-
Merenpohjassa, kaukana siellä, missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan Vajonneiden laaksossa. Lohikäärmeen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on saada lohikäärme irti pohjasta. Tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa. Tehtävä ei ole koskaan helppo. Se ei ole voimannäyte vaan tahdontanssi.
Tyttö valjastaa lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla ja nykäisee pehmeästi kutsuakseen tämän samalle aaltopituudelle kanssaan. Mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä, se alkaa vastustella ja vajoaa syvemmälle mutaan. Se ei vielä ymmärrä kutsua keveyteen. Aika käy vähiin ja vajoamista ei voi enää estää. On aika päästää irti valjaista, sillä muuten tyttö vajoaa lohikäärmeen mukana.
Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia, hyvästiksi, kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Tyttö tanssii merenpohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia, suloisesti ja haikeasti. Jokaisen liikkeen myötä tyttö luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta. Tyttö hipaisee hyvästiksi otsallansa lohikäärmeen otsaa ja nousee tanssien kohti pintaa. Ilmakuplat siivittävät hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa sen jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.
Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Yllätyksekseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia. Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste meri. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
keskiviikkona
Ruokkikaamme huokailevia kivitaloja jäätyneillä mansikoilla
Menin kauppaan ja ostin kesäauton hinnalla alusvaatteita. Pitsiä. Silkkiä. Satiinia. Höpöstyksiä. Annoin katuxylofonistille lantin.
Kuvittelin näyttäväni Afroditelta noustessani hartiasiltaan pilateksessa. Sain käskyn hiostaa ihmistä tunnustamaan keinolla millä hyvänsä rikoksensa. Harkitsin sähkösokkeja, mutta vakuutin sen sijaan luottamustani syytetylle. Ihminen oli sitten kaunis kertoessaan totuuden. Tunsin ääretöntä väsymystä mutta se kulki käsi kädessä jonkun pehmeän kanssa. Pehmeä tie on hyvä tie. Voi kulkea paljain jaloin.
Kävelin ympyrää ystävän kanssa. Hän oli päättänyt rakentaa kivitalon. Sohjon keskellä hän ennakoi tulevia katastrofeja. Kivitalon täytyisi olla ikuinen. Hän oli tällä hetkellä työtön. Minusta oli hienoa tuntea huokaileva kivitalonrakentaja. Ihminen joka maadoittaisi itsensä maahan. Sitoisi itsensä seiniin. Minä en ole vielä kivitalovaiheessa. Tai en tiedä olenko jo ollut. Tai ehkä tuulella käyvät ovat ihan eri rotua. Leijaihmisiä. Miten sellaisille käy myrskyssä? Kivitaloihmisiä ei noin vain riepotella.
Tapasin vanhan ystävän messuilla. Hän lainasi minulle kuumaliimapyssyään naapuripöydästä. Olin kiitollinen, että hän oli siinä. Ihailin hänen energiaansa. Liima oli hieno bonus.
Hävitin tärkeitä papereita. Pyysin apua hävityshaltijoilta. Otin hissin roskakatokseen. Pimeässä hapuilin muovipussiryteikköä ja löysin kasan alta jotain paperista. Siinä ne olivat. Kaivatut. Eikä tahraakaan vaikka olivat olleet kolme päivää säilössä sekajätekaaoksessa. Joihinkin ei lika tartu vaikka asuvat sen keskellä.
Päätin olla suuttumatta ja ottaa ajatuksistani kopin ennen kuin ne palavat karrelle. Itsehillintä helisi. Söin jäätyneitä mansikoita ja ymmärsin, että on sittenkin ihan okei että kaikki täällä ollaan eri mieltä.
Huusin tuntemattomalle miehelle lumisateessa liikenneympyrässä. Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Päätin lopettaa huokailemisen ja valittamisen. Päivittää kuluneet ohjelmoinnit. Saisikohan jostain ostaa päivityksiä elämän asenteeseen. Gates, Linux, Upo? Joku neuvoi pitämään valituspäiväkirjaa, mutta se tuntui turhan ankealta.
Maalasin huonommalla kädellä puun. Se kasvoi merestä. En vielä tiedä mikä se on. Mutta se kelluu.
-
sunnuntaina
Mies joka matkusti Mihintahansa
-
Yksi mies kävi kylässä. Siellä kylässä sille miehelle annettiin valokuva-albumi ja sitten sen miehen kahvikuppi täytettiin maisemilla ja muistoilla. Kotiin palattuaan se mies tajusi, että sillä ei ollut mitään mitä muistella. Kahvipannussa oli pelkkää litkua.
Siksi se mies meni kamerakauppaan ja osti kameran. Sitten se meni matkatoimistoon ja varasi liput Mihintahansa.
Ensin se mies lähti kiipeämään Fuji vuorelle. Puolessa välissä sitä vastaan tuli riisihattuinen nainen. Se nainen sanoi sille miehelle, että ei kannata kiivetä pidemmälle. Vyöryissä voi kuolla. Se mies kiitti sitä naista ja otti muistoksi valokuvan naisesta ja Fujista. Sitten se palasi kipinkapin alas.
Seuraavaksi se mies vuokrasi jollan ja päätti meloa sillä läpi Niagaran. Juuri kun se mies oli vasta saavuttamassa pauhaavan putouksen, huitoi vanha ukko rannalla ja huusi sille miehelle, että Niagara oli tänään pahalla tuulella ja söisi vieraan suuhunsa. Mies meloi kipinkapin rantaan, kätteli kiitollisena varoittajaansa ja otti kuvan ukosta muistoksi.
Sitten oli vuorossa Etelänapamantereen ylitys. Mies lähti reippain mielin koirien vetämän retkikelkkansa kanssa matkaan. Keskellä jäätikköä miehen eteen ilmestyi pingviini, joka viittoi miehelle, että tämän pitäisi palata joutuin lähtöpisteeseen, sillä muuten pakkanen purisi mieheltä kaulavaltimon katki. Mies tarjosi pingviinille kiitokseksi purkkisardiineja ja otti tästä muistoksi kuvan ennen kuin käänsi kipinkapin kelkkansa.
Viimeisenä mies halusi nähdä valtameren syvimmän haudan. Mies vuokrasi sukellusveneen. Päästyään pimeän meren uumeniin, hän vaihtoi sukeltajan varusteet ylle ja lähti kurottamaan kohti pohjaa. Pimeässä vedessä merenneidot piirittivät miehen ja käskivät miestä palaamaan sukellusveneeseensä. Muuten mies joutuisi pohjamustekalan lonkeroiden kuristamaksi. Mies kumarsi kunnioittavasti merenneidoille ja pyysi heidät ryhmäkuvaan. Sitten hän kauhoi kipinkapin turvaan sukellusveneensä uumeniin.
Kotiinpalatessaan mies poikkesi valokuvaajalla teettämässä kuvat sekä kirjakaupassa ostamassa itselleen albumin. Albumin kannessa oli pitkäkaulainen kurki levittämässä siipiään Fuji-vuoren huipulla.
Kotona mies otti esiin paperiliiman ja kääri albumin pois muovista. Jännittyneenä mies avasi kuvakuoren. Siinä olisivat hänen muistonsa Mistätahansa. Valokuvat olivat kuitenkin kummallisella tavalla epäonnistuneet. Kaikissa kuvissa jotain oli siinä linssin ja kuvattavan välissä.
Ensimmäisessä kuvassa ei ollut riisihattuista naista, vaan mies itse käsi varoittavasti pystyssä. Toisessa kuvassa ei ollut vanhaa ukkoa huitomassa Niagaralla vaan mies itse huolestuneen näköisenä. Kolmannessa kuvassa ei näkynyt merkkiäkään pingviinistä, vaan mies itse astumassa pelastusrekeen. Neljännessä kuvassa merenneidot eivät hymyilleet kaihomielisesti, vaan kuvassa näkyi mies itse kasvot hapenpuutteen vääristäminä.
Mies ei oikein osannut selittää, mitä oli tapahtunut. Hänen muistonsa olivat hajanaisia ja kuvat vääränlaisia. Kameran linssi oli kuvannut kuvaajaansa. Jokaiseen kuvaan oli ikuistettu pelon kasvot. Miehen kasvot.
Matkasta viisastuneena mies varasi uuden matkan Jokapaikkaan. Sillä kertaa mies jätti kameran kotiinsa. Sillä kertaa mies ei kääntynyt reitiltään, jos joku toinen niin tahtoi. Sillä kertaa mies kuunteli, kiitteli, kätteli, kumarsi ja hurmasi, mutta jatkoi sitten aina kipinkapin eteenpäin. Näytti pelolle selkänsä. Sillä kertaa mies kiipesi Fujin huipulle, lasketteli alas Niagaraa, ylitti Etelänapamantereen ja sukelsi merenpohjan syvimpään hautaan.
Kotiin palattuaan mies istui onnellisena sohvallaan. Kahvipannun litku maistui mahtavalta, vaikka sillä kertaa albumin sivut olivat jääneet tyhjiksi ja muistot poimimatta maailmalle. Mutta mies ei ollut tästä harmissaan, sillä hän oli jättänyt matkatessaan palasen sieluaan Jokapaikkaan. Mies saattoi palata Mihintahansa koskatahansa.
-
Yksi mies kävi kylässä. Siellä kylässä sille miehelle annettiin valokuva-albumi ja sitten sen miehen kahvikuppi täytettiin maisemilla ja muistoilla. Kotiin palattuaan se mies tajusi, että sillä ei ollut mitään mitä muistella. Kahvipannussa oli pelkkää litkua.
Siksi se mies meni kamerakauppaan ja osti kameran. Sitten se meni matkatoimistoon ja varasi liput Mihintahansa.
Ensin se mies lähti kiipeämään Fuji vuorelle. Puolessa välissä sitä vastaan tuli riisihattuinen nainen. Se nainen sanoi sille miehelle, että ei kannata kiivetä pidemmälle. Vyöryissä voi kuolla. Se mies kiitti sitä naista ja otti muistoksi valokuvan naisesta ja Fujista. Sitten se palasi kipinkapin alas.
Seuraavaksi se mies vuokrasi jollan ja päätti meloa sillä läpi Niagaran. Juuri kun se mies oli vasta saavuttamassa pauhaavan putouksen, huitoi vanha ukko rannalla ja huusi sille miehelle, että Niagara oli tänään pahalla tuulella ja söisi vieraan suuhunsa. Mies meloi kipinkapin rantaan, kätteli kiitollisena varoittajaansa ja otti kuvan ukosta muistoksi.
Sitten oli vuorossa Etelänapamantereen ylitys. Mies lähti reippain mielin koirien vetämän retkikelkkansa kanssa matkaan. Keskellä jäätikköä miehen eteen ilmestyi pingviini, joka viittoi miehelle, että tämän pitäisi palata joutuin lähtöpisteeseen, sillä muuten pakkanen purisi mieheltä kaulavaltimon katki. Mies tarjosi pingviinille kiitokseksi purkkisardiineja ja otti tästä muistoksi kuvan ennen kuin käänsi kipinkapin kelkkansa.
Viimeisenä mies halusi nähdä valtameren syvimmän haudan. Mies vuokrasi sukellusveneen. Päästyään pimeän meren uumeniin, hän vaihtoi sukeltajan varusteet ylle ja lähti kurottamaan kohti pohjaa. Pimeässä vedessä merenneidot piirittivät miehen ja käskivät miestä palaamaan sukellusveneeseensä. Muuten mies joutuisi pohjamustekalan lonkeroiden kuristamaksi. Mies kumarsi kunnioittavasti merenneidoille ja pyysi heidät ryhmäkuvaan. Sitten hän kauhoi kipinkapin turvaan sukellusveneensä uumeniin.
Kotiinpalatessaan mies poikkesi valokuvaajalla teettämässä kuvat sekä kirjakaupassa ostamassa itselleen albumin. Albumin kannessa oli pitkäkaulainen kurki levittämässä siipiään Fuji-vuoren huipulla.
Kotona mies otti esiin paperiliiman ja kääri albumin pois muovista. Jännittyneenä mies avasi kuvakuoren. Siinä olisivat hänen muistonsa Mistätahansa. Valokuvat olivat kuitenkin kummallisella tavalla epäonnistuneet. Kaikissa kuvissa jotain oli siinä linssin ja kuvattavan välissä.
Ensimmäisessä kuvassa ei ollut riisihattuista naista, vaan mies itse käsi varoittavasti pystyssä. Toisessa kuvassa ei ollut vanhaa ukkoa huitomassa Niagaralla vaan mies itse huolestuneen näköisenä. Kolmannessa kuvassa ei näkynyt merkkiäkään pingviinistä, vaan mies itse astumassa pelastusrekeen. Neljännessä kuvassa merenneidot eivät hymyilleet kaihomielisesti, vaan kuvassa näkyi mies itse kasvot hapenpuutteen vääristäminä.
Mies ei oikein osannut selittää, mitä oli tapahtunut. Hänen muistonsa olivat hajanaisia ja kuvat vääränlaisia. Kameran linssi oli kuvannut kuvaajaansa. Jokaiseen kuvaan oli ikuistettu pelon kasvot. Miehen kasvot.
Matkasta viisastuneena mies varasi uuden matkan Jokapaikkaan. Sillä kertaa mies jätti kameran kotiinsa. Sillä kertaa mies ei kääntynyt reitiltään, jos joku toinen niin tahtoi. Sillä kertaa mies kuunteli, kiitteli, kätteli, kumarsi ja hurmasi, mutta jatkoi sitten aina kipinkapin eteenpäin. Näytti pelolle selkänsä. Sillä kertaa mies kiipesi Fujin huipulle, lasketteli alas Niagaraa, ylitti Etelänapamantereen ja sukelsi merenpohjan syvimpään hautaan.
Kotiin palattuaan mies istui onnellisena sohvallaan. Kahvipannun litku maistui mahtavalta, vaikka sillä kertaa albumin sivut olivat jääneet tyhjiksi ja muistot poimimatta maailmalle. Mutta mies ei ollut tästä harmissaan, sillä hän oli jättänyt matkatessaan palasen sieluaan Jokapaikkaan. Mies saattoi palata Mihintahansa koskatahansa.
-
keskiviikkona
Poika joka oli yksinäisten sukua
-
Yksi poika halusi olla yksin.
Se hankki talon meren rannalta. Se asui siellä talossa ja teki kaikenlaista sellaista mitä voi tehdä yksin.
Se söi joka päivä lakritsijäätelöä suoraan paketista. Se ei vastannut puhelimeen silloin kun sitä ei huvittanut. Se pyydysti lumihiutaleita lasipurkkiin ja kasvatti niistä kuurankukkia.
Kerran se kuunteli kuinka aallot juttelivat siellä meressä. Se poika alkoi jutella yhden aallon kanssa. Se oli sellainen siniaalto. Se siniaalto kertoi sille pojalle salaisuuksia yksinäisyydestä. Se poika kuunteli.
Se poika sai tietää, että jotkut olivat syntyneet yksinäisiksi. Sellaiset olivat kuulemma yksisarvisten sukua. Sellaisten tehtävänä oli maailmassa kerätä talteen sellaista mitä muut eivät näe.
Siihen tarvittiin silmiä, jotka eivät takertuneet ja omistaneet. Silmiä, jotka näkivät kauas meren aaltojen lomitse ja syvälle kiven sieluun. Sellaiset silmät eivät katsoneet heijastaakseen itseään.
Sellaiset silmät kasvoivat yksinäisyydessä. Se poika oli kasvattanut itselleen sellaiset silmät.
Se poika osti haitarin ja alkoi soittaa. Se ei kuitenkaan soittanut nuoteista. Se soitti silmistään.
Yksi posteljooni toi sen pojan talon rappusille aina torstaisin paketin jäätelöä. Kerran se posteljooni kuuli kun se poika soitti. Se posteljooni koputti sen pojan oveen ja pyysi sitä poikaa soittamaan torille.
Se poika meni sinne torille ja alkoi soittaa. Sen pojan ympärille kerääntyi paljon ihmisiä. Niiden yläpuolella alkoi lennellä pikkupääskysiä ja ilmalaivoja.
Ne kaikki kuulivat ja unohtuivat suruunsa.
Mutta se oli sellaista hyvää surua, joka syntyy yksinäisyydessä ja meren pohjassa. Sellaista surua joka avaa silmiä ja saa muistamaan sen mikä oli kerran ja on yhä totta.
-
Yksi poika halusi olla yksin.
Se hankki talon meren rannalta. Se asui siellä talossa ja teki kaikenlaista sellaista mitä voi tehdä yksin.
Se söi joka päivä lakritsijäätelöä suoraan paketista. Se ei vastannut puhelimeen silloin kun sitä ei huvittanut. Se pyydysti lumihiutaleita lasipurkkiin ja kasvatti niistä kuurankukkia.
Kerran se kuunteli kuinka aallot juttelivat siellä meressä. Se poika alkoi jutella yhden aallon kanssa. Se oli sellainen siniaalto. Se siniaalto kertoi sille pojalle salaisuuksia yksinäisyydestä. Se poika kuunteli.
Se poika sai tietää, että jotkut olivat syntyneet yksinäisiksi. Sellaiset olivat kuulemma yksisarvisten sukua. Sellaisten tehtävänä oli maailmassa kerätä talteen sellaista mitä muut eivät näe.
Siihen tarvittiin silmiä, jotka eivät takertuneet ja omistaneet. Silmiä, jotka näkivät kauas meren aaltojen lomitse ja syvälle kiven sieluun. Sellaiset silmät eivät katsoneet heijastaakseen itseään.
Sellaiset silmät kasvoivat yksinäisyydessä. Se poika oli kasvattanut itselleen sellaiset silmät.
Se poika osti haitarin ja alkoi soittaa. Se ei kuitenkaan soittanut nuoteista. Se soitti silmistään.
Yksi posteljooni toi sen pojan talon rappusille aina torstaisin paketin jäätelöä. Kerran se posteljooni kuuli kun se poika soitti. Se posteljooni koputti sen pojan oveen ja pyysi sitä poikaa soittamaan torille.
Se poika meni sinne torille ja alkoi soittaa. Sen pojan ympärille kerääntyi paljon ihmisiä. Niiden yläpuolella alkoi lennellä pikkupääskysiä ja ilmalaivoja.
Ne kaikki kuulivat ja unohtuivat suruunsa.
Mutta se oli sellaista hyvää surua, joka syntyy yksinäisyydessä ja meren pohjassa. Sellaista surua joka avaa silmiä ja saa muistamaan sen mikä oli kerran ja on yhä totta.
-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)