-
Olipa kerran tyttö, joka näki ihon alle. Se tyttö näki siellä ihon alla sielujen ruvet.
Ne ruvet saivat ihmiset ivallisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset vihaisiksi. Ne ruvet saivat ihmiset lamaantumaan. Ne ruvet saivat ihmiset hermostumaan. He ruvet saivat ihmiset inhoamaan itseään. Ne ruvet saivat ihmiset valehtelemaan itselleen ja toisilleen. Ne ruvet saivat ihmiset syyttämään itseään ja toisiaan. Ne ruvet saivat ihmiset pelkäämään itseään ja toisiaan.
Se tyttö näki, että ne ruvet olivat hyvä. Niin kuin piikit ruusuissa, ne suojasivat kauneutta. Jokaisella ruvella oli tarkoitus. Kääriä ihmisen sielu kapaloon. Silloin viillot ja potkut eivät sattuneet. Silloin saattoi kasvaa.
Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa rupea. Maailmassa ei ollut koskaan kasvanut yhtään turhaa ruusua.
Mutta niistä ruvista ei saanut puhua. Ne ruvet eivät olleet siellä. Ajatuskin niistä piti piilottaa. Muuten seuraisi kapina. Sille tytölle opetettiin, että rupien ymmärtäminen johtaisi tuhoon. Ne tekisivät järjestyksestä uhanalaisen. Ymmärtäminen puhkaisisi ruvet ja mätä tuhoaisi kaiken. Se veisi mennessään huolella valitut keittiötabletit ja huolellisesti harkitut maljapuheet.
Siksi piti jaksaa leikkiä, että niitä rupia ei ole olemassa.
Sen tytön oli vaikea leikkiä sitä leikkiä. Se olisi halunnut hoivata niitä rupia. Silittää. Se yritti olla niin kuin niitä rupia ei olisi. Nauraa muiden mukana. Muuttua muiden mukana. Niellä kuraa ja leikkiä että se oli samppanjaa. Laitaa rupiin paksusti laastaria, jotta kukaan ei näkisi. Kukaan ei koskisi.
Muut sanoivat sille, että käännä selkä. Leikkaa ruvet irti. Pakene. Älä katso niitä. Lopeta parantaminen. Käskivät ottamaan järjen käteen ja hankkimaan peittävät aurinkolasit. Juomaan samppanjaa ja unohtamaan sen kuravetisyys.
Mutta se tyttö oli niin ruvella, että kaikki puhe oli turhaa.
Mitä enemmän se tyttö leikki ja joi, sitä enemmän ne ruvet tarttuivat siihen tyttöön. Kuka tahansa saattoi liimata siihen tyttöön rupensa ja se otti vastaan. Se ei voinut olla ottamatta, koska se näki.
Siitä tytöstä tuli rupityttö. Sen naama turposi muodottamaksi ja sen silmät muurautuivat melkein umpeen niistä ruvista. Mutta koska jokaisella ruvella oli tarkoitus, yksikään niistä ruvista ei ollut turha. Se tyttö kantoi niitä rupia. Silitteli niitä. Hoivasi.
Lopulta se tyttö istutti ne ruvet kasvimaahan kaupungin laidalle. Niistä kasvoi omenapuutarha. Kevään tullen kaupungin muiden omenapuiden kukkiessa komeasti suorissa riveissä, tytön puutarhan omenapuissa olivat vain vaatimattoman ujot nuppuset.
Syksyllä kaupungin kaikissa omenapuissa mellasti omenarupi tuhoten koko sadon. Mutta sen tytön puutarhassa kasvoi omenoita, jotka kylpivät onnellisina elokuun ilta-auringoissa.
Vaatimattoman ujoista nuppusista oli kasvanut omenoita, jotka osasivat itse silittää rupiaan.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti