Planeetta joka hukkasi muistinsa

-


Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.

Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.

Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.

Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.

Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.

Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.

Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.

Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.

Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.

Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.

Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.

Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.

Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.

Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.

Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.

Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:



Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.



Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.

-