.
Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.
Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.
Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.
Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.
Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.
Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.
En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.
En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti