat eivät saaneet hänestä otetta ja surut pyyhkiytyivät naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.
Kun Helenan poika soitti haukkuakseen äitinsä, Helena kuunteli hiljaa, mutta ei alkanut tuntea itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, hän lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Helena tiesi, että jonain päivänä pojan sydän avautuisi.
Kun Helenan töissä oli ihan hullu meno päällä, Helena ei alkanut muiden mukana ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Helena teki työnsä kaiken keskellä ilolla. Toisten selän takana hän kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus hän siivosi toisten nurkat. Joskus shän laittoi tuoreen croissantin jonkun lokeroon. Joskus hän soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.
Kun Helenan veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, Helena ei itkenyt koskaan mukana. Pian velikään ei enää itkenyt. Hän lähti kotiinsa päättäväisenä.
Kun Helena sairastui ja hänelle kerrottiin, että maaliviiva alkoi häämöttää, hän ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Hän lähti sairaalasta kesken kaiken, teki suuren voileipäkakun ja palasi töihin. Lääkärit eivät tajunneet, mihin sairaus oikein katosi. Helenalla oli kai liian terve sielu.
Helena ei paennut mitään. Hän kohtasi kaiken, mutta häntä pakenivat huolet ja murheet. Helena oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut hän ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Salaisuus oli kannatellut Helenaa läpi elämän.
"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."
-
Olipa kerran nainen, Helena, joka ei osannut murehtia. Ikävät asiat eivät saaneet hänestä otetta ja surut pyyhkiytyivät naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.
Kun Helenan poika soitti haukkuakseen äitinsä, Helena kuunteli hiljaa, mutta ei alkanut tuntea itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, hän lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Helena tiesi, että jonain päivänä pojan sydän avautuisi.
Kun Helenan töissä oli ihan hullu meno päällä, Helena ei alkanut muiden mukana ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Helena teki työnsä kaiken keskellä ilolla. Toisten selän takana hän kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus hän siivosi toisten nurkat. Joskus shän laittoi tuoreen croissantin jonkun lokeroon. Joskus hän soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.
Kun Helenan veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, Helena ei itkenyt koskaan mukana. Pian velikään ei enää itkenyt. Hän lähti kotiinsa päättäväisenä.
Kun Helena sairastui ja hänelle kerrottiin, että maaliviiva alkoi häämöttää, hän ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Hän lähti sairaalasta kesken kaiken, teki suuren voileipäkakun ja palasi töihin. Lääkärit eivät tajunneet, mihin sairaus oikein katosi. Helenalla oli kai liian terve sielu.
Helena ei paennut mitään. Hän kohtasi kaiken, mutta häntä pakenivat huolet ja murheet. Helena oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut hän ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Salaisuus oli kannatellut Helenaa läpi elämän.
"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."
-
tiistaina
Muurahainen ylenantaa
.
Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.
Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.
Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.
Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.
Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.
Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.
En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.
En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.
.
Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.
Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.
Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.
Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.
Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.
Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.
En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.
En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.
.
maanantaina
Neiti etsivä tule takaisin
.
Haluaisin selvittää, mitä on pelko. Uskon, että minussa on paljon pelkoa. Sitä ei ihan heti huomaa. Olen semirohkea, reipastelija ja arjen pyörittäjä, joka pursuaa tarpeen vaatiessa sosiaalista vimmaa ja energiaa ja puhuu tuplanopeudella. Monen mielestä olen omillani seisova mielipiteilijä, joka on kaukana pelkurista. Se ei ole valhetta, mutta se jättää paljastamatta jotain olennaista. Kaiken tuon takana. Kaiken tuon takana on pelko. Olen pelkurireippailija.
SE naamioituu niin taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni. SE tulee esille yllättäen. Juuri kun luulen olevani maailmassa sydän auki, SE tulee. Viereeni istuu junassa pelottavan näköinen tyyppi ja tervehtii. Tervehdin takaisin, mutta jähmetyn pelosta. SE on taas siinä. Mitä tuo haluaa? Hui miltä se näyttää. Jähmetyn ennen kuin on mitään syytä. Hukkaan jotain.
Kulman takana toki voin sitten jutella jonkun toisen ventovieraan kanssa ystävällisesti, kun se näyttää vähän enemmän normilta. Silloin SE pysyy poissa.
Juuri kun olen töissä pitänyt sorretun puolta, kannustanut kahdenkesken ja uskonut toimivani rohkeasti ja reippaasti SE tulee taas. Minuutin päästä kokouksessa en saa suutani auki ihmettelemään, että mikä täällä mättää. Sopeudun ja hymyilen. Reipastelen. SE istuu siinä olkapäälläni.
Olen eri mieltä samalla tavalla ystäväni kanssa. Olo on turvallinen. Parannamme maailmaa. Olemme muka rohkeita tajunnan tuulettajia. Näemme uusin silmin. Ja naks SE tulee taas. Kun joku kolmas onkin eri mieltä eri tavalla meidän kanssamme. SE nauraa ja kyseenalaistaa arvoni.
Pelko rajoittaa. Pelko jäytää. Pelko pakottaa. Pelko tanssittaa. Raahaa lattialle, vaikkei haluaisi hynssätä sen kanssa mihinkään. Klisee pelon kohtaamisen terveellisyydestä pitänee paikkansa. Mutta missä se luuraa silloin kun olisi voimia mitellä. Kun ei olisi mattoa jalkojen alta vedettäväksi. Miksi SE tulee aina väärällä hetkellä?
SE leikkii kuurupiiloa. Luulen, että se on osa minua. Se on minulle rakas. Voiko sellaista, minkä luulee kuuluvan itseensä hävittää? Sehän on tuttu kaveri, jonka kanssa vaan leikitään. Vähän niin kuin pienen lapsen kanssa, joka menee keittiön pöydän alle ja huutaa kovaa korvan juuressa, että saa tulla. Sitten etsitään vähän sieltä täältä, ettei piilon helppous paljastuisi. Kun ei haluta heti kertoa, että tiedetään tiedetään.
Mutta kun kasvaa, se piiloleikki ei enää oikein nappaa. Tietää, ettei se ole todellista. Silloin alkaa pitää enemmän löytämisestä.
Minun pelkoni on tuossa vieressä. Se nauraa. Ja minä vain esitän etsiväni.
Taidan mennä kirjastoon ja lainata neiti etsivät kesälukemistoksi.
.
Haluaisin selvittää, mitä on pelko. Uskon, että minussa on paljon pelkoa. Sitä ei ihan heti huomaa. Olen semirohkea, reipastelija ja arjen pyörittäjä, joka pursuaa tarpeen vaatiessa sosiaalista vimmaa ja energiaa ja puhuu tuplanopeudella. Monen mielestä olen omillani seisova mielipiteilijä, joka on kaukana pelkurista. Se ei ole valhetta, mutta se jättää paljastamatta jotain olennaista. Kaiken tuon takana. Kaiken tuon takana on pelko. Olen pelkurireippailija.
SE naamioituu niin taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni. SE tulee esille yllättäen. Juuri kun luulen olevani maailmassa sydän auki, SE tulee. Viereeni istuu junassa pelottavan näköinen tyyppi ja tervehtii. Tervehdin takaisin, mutta jähmetyn pelosta. SE on taas siinä. Mitä tuo haluaa? Hui miltä se näyttää. Jähmetyn ennen kuin on mitään syytä. Hukkaan jotain.
Kulman takana toki voin sitten jutella jonkun toisen ventovieraan kanssa ystävällisesti, kun se näyttää vähän enemmän normilta. Silloin SE pysyy poissa.
Juuri kun olen töissä pitänyt sorretun puolta, kannustanut kahdenkesken ja uskonut toimivani rohkeasti ja reippaasti SE tulee taas. Minuutin päästä kokouksessa en saa suutani auki ihmettelemään, että mikä täällä mättää. Sopeudun ja hymyilen. Reipastelen. SE istuu siinä olkapäälläni.
Olen eri mieltä samalla tavalla ystäväni kanssa. Olo on turvallinen. Parannamme maailmaa. Olemme muka rohkeita tajunnan tuulettajia. Näemme uusin silmin. Ja naks SE tulee taas. Kun joku kolmas onkin eri mieltä eri tavalla meidän kanssamme. SE nauraa ja kyseenalaistaa arvoni.
Pelko rajoittaa. Pelko jäytää. Pelko pakottaa. Pelko tanssittaa. Raahaa lattialle, vaikkei haluaisi hynssätä sen kanssa mihinkään. Klisee pelon kohtaamisen terveellisyydestä pitänee paikkansa. Mutta missä se luuraa silloin kun olisi voimia mitellä. Kun ei olisi mattoa jalkojen alta vedettäväksi. Miksi SE tulee aina väärällä hetkellä?
SE leikkii kuurupiiloa. Luulen, että se on osa minua. Se on minulle rakas. Voiko sellaista, minkä luulee kuuluvan itseensä hävittää? Sehän on tuttu kaveri, jonka kanssa vaan leikitään. Vähän niin kuin pienen lapsen kanssa, joka menee keittiön pöydän alle ja huutaa kovaa korvan juuressa, että saa tulla. Sitten etsitään vähän sieltä täältä, ettei piilon helppous paljastuisi. Kun ei haluta heti kertoa, että tiedetään tiedetään.
Mutta kun kasvaa, se piiloleikki ei enää oikein nappaa. Tietää, ettei se ole todellista. Silloin alkaa pitää enemmän löytämisestä.
Minun pelkoni on tuossa vieressä. Se nauraa. Ja minä vain esitän etsiväni.
Taidan mennä kirjastoon ja lainata neiti etsivät kesälukemistoksi.
.
Tänään
.
Tänään lapsi oppii, että kierrätä, sillä muuten maapallo räjähtää ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että aja varovasti pyörällä, koska muuten jää alle ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista poimia roska päivässä, kun muuten kaikki on roskaa ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että älä poimi maasta huumeruiskua, koska muuten sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että joku voi ampua sut koulussa ja silloin sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista tehdä läksyt, koska muuten aikuiset vihastuu ja sitten verisuoni naksahtaa niiden päässä katki ja siksi ne sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että varo tietokoneita, koska siellä asuu setiä, jotka houkuttelee puistoon ja sitten siellä kuolee.
Tänään lapsi oppii, että ei kukaan oikein tiedä, miksi täällä ollaan, koska jumalatkin on kai kuolleet aikaa sitten.
Tänään lapsi oppii, että oppiminen on kuolettavan tylsää.
Tänään lapsi oppii, että kuolee että jotta koska kuin kunnes mutta vaan siksi tai vaan sikä siksi sillä koska elämä
on yhtä kuin pelko
ja sitten kuolee.
.
Tänään lapsi oppii, että kierrätä, sillä muuten maapallo räjähtää ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että aja varovasti pyörällä, koska muuten jää alle ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista poimia roska päivässä, kun muuten kaikki on roskaa ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että älä poimi maasta huumeruiskua, koska muuten sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että joku voi ampua sut koulussa ja silloin sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista tehdä läksyt, koska muuten aikuiset vihastuu ja sitten verisuoni naksahtaa niiden päässä katki ja siksi ne sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että varo tietokoneita, koska siellä asuu setiä, jotka houkuttelee puistoon ja sitten siellä kuolee.
Tänään lapsi oppii, että ei kukaan oikein tiedä, miksi täällä ollaan, koska jumalatkin on kai kuolleet aikaa sitten.
Tänään lapsi oppii, että oppiminen on kuolettavan tylsää.
Tänään lapsi oppii, että kuolee että jotta koska kuin kunnes mutta vaan siksi tai vaan sikä siksi sillä koska elämä
on yhtä kuin pelko
ja sitten kuolee.
.
sunnuntaina
Halpaa rehellisyyttä
.
Kaikkein vaikeinta on olla rehellinen itselleen. Sitä selittelee ja kaunistelee. Toisille ja itselle. Kuitenkin sitä tietää, että jostain vuotaa. Sitä moukaroi omaa majaansa.
Olen yrittänyt olla ystävää työyhteisöni kiusatulle. Olen yrittänyt ymmärtää myös toista osapuolta. Olen yrittänyt olla pirteä positiivinen diplomaatti. Olen yrittänyt kertoa näkökulmaani toisille. Olen puhunut, että me kaikki olemme sokeita. JOtain tarttis tehrä. Olen jäänyt surkeasti puolitiehen. Loppuosa on ollut pelehtimistä. En ole uskaltanut mennä loppuun asti. Kertoa todella miltä tuntuu. Olen ollut surkea tarjoustaloklovni.
Kun työkaveri sanoo minulle ensimmäisellä viikolla, että on ihmeellistä kuulla että puhun kiusatulle kuin ihmiselle, häkellyin. Mutisen, että ei minulla ole mitään häntä vastaan. Miksen kysy suoraan, että miks ihmeessä sä tollasia kyselet. Toihan on ihan sairas kommentti. Miksi en näyttänyt tyrmistystäni? Ensimmäiset hetket ratkaisevat. Siinä asetetaan raja, miten haluaa toisten kohtelevan itseään. Onko doobermanni, puudeli vai kapinen rakki. Itse olen nöyräselkäisten rotua.
Pelkään. Joku sanoisi, että se on inhimillistä. Ei ole. Pelko ei ole inhimillistä heikkoutta. Mikään paska ei ole inhimillistä. Se on jotain muuta. Se on jotain ulkopuoleltani tulevaa. Mutta ei ole inhimillistä, osa minua. Se on varjoa ja vapinaa, jonka haluan pois.
Pelko on iänikuista pakenemista selityksiin, epävarmuudessa varmistelua. Mitä minusta ajatellaan? Kai ne tykkää? Minähän olen uusi. Pitää olla mukava. Pitää olla iloinen ja positiivinen. Miksi? Miksi on oltava halpa? Kuinka heikko on selkäranka tositilanteessa? Sitten vaan kotiin märehtimään ja siellä neljän seinän sisällä on niin helppoa olla viisaampi. Voi soitella tyrmistystään kavereilleen, juoruta ja päivitellä. Kuinka ne kehtaa tuitui. Mikään ei kuitenkaan muutu. Vähitellen sitä alkaa selittelemällä puhua itseään pois pussista. Olen muka yrittänyt tehdä asialla tarpeeksi. Halpaa. Halpamaista.
En enää tiedä mitä tehdä. Olen yrittänyt kertoa, mitä ajattelen, mutta tiedän, että pystyisin parempaan. Olen ollut kaiken keskellä myötäilijä ja ymmärtäjä. Ymmärtäminen johtaa selittelyyn ja kiertelyyn. Miten saisin välitettyä toisille, että tässä olisi tilaa yhdellä jos toisella meistä kasvaa eroon vanhoista ennakkoluuloista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä.
Kai kasvu vaatii paisteen lisäksi myös piiskasadetta.
Ymmärrys - pesäpallomaila?
.
Kaikkein vaikeinta on olla rehellinen itselleen. Sitä selittelee ja kaunistelee. Toisille ja itselle. Kuitenkin sitä tietää, että jostain vuotaa. Sitä moukaroi omaa majaansa.
Olen yrittänyt olla ystävää työyhteisöni kiusatulle. Olen yrittänyt ymmärtää myös toista osapuolta. Olen yrittänyt olla pirteä positiivinen diplomaatti. Olen yrittänyt kertoa näkökulmaani toisille. Olen puhunut, että me kaikki olemme sokeita. JOtain tarttis tehrä. Olen jäänyt surkeasti puolitiehen. Loppuosa on ollut pelehtimistä. En ole uskaltanut mennä loppuun asti. Kertoa todella miltä tuntuu. Olen ollut surkea tarjoustaloklovni.
Kun työkaveri sanoo minulle ensimmäisellä viikolla, että on ihmeellistä kuulla että puhun kiusatulle kuin ihmiselle, häkellyin. Mutisen, että ei minulla ole mitään häntä vastaan. Miksen kysy suoraan, että miks ihmeessä sä tollasia kyselet. Toihan on ihan sairas kommentti. Miksi en näyttänyt tyrmistystäni? Ensimmäiset hetket ratkaisevat. Siinä asetetaan raja, miten haluaa toisten kohtelevan itseään. Onko doobermanni, puudeli vai kapinen rakki. Itse olen nöyräselkäisten rotua.
Pelkään. Joku sanoisi, että se on inhimillistä. Ei ole. Pelko ei ole inhimillistä heikkoutta. Mikään paska ei ole inhimillistä. Se on jotain muuta. Se on jotain ulkopuoleltani tulevaa. Mutta ei ole inhimillistä, osa minua. Se on varjoa ja vapinaa, jonka haluan pois.
Pelko on iänikuista pakenemista selityksiin, epävarmuudessa varmistelua. Mitä minusta ajatellaan? Kai ne tykkää? Minähän olen uusi. Pitää olla mukava. Pitää olla iloinen ja positiivinen. Miksi? Miksi on oltava halpa? Kuinka heikko on selkäranka tositilanteessa? Sitten vaan kotiin märehtimään ja siellä neljän seinän sisällä on niin helppoa olla viisaampi. Voi soitella tyrmistystään kavereilleen, juoruta ja päivitellä. Kuinka ne kehtaa tuitui. Mikään ei kuitenkaan muutu. Vähitellen sitä alkaa selittelemällä puhua itseään pois pussista. Olen muka yrittänyt tehdä asialla tarpeeksi. Halpaa. Halpamaista.
En enää tiedä mitä tehdä. Olen yrittänyt kertoa, mitä ajattelen, mutta tiedän, että pystyisin parempaan. Olen ollut kaiken keskellä myötäilijä ja ymmärtäjä. Ymmärtäminen johtaa selittelyyn ja kiertelyyn. Miten saisin välitettyä toisille, että tässä olisi tilaa yhdellä jos toisella meistä kasvaa eroon vanhoista ennakkoluuloista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä.
Kai kasvu vaatii paisteen lisäksi myös piiskasadetta.
Ymmärrys - pesäpallomaila?
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)