Tyttö, joka keräsi rupia

-

Olipa kerran tyttö, joka näki ihon alle. Se tyttö näki siellä ihon alla sielujen ruvet.

Ne ruvet saivat ihmiset ivallisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset vihaisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset lamaantumaan. Ne ruvet saivat ihmiset hermostumaan. He ruvet saivat ihmiset inhoamaan itseään. Ne ruvet saivat ihmiset valehtelemaan itselleen ja toisilleen. Ne ruvet saivat ihmiset syyttämään itseään ja toisiaan. Ne ruvet saivat ihmiset pelkäämään itseään ja toisiaan.

Se tyttö näki, että ne ruvet olivat hyvä. Niin kuin piikit ruusuissa, ne suojasivat kauneutta. Jokaisella ruvella oli tarkoitus. Kääriä ihmisen sielu kapaloon. Silloin viillot ja potkut eivät sattuneet. Silloin saattoi kasvaa.

Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa rupea. Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa ruusua.

Mutta niistä ruvista ei saanut puhua. Ne ruvet eivät olleet siellä. Ajatuskin niistä piti piilottaa. Muuten seuraisi kapina. Sille tytölle opetettiin, että rupien ymmärtäminen johtaisi tuhoon. Ne tekisivät järjestyksestä uhanalaisen. Ymmärtäminen puhkaisisi ruvet ja mätä tuhoaisi kaiken. Se veisi mennessään huolella valitut keittiötabletit ja huolellisesti harkitut maljapuheet.

Siksi piti jaksaa leikkiä, että niitä rupia ei ole olemassa.

Sen tytön oli vaikea leikkiä sitä leikkiä. Se olisi halunnut hoivata niitä rupia. Silittää. Se yritti olla niin kuin niitä rupia ei olisi. Nauraa muiden mukana. Muuttua muiden mukana. Niellä kuraa ja leikkiä että se oli samppanjaa. Laitaa rupiin paksusti laastaria, jotta kukaan ei näkisi. Kukaan ei koskisi.

Muut sanoivat sille, että käännä selkä. Leikkaa ruvet irti. Pakene. Älä katso niitä. Lopeta parantaminen. Käskivät ottamaan järjen käteen ja hankkimaan peittävät aurinkolasit. Juomaan samppanjaa ja unohtamaan sen kuravetisyys.

Mutta se tyttö oli niin ruvella, että kaikki puhe oli turhaa.

Mitä enemmän se tyttö leikki ja joi, sitä enemmän ne ruvet tarttuivat siihen tyttöön. Kuka tahansa saattoi liimata siihen tyttöön rupensa ja se otti vastaan. Se ei voinut olla ottamatta, koska se näki.

Siitä tytöstä tuli rupityttö. Sen naama turposi muodottamaksi ja sen silmät muurautuivat melkein umpeen niistä ruvista. Mutta koska jokaisella ruvella oli tarkoitus, yksikään niistä ruvista ei ollut turha. Se tyttö kantoi niitä rupia. Silitteli niitä. Hoivasi.

Lopulta se tyttö istutti ne ruvet kasvimaahan kaupungin laidalle. Niistä kasvoi omenapuutarha. Kevään tullen kaupungin muiden omenapuiden kukkiessa komeasti suorissa riveissä, tytön puutarhan omenapuissa olivat vain vaatimattoman ujot nuppuset.

Syksyllä kaupungin kaikissa omenapuissa mellasti omenarupi tuhoten koko sadon. Mutta sen tytön puutarhassa kasvoi omenoita, jotka kylpivät onnellisina elokuun ilta-auringoissa.

Vaatimattoman ujoista nuppusista oli kasvanut omenoita, jotka osasivat itse silittää rupiaan.

-

Planeetta joka hukkasi muistinsa

-


Oli kerran kaunis kultainen planeetta. Siellä elelivät onnelliset asukkaat. Jokainen planeetan asukas sai ennen syntymäänsä lahjan ja tehtävän. Ne kuiskattiin heille olemassaolemattomuuteen.

Kaikille planeetan asukkaille annettiin lahjaksi kyky rakastaa. Tehtävänään heillä oli käyttää kykyään. Niin yksinkertaista ja kaunista kaikki oli.

Muistaakseen kykynsä ja tehtävänsä kirjoitettiin planeetan muistitoimikunnassa tiedot ylös kauniilla käsialalla seitsemään suureen kirjaan. Kirjoista otettiin kopioita kaikilla kielillä, jotta jokainen saisi sanat silmiensä eteen. Kirjoja lainattiin juhlapuheissa ja kansankokouksissa. Niitä kerrattiin nuotioilla ja naurispelloilla. Sanat elivät asukkaiden sielussa ja muuttuivat teoiksi heidän käsiensä kautta.

Planeetan nuorimmat asukkaat harjoittivat kykyjään leikkimällä. Vanhemmat asukkaat puolestaan hioivat taitojaan työssä. Planeetan iäkkäimmät asukkaat pitivät seminaareja, jossa he tarkistivat kirjoista, että suunta oli oikea.

Kaikki sujui hyvin, kunnes eräänä päivänä hämärä alkoi laskeutua kultaiselle planeetalle.

Vaikka kaikki planeetan asukkaat tiesivät tehtävänsä, päämäärä alkoi aikojen saatossa muuttua. Jossain kolkissa kirjoja poltettiin rovioilla. Osasta tehtiin vääristeltyjä kopioita, jotka veivät lukijansa harhapoluille. Vähitellen erilaisia kirjoja alkoi olla niin paljon, että planeetan asukkaat turtuivat lukemiseen. Osa jopa kieltäytyi lukemasta; heidän mielestään se oli ajan haaskausta.

Nuorimmat asukkaat jatkoivat leikkimistään, mutta leikit muuttivat muotoaan. Leikistä tuli taistelutanner ja kilpailuareena. Vanhempien työ alkoi menettää tarkoitustaan ja muuttua ahtaaksi raadannaksi. Iäkkäiden seminaareissa suunnan tarkistaminen takkuili, sillä alkuperäiset suuret kirjat joko katosivat tai haalistuivat lukukelvottomiksi. Lisäksi jostain tuntemattomasta syystä osallistujien muisti alkoi heiketä niin, että lopulta kukaan ei enää muistanut missä oltiin ja mihin oltiin matkalla.

Niinpä planeetta alkoi vaipua varjoihin ja se muuttui kultaisesta hailakan siniseksi. Planeetan asukkaat jatkoivat hämärässä päämäärätöntä puuhailemistaan kiihtyvällä tahdilla. He yrittivät käyttää aikansa kaikenlaiseen järkevään, mutta se osoittautui vaikeaksi, koska kukaan ei enää muistanut alkuperäistä tehtävää.

Kukaan ei enää muistanut, että heillä oli kyky rakastaa.

Hämärän koitteessa rakkautta alettiin myydä kalliiseen hintaan. Ostajia löytyi, koska vähitellen vallalle pääsi ajatus, että planeetan asukkaat olivat kyvyttömiä rakastamaan. He vähättelivät kykynsä kuvitelmissaan olemattomaksi. Niinpä jokainen asukas alkoi rakastamisen sijaan hokea olevansa kyvytön rakastamaan toisia.

Siinä sivussa planeetan asukkaille alkoi tulla kaikenlaisia vaivoja, jotka veivät heidän voimiansa. Pian he keskittyivätkin hoitamaan vaivojansa ja uskoivat, että parantumalla niistä, he löytäisivät uudelleen kadotetun tarkoituksensa. Planeetalle syntyi valtavat määrät keskuksia, jossa asiantuntijat auttoivat asukkaita vaivoissaan. Ongelmana oli, että keskuksissa löydettiin vain lisää ja lisää vaivoja. Paraneminen ei edistynyt. Lopulta kaikilla asukkailla oli niin paljon vaivoja, että he käyttivät kaiken aikansa niiden pohtimiseen.

Joukossa oli myös niitä, jotka muistivat mutta hyvin hämärästi alkuperäisen tehtävänsä. He yrittivät löytää vastauksia lukemalla kirjoja ja järjestämällä seminaareja. Mutta tehtävä oli vaikea, sillä sanat olivat kuivuneet. Kaikki osasivat sanoa kauniita lauseita rakkaudesta, mutta kukaan ei enää ymmärtänyt niiden todellisuutta. Kaikki osasivat kyllä hinnoitella rakkauden asiantuntevasti, mutta kukaan ei osannut rakastaa.

Kului tuhat ja yksi vuotta. Planeetan väri oli haalistunut entisestään. Hämärän asukkaat olivat niin turtuneita, että he eivät oikeastaan enää nähneet hämäryyttä. He olivat tottuneet siihenkin, että eivät nähneet itseään eivätkä toisiaan harmauden keskellä. He hapuilivat ja ajattelivat, että siinä oli kaikki.

Ainoastaan nuorimmat planeetan asukkaat muistivat totuuden, koska he olivat juuri saapuneet olemassaolemattomuudesta, jossa tehtävä edelleen kuiskattiin heille. Mutta heitä ei kukaan kuunnellut. Heidän tehtävänään oli leikkiä häiritsemättä vanhempia planeetan asukkaita. Pikku hiljaa vanhetessaan hekin unohtivat. Unohdustyötä nopeuttivat nuorille suunnatut keskukset, joissa heille tiedotettiin, kuinka kyvyttömiä rakastamaan he olivat.

Hämärän keskellä kaikilla oli kuitenkin edelleen taito tallella. Se kyti hämärässä ja odotti valjastamistaan.

Eräänä päivänä joukko planeetan nuorimpia asukkaita löysi syrjäisen luolan leikkiessään. Luolan perältä löytyi yksi seitsemästä alkuperäisestä kirjasta. Sen sivut olivat revenneet ja haalistuneet, mutta yhdestä sivusta löytyi luettava katkelma. Siinä luki kauniilla käsialalla:



Muistiksi teille joilla on kyky rakastaa:
Sellainen ei voi rakastaa, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä tarkoitusta, joka ei rakasta itseään. Sellainen ei löydä perille, joka ei rakasta itseään. Sellainen eksyy hämärään. Sellainen hukkaa näkönsä. Sellainen jää harhailemaan ja etsimään. Sellainen etsii turhaan ulkopuoleltaan. Sellainen joka löytää sisältään löytää toiset. Jokaisella on kyky. Ja se on kaikki.



Sinä päivänä planeetan asukkaat alkoivat uudelleen alusta. Tällä kertaa viisaampina. He ymmärsivät, että rakkaus kuului heille ja oli heihin kirjoitettu jo ennen syntymää. Sinä päivänä he polttivat rovioilla kaikki kirjat, joissa väitettiin, että he olivat kyvyttömiä rakkauteen. Sinä päivänä kultainen väri palasi planeetalle.

-

Tyttö ja poika jotka leikkivät

-

Yksi tyttö ja yksi poika leikkivät yhdessä tosi paljon.

Sitten ne menivät naimisiin eivätkä leikkineet enää.

Sitten ne rakensivat talon ja se poika tapetoi yhden huoneen ilmapalloilla. Sitten niille tuli sellaisia vauvoja. Ne vauvat muuttivat sinne ilmapallojen keskelle. Niistä tuli äiti ja isi kolmelle pojalle ja yhdelle tytölle.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät yhdessä tosi paljon siellä ilmapallohuoneessa. Se äiti ja se isi katsoivat aina kun ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät. Ne antoivat niille ohjeita, että ne osaisivat leikkiä oikein siellä huoneessa.

Ne äiti ja isi eivät koskaan leikkineet, koska sitten ne eivät olisi voineet kunnolla antaa niitä ohjeita. Ne vaan katsoivat niitä kolmea poikaa ja sitä yhtä tyttöä sekä niitä ilmapalloja iloisina.

Sitten ne kolme poikaa ja se yksi tyttö kasvoivat isoiksi ja muuttivat pois.

Sillä äidillä ja sillä isillä oli nyt tosi tylsää siellä talossa. Niillä ei ollut oikein mitään tekemistä, kun ne eivät enää voineet antaa niitä ohjeita.

Se äiti ja se isi osti koiran, mutta se koira oli ihan hölmö, kun se ei halunnut kuunnella niitä ohjeita. Se karkasi. Siksi se äiti ja se isi sitten avasivat television. Siellä leikittiin kaikenlaista. Se äiti ja se isi innostuivat antamaan ohjeita, miten leikkiä paremmin sinkkua ja uutisia. Mutta se oli tylsää, kun kukaan siellä televisiossa ei kuunnellut niitä ohjeita. Siksi ne antoivat sen television yhdelle naapurille, joka oli kaatunut saunassa ja menettänyt näkönsä.

Yhtenä päivänä se isi imuroi niiden kolmen pojan ja sen yhden tytön entisessä leikkihuoneessa. Ne ilmapallot seinillä oli käyneet jo aika haaleiksi. Siinä lattialla oli junarata ja se isi kompastui veturiin ja siitä tuli sitten siinä hujauksessa pikkiriikkisen veturinkuljettaja.

Se äiti tuli sinne huoneeseen kanssa. Se veturinkuljettaja törmäsi vahingossa sen äidin jalkaan ja se äiti lensi barbitalon katon läpi. Se sai oman hoitohevosen ja tosi kauniita iltapukuja.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö muistivat kerran, että niillä oli semmoiset äiti ja isi. Ne kävivät etsimässä sitä äitiä ja sitä isiä sieltä ilmapallohuoneesta, mutta ne eivät löytäneet, kun ne eivät muistaneet miten leikittiin. Jos ne olisivat muistaneet, ne olisivat löytäneet sen veturinkuljettajan ja barbinuken. Ne makasivat sylikkäin päiväunilla barbitallin vintillä.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö menivät sitten kukin omiin koteihinsa. Ne alkoivat tapetoida ilmapalloja seiniin, koska niiden koteihin oli pian tulossa kanssa sellaisia ohjeistettavia vauvoja asumaan.


-

Äiti joka leikki

.

Yhdellä äidillä oli kaksi lasta. Se äiti oli niiden lasten mielestä tosi kaunis ja laiha. Se äiti vei niitä lapsia tosi usein retkelle. Mutta ne eivät menneet retkelle metsään, kun se äiti pelkäsi siellä, vaan ne menivät retkelle kauppaan.

Siellä kaupparetkellä ne leikkivät aina semmoista hauskaa leikkiä, että ne lapset istuivat tosi hiljaa sellaisissa työnnettävissä kärryissä. Sitten se äiti pujotteli niillä kärryillä tosi ahtaissa paikoissa. Se äiti oli tosi taitava pujottelemaan.

Sitten retkellä leikittiin aina piilosta, mutta se oli niistä lapsista tylsää, kun vain se äiti sai mennä piiloon ja se äiti ei keksinyt ikinä mitään uutta piiloa. Se meni aina sellaiseen koppiin, missä oli se verho. Se äiti otti aina mukaan sinne koppiin jotakin piilosillaolovaatteita. Ne lapset jaksoivat etsiä sitä leikisti, kun ne tiesivät, että se äiti piti tosi paljon siitä piilosta.

Kerran yksi niistä kopeista missä oli se verho söi sen äidin. Ne lapset kävivät sanomassa siitä yhdelle tädille, mutta se täti ei oikein käsittänyt sitä asiaa. Se rupesi huutelemaan sitä äitiä kaiuttimissa ja käski turvallisuusmiehiä juoksemaan ympäri sitä kauppaa.

Ne lapset lähtivät kotiin kun sitä äitiä ei koskaan löytynyt. Ne lapset eivät sitten enää lähteneet retkelle sinne kauppaan. Ne menivät retkelle niiden lastenhuoneen lattialle. Siellä lastenhuoneessa ei ollut yhtään sellaista koppia missä oli se verho, mutta ei se haitannut.

.

Muurahainen ylenantaa

.

Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.

Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.

Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.

Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.

Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.

Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.

En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.

En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.

.