Ojakellukka, joka lyhensi itseään

-

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.


-

Tyttö joka valmisti kakkuja

-

Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi se tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten se kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten se kutsui vieraita syömään sitä kakkua. Se tyttö oli kauhean iloissaan, kun joku ylisti kakkua. Se tyttö oli kauhean huolissaan, kun joku ei ylistänyt kakkua.

Se tyttö alkoi pitää kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan se lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan omanarvontuntonsa. Se tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai sen tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Se alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.

Eniten maailmassa se tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.

No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä se tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.

Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hiljaa. Mutta se tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Ne vieraat pureskelivat hiljaa hampaat irvessä kakkua ja huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.

Silloin se tyttö jähmettyi kauhusta. Se ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Ne vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Se tyttö oli vielä seuraavana päivänä ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että se ei voinut enää tehdä kakkuja, koska sillä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.

Se tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä se jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen se tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten se puu oli ihan kalju.

Aluksi se puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillä. Aikansa kurkisteltuaan se alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä se puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.

Kerran eräs poika käveli siellä metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Se poika huomasi ne kanelitangot siinä puussa ja nappasi yhden suuhunsa. Siinä samassa se poika lähti tunnustamaan rakkauttaan kaupungin suloisimmalle tytölle.

-

Ruokkikaamme huokailevia kivitaloja jäätyneillä mansikoilla

Menin kauppaan ja ostin kesäauton hinnalla alusvaatteita. Pitsiä. Silkkiä. Satiinia. Höpöstyksiä. Annoin katuxylofonistille lantin.

Kuvittelin näyttäväni Afroditelta noustessani hartiasiltaan pilateksessa. Sain käskyn hiostaa ihmistä tunnustamaan keinolla millä hyvänsä rikoksensa. Harkitsin sähkösokkeja, mutta vakuutin sen sijaan luottamustani syytetylle. Ihminen oli sitten kaunis kertoessaan totuuden. Tunsin ääretöntä väsymystä mutta se kulki käsi kädessä jonkun pehmeän kanssa. Pehmeä tie on hyvä tie. Voi kulkea paljain jaloin.

Kävelin ympyrää ystävän kanssa. Hän oli päättänyt rakentaa kivitalon. Sohjon keskellä hän ennakoi tulevia katastrofeja. Kivitalon täytyisi olla ikuinen. Hän oli tällä hetkellä työtön. Minusta oli hienoa tuntea huokaileva kivitalonrakentaja. Ihminen joka maadoittaisi itsensä maahan. Sitoisi itsensä seiniin. Minä en ole vielä kivitalovaiheessa. Tai en tiedä olenko jo ollut. Tai ehkä tuulella käyvät ovat ihan eri rotua. Leijaihmisiä. Miten sellaisille käy myrskyssä? Kivitaloihmisiä ei noin vain riepotella.

Tapasin vanhan ystävän messuilla. Hän lainasi minulle kuumaliimapyssyään naapuripöydästä. Olin kiitollinen, että hän oli siinä. Ihailin hänen energiaansa. Liima oli hieno bonus.

Hävitin tärkeitä papereita. Pyysin apua hävityshaltijoilta. Otin hissin roskakatokseen. Pimeässä hapuilin muovipussiryteikköä ja löysin kasan alta jotain paperista. Siinä ne olivat. Kaivatut. Eikä tahraakaan vaikka olivat olleet kolme päivää säilössä sekajätekaaoksessa. Joihinkin ei lika tartu vaikka asuvat sen keskellä.

Päätin olla suuttumatta ja ottaa ajatuksistani kopin ennen kuin ne palavat karrelle. Itsehillintä helisi. Söin jäätyneitä mansikoita ja ymmärsin, että on sittenkin ihan okei että kaikki täällä ollaan eri mieltä.

Huusin tuntemattomalle miehelle lumisateessa liikenneympyrässä. Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Päätin lopettaa huokailemisen ja valittamisen. Päivittää kuluneet ohjelmoinnit. Saisikohan jostain ostaa päivityksiä elämän asenteeseen. Gates, Linux, Upo? Joku neuvoi pitämään valituspäiväkirjaa, mutta se tuntui turhan ankealta.

Maalasin huonommalla kädellä puun. Se kasvoi merestä. En vielä tiedä mikä se on. Mutta se kelluu.

-

Pullonpohjia

-

Kotikotona kirjahyllyn päällä meillä oli lasipullo, johon oli jotenkin ihmeellisesti värkätty sisälle pokasaha. Ystäväni kotona oli vastaavanlainen tekele, mutta sisällä oli rukki.
Designia sodanjälkeisestä Suomesta.

Miksiköhän on kiva tunkea asioita pieniin lasisiin tiloihin? Pullottaa mahdoton.

Eräs ystäväni sai appiukolta lasipallon, jossa hötkyttämällä liitelee lumihiutaleita. Appiukko oli viritellyt pallon sisälle kuvan ystävästäni ja tämän siipasta. He lilluivat kaulaansa myöten nesteessä, joka lasin lisäksi vääristi mielenkiintoisesti kasvojen mittasuhteita. Ja hiutaleet pöllysivät. Lahjansaajien reaktio oli kuusen äärellä taattu. Miks hämmästyitte säihkähtäin.

Äiti sanoi aina katsellessaan komeita miehiä Dallasissa ja Dynastiassa, että voi kun tuon sais pulloon. Muistan pyöritelleeni pokasahapulloa käsissäni ja miettineeni, että miten se mies sinne pulloon pantaisiin ja viihtyisikö se siellä. Miten miestä ruokittaisiin? Pieniä lauantaimakkaran palasia ja pullanmurusia sekä maitoa. Silloin en toki tiedostanut oluen olemassaoloa.

Nyt isona en haluaisi laittaa ketään pulloon, mutta haluaisin pullottaa tunteen. Sellaisen kevyen onnellisen pöhnän. Hiutaleenkevyeen heijastuksen. Rakastuneen nonparellin. Läpikuultavan huopatossun. Onnellisen rusinan. Pullottaisin pahan päivän varalle ja ottaisin huikkaa silloin kun askeleet horjuvat niin että tekee mieli jäädä hankeen makaamaan.

Ongelmakeskeisyys vai onnikeskeisyys? Valintaa vai vaihtoehdottomuutta?

Ihan kiva, mutta kun, jos vain, kuule älä sä ala mulle, tietäisitpä mitä tänäänkin, helppohan sun on, kuule tässä elämässä auta, diipadaapaa, hörhö mikä hörhöö, mikä mursu sä oot, vitu mee käymään Korsossa...

Vaikka asiat ovat levällään ja pullasta ei löydy rusinoita, tuo kaikki kutistuu kukkaruukkuun. Tunne kutistaa. Räjäyttää maan rakoon. Tunnekkin on levällään. Se leviää. Hyökyy yli äyräiden sisällä ja ulkona.

Voisin kannatella vuoria. Voisin liukastella banaaninkuoria. Voisin halata joulumuoria. Voisin vetää ilman viivotinta viivasuoria. Voisin keksiä vielä kömpelömpiä ilmaisutapoja. En ole huolissani mistään.

Miltä tuntuisi räpiköidä, jos tietäisi ettei voi upota? Alkaisiko sitä ajatuksen voimalla uida sulavasti.

Miltä tuntuisi hypätä, jos tietäsi, ettei voi sattua. Alkaisiko sitä viihtyä korkeimmilla ja huterammilla paikoilla?

Miltä tuntuisi rakastaa, jos tietäisi, että se on täydellistä semmoisenaan? Alkaisiko sitä käkättää keskeneräisyydelle?

Miltä tuntuisi kuolla, jos tietäisi että se on andata-retorno, meno-paluu, taivaaseen ja helvettiin heiluriliikenteen hengessä. Alkaisiko sitä taantua vai kasvaa - vai tanssia haudoilla?

Miltä tuntuisi tuntea, jos tietäisi, että siihen on oikeus? Alkaisiko sitä kasvattaa tunteita pienissä kukkaruukuissa. Istuttaisi sitten taimia metsiin ja vuorille. Järjestäisi sadonkorjuujuhlia, joissa tanssittaisiin posket punaisina tanhua ja tangoa.

Tunnistaisi toisissa itsensä ja itsensä toisissa. Katsoisi maailmaa pullonpohjalaseilla. Vaeltaisi päiväntasaajan ympäri omissa ajatuksissaan.

Lähettäisi pullopostia kaikille maailman autioille saarille, joissa joku odottaa, että joku tulisi.


-

Tyttö joka oli kiltti

-

Olipa kerran kiltti tyttö. Hän oli niin kiltti, että sellaista on vaikea kuvitella. Kiltti joka päivä, kiltti joka minuutti, kiltti joka sekunti. Tyttö ei koskaan pitänyt vapaapäiviä kiltteydestä. Hän oli kiltti maanantaista sunnuntaihin.

Tyttö ei koskaan kävellyt liukuportaita väärään suuntaan. Hän ei koskaan hajottanut mitään. Hän ei koskaan tappanut kärpäsiä, vaan pyydysti ne lasiin ja auttoi maisemapostikorttien avulla ikkunasta lentoon. Tyttö söi toisten ruuat, jos ruuan jättäminen oli kielletty, jopa niiden lanttulaatikot, vaikka ei itse pitänyt jouluruuista.

Tyttö ei koskaan suuttunut. Hän oli kai vain niin kiltti. Muiden ei tarvinnut koskaan pelätä, että tyttö tekisi jotain kamalaa. Siksi kaikki tunsivat olonsa vahvaksi tytön seurassa. Muut eivät olleet niin kilttejä kuin tyttö, heidän ei tarvinnut olla, koska tyttö oli kiltti kaikkien puolesta. Kun tietää, että toinen on maanantaista sunnuntaihin kiltti, voi tehdä mitä vaan. Ja niin toiset keksivät kaikenlaista vähemmän kilttiä.

Tyttö pakotettiin aina laulamaan juhlatilaisuuksissa. Muut eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, ettei hän halua. He totesivat vain, että kiltti tyttö laulaa. Muut laittoivat tytön aina kättelemään sukulaisia. He eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, että hän ei halua kätellä ketään, että ujostuttaa. Toiset sanoivat vain, että kiltti tyttö kättelee. He laittoivat tytön aina hillitsemään itsensä, vaikka tyttö sanoi, että suututtaa. Hänelle opetettiin, että kiltit tytöt eivät suutu. Toiset heittelivät tyttöä karheilla sanoilla. He eivät ymmärtäneet, että sanat viilsivät tyttöön haavoja, joista tuli näkymättömiä arpia. Toiset eivät nähneet näkymätöntä. He sanoivat vain, että kiltti tyttö kuuntelee. Joskus he satuttivat tyttöä niin että näkyi. He hyssyttelivät, kun se tyttö sanoi, että sattuu. He sanoivat vain, että kiltti tyttö sietää kipua. Joskus muut käskivät yttöä hymyilemään pikkuisen lisää. He sanoivat, että kiltin tytön kuuluu hymyillä enemmän. Ei saisi olla niin vakava.

Kerran tyttö pääsi vierailemaan peilitalossa. Nurkassa oli yksi peili, joka oli kaikkien mielestä ihan tylsä, koska siinä ei tapahtunut mitään hassua. Ketään ei naurattanut sen äärellä. Kun tyttö meni peilin ääreen hän jähmettyi kauhusta. Peili näyttä kaikki näkymättömät ja saivat  tytön näyttämään kamalan rumalta. Tyttö pelästyi kuvaansa niin, että otti äkkiä hymynsä pois ja laittoi sen talteen laukun sivutaskuun.

Äkkiä tytön teki mieli oksentaa kaikki laulunsanat vessanpöntöstä alas ja katkoa kaikilta sukulaisilta kädet. Tytön teki mieli leikata omat korvansa irti. Ja siinä samassa tytön valtasi hurja suuttumus. Tyttö oli harjoitellut suuttumista salaa kotona kenkähyllyn alla, kun muut eivät nähneet, mutta nyt suuttumus hyökyi yli niin kuin ei koskaan ennen.

Muiden mielestä oli todella väärin, että tyttö suuttui, koska hänen piti olla kiltti. He kielsivät tyttöä suuttumasta, mutta tämä ei totellut. Hän alkoi huutaa ja raivota, lyödä ja hakata ja kirkua kamaluuksia. Nyt muut ryhtyivät huutamaan ja raivoamaan tytölle takasin. Hekin löivät ja hakkasivat ja kirkuivat kamaluuksia. Muut olivat tietysti paljon taitavampia kuin tyttö, koska he olivat harjoitelleet paljon enemmän kuin se tyttö kenkähyllyn alla.

Tytölle tuli tosi paha mieli ja muille taas jäi ihan hyvä mieli, koska he olivat tottuneet siihen, että toisen paha mieli kuuluu asiaan. Niin tyttö oli taas kiltti eikä pian kukaan muistanut, että hän oli joskus suuttunut.

Mutta tyttö muisti. Eräänä päivänä tyttö tajusi kenkähyllyn alla, että oli syntynyt ihan väärään paikkaan ja päätti lähteä pois täältä. Tyttö otti mukaansa ainoastaan laukun, minkä sivutaskussa hänen hymynsä oli tallessa. Tyttö matkusti ajan halki sellaiseen paikkaan, missä muut olivat kilttejä. Siellä kaikilla oli paljon arpia, mutta siellä ne tekivät vain kantajistaan kauniimpia. Eikä kukaan käskenyt kättelemään ketään jos ujostutti.


-

Selviytymisopas sellaisille, jotka putosivat pienenä piimäsaaviin

-

Poika juoksee ohitseni ja karjuu. Jossain kuulemma halkeaa uraani. Hän on matkalla varastamaan ruokaa. Tarjoan pojalle mandariineja. Hän ottaa kaksi ja salaa kolmannen. Ennen ydintuhoa täytyy syödä hyvin. Täysinäisellä vatsalla selviää katastrofeista.

Portaita on joka paikassa. Askeleet vievät edestakaisin ylös alas ei-mihinkään. Ennen kuin yrittää kiirehtiä perille, on tarkistettava huolellisesti, onko liikkeessä vai pysähdyksissä. Virtaako kaikki ympärillä? Vai seisooko kaikki ja virtaako itse? Kun pistää silmät kiinni, virtaus jatkuu, loputtomiin. Ei hetkenkään rauhaa näissä liukuportaissa. Hätävivusta vetämällä pääsee koomaan. Mutta sen käyttö on ankarasti kielletty.

Sellainen, jolla on pipo päässä sisällä, haluaa tulla rakastetuksi. Juhlatilaisuuksissa päähineiden käyttö sisätiloissa tulisi sallia. Se lisäisi turvallisuudentunnetta ja shampoota joutuisi vähemmän valtameriin.

Sellainen joka räjäyttelee pommeja vanhustentalon nurkilla, saa osakseen paljon ymmärrystä ja aamupalaksi päähäntaputuksia. Muuten hän lopettaisi ja menisi laulamaan kotiseutulauluja sinne nurkkien sisälle.

Se mitä teet kertoo kuka olet. Tekosi ovat olemuksesi. Kaikki akrobatia on turhanpäiväistä veikistelyä, jos keikut pelkkien sanojen varassa. Teot vievät sinut hirteen ja katkaisevat köyden oikealla hetkellä. Lisätään tähän pelkokertoimeen vielä bonusosa: Se mitä teet kertoo kuka olet silloin kun olet väsynyt, turhautunut ja raivoissasi. Silloin voit valita kiristätkö solmua vai löysäätkö. Suurennatko vai pienennätkö mittakaavaa? Mikä on yhden suhde toiseen ihmiseen kartalla ja kartan ulkopuolella?

Seuraa polkua, joka on merkitty katkoviivalla. Löydät itsesi vetiseltä maa-alueelta. Olisit voinut valita myös toisen polun, jos olisit ollut tarkkana. Se olisi vienyt jyrkänteelle.

Jos et tiedä missä olet, etsi muurahaispesä puun juurelta. Istu pesään ja odota kunnes näet, mihin aurinko laskee. Jos siinä hetkessä asiat eivät kirkastu istu vielä, kunnes tähdet tulevat näkyviin. Valitse niistä kirkkain ja seuraa sitä kunnes se sammuu.

Varo punaisia jättiläisiä ja valkoisia kääpiöitä. Ne haluavat eksyttää sinut reitiltä ja viedä sinut maanalaiseen maailmaan, joka vilisee mappeja.

Se miten armahdat itsesi kertoo, miksi olet kasvamassa. Itsensä kuristaminen johtaa runsaaseen kaulaliinan käyttöön. Käheä ääni on kaunis silloin kun se on vapaa. Sellaista voi kuunnella yksinkin. Kirkas ääni rikkoo yksinäisyydessä ikkunoita.

Se miten vastaat pahaan, kertoo kuinka pitkällä olet. Jos et tiedä, oletko edes matkalla, osta seutulippu ja matkusta sinne, missä miehet äänestäisivät jaloillaan, jos ne liikkuisivat. Laske hymysi, vähennä niistä tylysi. Mitä jää jäljelle, kun annat puolet hymyistäsi pelastusarmeijalle?

Se kuinka montaa ihmistä katsot silmiin päivän aikana väistelemättä kertoo, kuinka kiinni olet itsessäsi.

Jos et ole varma mistään, osta horoskooppi tarjouksesta, vie 'haluaisin' sana panttilainaamoon ja teetä itselläsi teko.

-

Tyttö ja poika jotka leikkivät

-

Yksi tyttö ja yksi poika leikkivät yhdessä tosi paljon.

Sitten ne menivät naimisiin eivätkä leikkineet enää.

Sitten ne rakensivat talon ja se poika tapetoi yhden huoneen ilmapalloilla. Sitten niille tuli sellaisia vauvoja. Ne vauvat muuttivat sinne ilmapallojen keskelle. Niistä tuli äiti ja isi kolmelle pojalle ja yhdelle tytölle.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät yhdessä tosi paljon siellä ilmapallohuoneessa. Se äiti ja se isi katsoivat aina kun ne kolme poikaa ja se yksi tyttö leikkivät. Ne antoivat niille ohjeita, että ne osaisivat leikkiä oikein siellä huoneessa.

Ne äiti ja isi eivät koskaan leikkineet, koska sitten ne eivät olisi voineet kunnolla antaa niitä ohjeita. Ne vaan katsoivat niitä kolmea poikaa ja sitä yhtä tyttöä sekä niitä ilmapalloja iloisina.

Sitten ne kolme poikaa ja se yksi tyttö kasvoivat isoiksi ja muuttivat pois.

Sillä äidillä ja sillä isillä oli nyt tosi tylsää siellä talossa. Niillä ei ollut oikein mitään tekemistä, kun ne eivät enää voineet antaa niitä ohjeita.

Se äiti ja se isi osti koiran, mutta se koira oli ihan hölmö, kun se ei halunnut kuunnella niitä ohjeita. Se karkasi. Siksi se äiti ja se isi sitten avasivat television. Siellä leikittiin kaikenlaista. Se äiti ja se isi innostuivat antamaan ohjeita, miten leikkiä paremmin sinkkua ja uutisia. Mutta se oli tylsää, kun kukaan siellä televisiossa ei kuunnellut niitä ohjeita. Siksi ne antoivat sen television yhdelle naapurille, joka oli kaatunut saunassa ja menettänyt näkönsä.

Yhtenä päivänä se isi imuroi niiden kolmen pojan ja sen yhden tytön entisessä leikkihuoneessa. Ne ilmapallot seinillä oli käyneet jo aika haaleiksi. Siinä lattialla oli junarata ja se isi kompastui veturiin ja siitä tuli sitten siinä hujauksessa pikkiriikkisen veturinkuljettaja.

Se äiti tuli sinne huoneeseen kanssa. Se veturinkuljettaja törmäsi vahingossa sen äidin jalkaan ja se äiti lensi barbitalon katon läpi. Se sai oman hoitohevosen ja tosi kauniita iltapukuja.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö muistivat kerran, että niillä oli semmoiset äiti ja isi. Ne kävivät etsimässä sitä äitiä ja sitä isiä sieltä ilmapallohuoneesta, mutta ne eivät löytäneet, kun ne eivät muistaneet miten leikittiin. Jos ne olisivat muistaneet, ne olisivat löytäneet sen veturinkuljettajan ja barbinuken. Ne makasivat sylikkäin päiväunilla barbitallin vintillä.

Ne kolme poikaa ja se yksi tyttö menivät sitten kukin omiin koteihinsa. Ne alkoivat tapetoida ilmapalloja seiniin, koska niiden koteihin oli pian tulossa kanssa sellaisia ohjeistettavia vauvoja asumaan.


-

Äiti joka rakasti

.

Oli kerran äiti, joka rakasti kahta tytärtänsä parhaansa mukaan. Se äiti rakasti tanssimista silloin kun ne tytöt nukkuivat. Se äiti rakasti nukkumista silloin kun ne tytöt söivät aamupalaa. Se äiti rakasti aamupalansyömistä silloin kuin ne tytöt olivat laittaneet pöydän koreaksi. Se äiti rakasti pöydän koreaksi laittamista silloin kun niille tuli vieraita. Niiden vieraiden mielestä se oli kerrassaan hieno äiti.

Eräänä päivänä se äiti joutui antamaan yhden tytön pois. Se äiti olisi halunnut antaa pois sen toisen tytön, mutta se joutuikin antamaan pois sen toisen. Siitä pois annetusta tytöstä tuli prinsessaballeriina, mutta se kuoli.

Siitä päivästä lähtien se jäljelle jäänyt tyttö alkoi kasvaa hurjaa vauhtia. Samana päivänä se äiti alkoi kutistua. Lopulta se jäljelle jäänyt tyttö oli niin iso, että sen pää osui kattoon ja sen täytyi muuttaa pois. Se äiti taas oli niin pieni, että se joutui muuttamaan kenkälaatikkoon.

Se äiti pelkäsi, että se muuttuisi kokonaan näkymättömäksi. Siksi se soitti puhelimella sieltä laatikosta sen tytön kotiin. Se äiti rakasti edelleen parhaansa mukaan. Se tyttökin rakasti sitä äitiä parhaansa mukaan. Se jaksoi aina kuunnella mitä sillä äidillä oli sanottavaa. Se äiti huusi aina sinne puhelimeen, kuinka ilkeä ja huono se tyttö oli. Silloin se äiti tunsi kasvavansa isommaksi ja se tyttö tunsi kutistuvansa. Siksi se äiti soitti tosi usein - kasvaakseen.

Eräänä päivänä se tyttö ei vastannut puhelimeen, kun se äiti soitti. Silloin se äiti kutistui niin, että se muuttui näkymättömäksi. Se katosi kokonaan. Jäljelle jäi vain kenkälaatikko ja puhelin.

Se äiti oli rakastanut sitä tyttöä parhaansa mukaan. Se tyttö oli rakastanut sitä äitiä parhaansa mukaan. Nyt niiden ei enää tarvinnut rakastaa parhaansa mukaan. Se tyttö säilöi sen rakkautensa pieneen hillopurkkiin ja kirjoitti päälle päiväyksen ja vei sen kellariin. Sinä päivänä siitä tytöstä tuli sopivankokoinen.

Vuosien päästä yksi tyttö löysi sen rakkauspurkin sieltä kellarista. Mutta siellä purkissa ei ollutkaan enää mitään vanhaa rakkautta, vaan gramofoni vuodelta 1898.

.

Muurahainen ylenantaa

.

Olipa kerran lapset, jotka söivät laadukasta paistijauhelihaa joka päivä. Eräänä päivänä heille ilmoitettiin, että tiedossa olisi tästä lähtien vain runsasruotoista silakkalaatikkoa. Lapset alkoivat sohia toisiaan kepeillä. Sen pituinen se.

Elämä on silakkalaatikkoa. Minä olen tarjoilija. Yritän ripsutella ruotojen sekaan persiljaa. Taputtelen selkään tukehtuvia.

Elän hetkeä, joka venyy vanuu tyhjyydessä. Tarkoitus on kadonnut sinne jonnekin romahduksen alle. Vaikka kuinka yritän kantaa kortta olallani, ei tule mitään. Tässä on ihan turha leikkiä kunnollista muurahaista. Keko on ollut hajalla jo aikaa sitten. Muuramuurahainen muka rakentaa. Loppu on käsikirjoitettu liian rumaksi. Yritän muuttaa sitä, mutta rumennan sitä entisestään. Ihan sama mitä teen tämä on kuin elokuvaa, jonka katsoisivat teatterissa loppuun vaan tyypit, jotka pystyvät ylensyömään katsellessa toisten ylenantamista.

Miten oksentamiselle on voitu antaa noin hieno sana? Ylenantamisen pitäisi olla jotain pyyteetöntä ja jaloa.

Kuinka pitkä on hetki?
Luin jostain joskus, että tarpeeksi pitkä vaihtaaksesi helvetin taivaaseen.
Minä haluaisin NIIN kovasti uskoa tuohon juuri nyt. Romahduttaa jatkuvuuden ja ajan lait. Unohtaa syyt ja seuraukset. Palauttaa hetkessä kaiken. Rakentaa keon.

Muurahaisen pitäisi lähteä. Lopettaa turha kasaaminen. Unohtaa tottumus ja turtumus. Kadota ja löytää. Kasvaa korrenkuljettajasta joksikin.

En tiedä pystyykö se tajuamaan, että keko on romahtanut.

En tiedä mikä muurahaisesta tulee kun se on vapaa.

.

Tänään

.

Tänään lapsi oppii, että kierrätä, sillä muuten maapallo räjähtää ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että aja varovasti pyörällä, koska muuten jää alle ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista poimia roska päivässä, kun muuten kaikki on roskaa ja sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että älä poimi maasta huumeruiskua, koska muuten sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että joku voi ampua sut koulussa ja silloin sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että muista tehdä läksyt, koska muuten aikuiset vihastuu ja sitten verisuoni naksahtaa niiden päässä katki ja siksi ne sitten kuolee.
Tänään lapsi oppii, että varo tietokoneita, koska siellä asuu setiä, jotka houkuttelee puistoon ja sitten siellä kuolee.
Tänään lapsi oppii, että ei kukaan oikein tiedä, miksi täällä ollaan, koska jumalatkin on kai kuolleet aikaa sitten.
Tänään lapsi oppii, että oppiminen on kuolettavan tylsää.
Tänään lapsi oppii, että kuolee että jotta koska kuin kunnes mutta vaan siksi tai vaan sikä siksi sillä koska elämä
on yhtä kuin pelko

ja sitten kuolee.

.