Tyttö jolla oli tehtävä merenpohjassa

-
Merenpohjassa, kaukana siellä, missä yksikään nilviäinen tai rausku ei ole koskaan uinut, makaa lohikäärme. Se on vajoamassa mutaan Vajonneiden laaksossa. Lohikäärmeen seurana on tyttö, kevyt keijukainen aaltojen valtakunnasta. Tytön tehtävänä on saada lohikäärme irti pohjasta. Tehtävä on hänelle annettu ja aallokossa kuulutettu. Siksi tyttö on aina siellä, missä joku vajoaa. Tehtävä ei ole koskaan helppo. Se ei ole voimannäyte vaan tahdontanssi.

Tyttö valjastaa lohikäärmeen hopeisilla simpukkavaljailla ja nykäisee pehmeästi kutsuakseen tämän samalle aaltopituudelle kanssaan. Mutta lohikäärme ei tottele nykäisyjä, se alkaa vastustella ja vajoaa syvemmälle mutaan. Se ei vielä ymmärrä kutsua keveyteen. Aika käy vähiin ja vajoamista ei voi enää estää. On aika päästää irti valjaista, sillä muuten tyttö vajoaa lohikäärmeen mukana.

Viimeisillä hetkillä tyttö alkaa tanssia, hyvästiksi, kuten hänellä on tapana silloin kun mikään muu ei auta. Tyttö tanssii merenpohjassa niin kuin vain aaltojen valtakunnan asukki voi tanssia, suloisesti ja haikeasti. Jokaisen liikkeen myötä tyttö luopuu ajatuksesta lohikäärmeen pelastamisesta. Se ei ole tytön käsissä. Se on lohikäärmeen valinta. Tyttö hipaisee hyvästiksi otsallansa lohikäärmeen otsaa ja nousee tanssien kohti pintaa. Ilmakuplat siivittävät hänen matkaansa. Haikeansininen suru pyyhkäisee hänen ylitseen, mutta hän antaa sen jatkaa matkaa seuraavan aallon selässä.

Pintaan päästessään tyttö tuntee pehmeän hipaisun nilkassaan. Yllätyksekseen hän näkee lohikäärmeen vihreän parran nousevan esiin veden alta. Tällä kertaa lohikäärme on seurannut tytön esimerkkiä ja alkanut itse tanssia. Mutta kaikki vajonneet lohikäärmeet eivät tanssi. Osa haluaa vajota pohjaan ja mutaan. Osa haluaa hukkua. Silloin täytyy päästää irti. Se tytön täytyy vain hyväksyä. Mutta se ei estä tyttöä tanssimasta aallokoissa oman elämänsä tanssia vajoamatta. Se ei estä tyttöä iloitsemasta aaltojen kanssa. Se ei estä tyttöä rakastamasta meren syvyyksiä. Se ei estä tyttöä jatkamasta tehtäväänsä siellä kaukana, missä yksikään nilviänen tai rausku ei ole koskaan uinut.


-

Lohikäärme joka lensi läpi vesiputouksen

-

Oli kerran kaksi lohikäärmettä. Ne rakastivat toisiaan niin kuin vain lohikäärmeet voivat rakastaa. Tulisesti. Korkealla liekillä. Lempeästi. Rakastellessaan ne kietoutuivat toistensa siipiin ja lensivät vesiputousten läpi. Kun niiden lentoa katsoi kaukaa, ne näyttivät valtavalta enkeliltä, jolla oli suuret purppuranpunaiset siivet.

Eräänä päivänä toinen lohikäärmeistä haavoittui pahasti. Sen kaulaan osui nuoli. Siitä alkoi vuotaa verta. Nuolen oli ampunut sellainen, joka ei lohikäärmeisiin uskonut. Toinen lohikäärme yritti nuolla haavaa umpeen, mutta se oli toivotonta, sillä veri virtasi suoraan valtimosta. Lohikäärmeiden valtimot on tehty hukatuista toiveista ja siksi ne ovat kovin hauraat.

Kun Kuolema alkoi lähestyä lohikäärmeen siipien takaa, toinen lohikäärme pyysi, että hänet vietäisiin haavoittuneen sijasta. Kuolema ei suostunut pyyntöön, mutta laski kätensä lohikäärmeen siivelle ja lohdutti, että tämänkin aika koittaisi aikanaan.

Haavoittunut lohikäärme painoi poskensa tiukasti toisen lohikäärmeen poskea vasten. Hitaasti sen elinvoima pakeni ensin pyrstöstä ja sitten siivistä. Viimeisenä elinvoima pakeni sen sydämestä. Silloin molempien silmistä virtasivat kaikki ne vesiputoukset, joiden läpi ne olivat yhdessä lentäneet. Sitten toisen henki liiti kuoleman matkassa eteenpäin niin kuin oli tarkoitus.

Jäljelle jäänyt lohikäärme hautasi kuolleen rakastettunsa kirkkaimpaan vesiputoukseen. Veden alle painuneesta lohikäärmeestä kasvoi pyörre ja pyörteestä nousi purppuranpunainen lohikäärmeenlilja, joka alkoi versoa vedessä niin, että lopulta putouksen pinta oli täynnä liljoja.

Yksinäinen lohikäärme päästi syvän karjaisun ja lähti lentämään läpi vesiputouksen aikomuksenaan rikkoa siipensä sen takana olevaan kallioon. Se ei halunnut jatkaa yksin. Se ei halunnut vuodattaa kyyneliä lopun ikäänsä. Kyyneliä, jotka olisivat ensin kirpaisevan suolaisia, mutta jotka muuttuisivat lopulta elämän suolan ehtyessä suolattomiksi. Suolattomien kyynelien vuodattaminen on maailman surullisin asia.

Lohikäärme lensi päättäväisenä läpi vesiputouksen valmiina kohtaamaan loppunsa. Mutta putouksen takana ei ollutkaan seinä vastassa vaan avara luola. Luola oli täynnä purppuranpunaisia sulkia ja niiden keskelle uupunut lohikäärme nukahti. Unissaan se itki kirkkaita kirpaisevan suolaisia kyyneleitä. Mutta sitten kyyneleet tyrehtyivät.

Herätessään se tiesi mitä sen piti tehdä. Se nousi siivilleen ja sukelsi halki ilman kirkkaimman vesiputouksen ylle. Se keräsi liljat hampaisiinsa ja syöksyi kohti korkeuksia. Matkallaan se pudotti liljoja hampaistaan sinne missä se näki pimeyttä ja surua. Liljat leijailivat eri puolille maailmaa. Ja minne ne putosivat siellä kyyneleet alkoivat virrata kirpaisevan suolaisina. Mutta sellaisten, jotka olivat itkeneet lohikäärmeen kyyneleitä, ei tarvinnut enää koskaan pelätä kuolemaa. Sen sijaan sellaiset löysivät rohkeutta toteuttaa hukattuja toiveita, jotta maailman lohikäärmeiden valtimot vahvistuisivat kohtaamaan sellaisten nuolet, jotka eivät niihin vielä uskoneet.

-