Tyttö joka valmisti kakkuja

-

Oli kerran tyttö, joka valmisti taikinan munista, sokerista, kanelista ja jauhoista. Lopuksi se tyttö tirautti sekaan vielä omanarvontuntonsa. Sitten se kaatoi taikinan kakkuvuokaan ja antoi muhia uunissa kullankeltaiseksi. Sitten se kutsui vieraita syömään sitä kakkua. Se tyttö oli kauhean iloissaan, kun joku ylisti kakkua. Se tyttö oli kauhean huolissaan, kun joku ei ylistänyt kakkua.

Se tyttö alkoi pitää kakkukestejä yhtä päätä. Jokaiseen taikinaan se lisäsi munien, sokerin, kanelin ja jauhojen sekaan omanarvontuntonsa. Se tyttö toivoi kovasti, että kaikki rakastaisivat kakkua. Koskaan kaikki eivät olleet kuitenkaan samaa mieltä ja se sai sen tytön huolestumaan päivä päivältä enemmän. Se alkoi lainata kirjastosta ja naapureilta uusia reseptejä ja juosta kokkikursseilla.

Eniten maailmassa se tyttö pelkäsi, että tulisi päivä, jolloin kukaan ei pitäisi kakusta.

No sellainen päivä tuli eräänä perjantaina. Tyttö oli sekoitellut uuden reseptin varassa kakun ja lisäsi lopuksi joukkoon taas omanarvontuntonsa. Hajamielisenä se tyttö tirautti kuitenkin joukkoon tällä kertaa kanelin sijasta cayennepippuria.

Vieraat söivät sinä iltana kakkua naama punaisena. Kukaan ei ylistänyt kakkua. Kaikki olivat hiljaa. Mutta se tyttö näki niiden naamoista, että kukaan ei pitänyt kakusta. Ne vieraat pureskelivat hiljaa hampaat irvessä kakkua ja huuhtelivat tytön omanarvontunteen kahvilla kurkusta alas.

Silloin se tyttö jähmettyi kauhusta. Se ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan. Ne vieraat eivät sitä huomanneet, vaan kiittivät ja lähtivät yksi toisensa jälkeen. Se tyttö oli vielä seuraavana päivänä ihan jähmeä ja törmäili seiniä päin. Pahinta oli, että se ei voinut enää tehdä kakkuja, koska sillä ei ollut yhtään omanarvontuntoa jäljellä.

Se tyttö käveli jalat tikkujäykkänä metsään. Siellä metsässä se jähmettyi maahan kiinni ja vähitellen se tyttö muuttui puuksi. Sen runko oli yhtä vihreä kuin ruoho, mutta muuten se puu oli ihan kalju.

Aluksi se puu seisoi paikallaan silmät kiinni. Pikku hiljaa se alkoi kuitenkin kurkistella maailmaa rungossaan olevilla kymmenillä silmillä. Aikansa kurkisteltuaan se alkoi ojennella oksiaan kohti valoa ja antoi niiden keinua tuulessa. Eräänä keväisenä päivänä se puu alkoi kasvattaa pikkuisia silmuja. Niistä kasvoi kanelitankoja.

Kerran eräs poika käveli siellä metsässä ja ripotteli mättäille lakastuneita tunteitaan. Se poika huomasi ne kanelitangot siinä puussa ja nappasi yhden suuhunsa. Siinä samassa se poika lähti tunnustamaan rakkauttaan kaupungin suloisimmalle tytölle.

-

Kevään merkkejä

-

Pihoilla leikkivät lapset ovat kadonneet, totesi eteläafrikkalainen herrasmies. Hänen tietämättään samaan aikaan toisella puolella kaupunkia lapset leikkivät kiipeilytelineessä itsemurhaa.

Joku oli käynyt metsässä vuoraamassa puiden juuret villalla. Tallominen oli viime aikoina lisääntynyt.

Maitolaiturin haalistuneista laudoista heijastuivat antamattomat suudelmat. Joku oli käynyt naulaamassa laituriin riittävän suuren varoitusmerkin, jossa ilmoitettiin, että suuteleminen oli kielletty.

Löysin ajatukseni aamulla kaurapuurosta. Tiskasin ne viemäriin. Menin Emmaus-kirpputorille ostamaan uusia, kierrätettyjä ja sain kaupan päälle jonkun tuntemattoman tukahduttamia tunteita.


-

Ruokkikaamme huokailevia kivitaloja jäätyneillä mansikoilla

Menin kauppaan ja ostin kesäauton hinnalla alusvaatteita. Pitsiä. Silkkiä. Satiinia. Höpöstyksiä. Annoin katuxylofonistille lantin.

Kuvittelin näyttäväni Afroditelta noustessani hartiasiltaan pilateksessa. Sain käskyn hiostaa ihmistä tunnustamaan keinolla millä hyvänsä rikoksensa. Harkitsin sähkösokkeja, mutta vakuutin sen sijaan luottamustani syytetylle. Ihminen oli sitten kaunis kertoessaan totuuden. Tunsin ääretöntä väsymystä mutta se kulki käsi kädessä jonkun pehmeän kanssa. Pehmeä tie on hyvä tie. Voi kulkea paljain jaloin.

Kävelin ympyrää ystävän kanssa. Hän oli päättänyt rakentaa kivitalon. Sohjon keskellä hän ennakoi tulevia katastrofeja. Kivitalon täytyisi olla ikuinen. Hän oli tällä hetkellä työtön. Minusta oli hienoa tuntea huokaileva kivitalonrakentaja. Ihminen joka maadoittaisi itsensä maahan. Sitoisi itsensä seiniin. Minä en ole vielä kivitalovaiheessa. Tai en tiedä olenko jo ollut. Tai ehkä tuulella käyvät ovat ihan eri rotua. Leijaihmisiä. Miten sellaisille käy myrskyssä? Kivitaloihmisiä ei noin vain riepotella.

Tapasin vanhan ystävän messuilla. Hän lainasi minulle kuumaliimapyssyään naapuripöydästä. Olin kiitollinen, että hän oli siinä. Ihailin hänen energiaansa. Liima oli hieno bonus.

Hävitin tärkeitä papereita. Pyysin apua hävityshaltijoilta. Otin hissin roskakatokseen. Pimeässä hapuilin muovipussiryteikköä ja löysin kasan alta jotain paperista. Siinä ne olivat. Kaivatut. Eikä tahraakaan vaikka olivat olleet kolme päivää säilössä sekajätekaaoksessa. Joihinkin ei lika tartu vaikka asuvat sen keskellä.

Päätin olla suuttumatta ja ottaa ajatuksistani kopin ennen kuin ne palavat karrelle. Itsehillintä helisi. Söin jäätyneitä mansikoita ja ymmärsin, että on sittenkin ihan okei että kaikki täällä ollaan eri mieltä.

Huusin tuntemattomalle miehelle lumisateessa liikenneympyrässä. Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Päätin lopettaa huokailemisen ja valittamisen. Päivittää kuluneet ohjelmoinnit. Saisikohan jostain ostaa päivityksiä elämän asenteeseen. Gates, Linux, Upo? Joku neuvoi pitämään valituspäiväkirjaa, mutta se tuntui turhan ankealta.

Maalasin huonommalla kädellä puun. Se kasvoi merestä. En vielä tiedä mikä se on. Mutta se kelluu.

-

Metsähajatelmia

.

Vaelsin muutaman päivän metsässä.

Puiden keskellä käveleminen on erilaista kuin muovituolien keskellä käveleminen. Eräs mies sanoi painokkaasti, että ihmisellä pitää olla suunta. Pitääkö? Suorinta tietä menemällä ei pääse niin pitkälle kuin harhailemalla.

Välillä pitää palata takaisin jälkiään. Käännekohta on se paikka, jossa oppii katsomaan mennyttä toisesta suunnasta.

Näin hymyilevän kiven ja kyllästyneen kiven. Ihminen pitäisi kohdata joskus ilman historiaa. Välillä vaihdamme ulottuvuutta itse kukin eikä ole enää paluuta vanhaan. Vanha rakkaus ei ehkä ruostu, mutta se hiipuu joksikin jota ei enää ole tässä ajassa mahdollista sytyttää. Vajoaa ulottuvuuksien väliin. Vapautta on päästää irti siitä, mitä ei enää ole. On tunteita joiden on hyvä antaa lahota. Maassa leijailevat kellastuneet lehdet ovat kasvun ennusmerkkejä.

Puiden keskellä voi katsoa toista ihmistä ohi samalla tavalla kuin Stokkan kellon alla. Rohkea on se joka avaa ensimmäisenä keskustelun nuotiopaikalla. Se mistä on kömpelöä puhua, on kaikkein notkeinta mielessä. Kun lopettaa muistelun, ennustelun ja valittelun, tulee aika hiljaista.

Suuri loimu ei lähde liikkeelle isosta pökkelöstä vaan pienistä tikuista. Hakaneulat pelastavat. Hakaristit pelottavat. Sytytysnestettä ei kannata juoda janoonsa pimeässä.

Nukuin yhden yön teltatta taivasalla. Pelko on järjetön rakennelma. Se estää nukkumisen ja tekee hereilläolosta painajaisunta. Muurahaisen rasahduksesta tulee murhaajan askel. Tuuli puhutteli kovalla äänellä. Niin kovalla, että tunsin muuttuvani tuuleksi. Minua ravisteltiin. Tunsin kunnioitusta.

Sielu jäi metsään. Kuori söi Floridan broileria ABC-aseman tolpan juuressa.

Kotona neljä seinää tuntui epätodelliselta kotelolta.

.

Antaa puiden puhua

.
Lähdin aamulla kävelemään. Taivas oli korkealla ja ilma raikas. Otin pari juoksuaskelta, meinasin ottaa lisää ja alkaa suunnitella, että ainakin tuonne asti pinkaisen, mutta sitten ajattelin, että mikä pakko tässä on alkaa hosua. Eikö ihminen voi vaan jolkottaa ilman pulssinnostatusyrityksiä. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Tunsin itseni ryhdikkääksi savanni-ihmiseksi.

Päädyin istumaan keskelle metsää ja kuuntelemaan. Puut tuntuivat olevan puhetuulella. Ne olivat ystävällisiä puita. Siinä jykevinä seistessään ja korkeuksia kohti kurottaessaan tunsin kunnioitusta niitä kohtaan.

Muistin äitini puheen puista; ne ovat turvassa myrskyssä, koska ovat juuristaan kietoutuneet tukevasti toisiinsa. Onkohan puissa yksinäisiä toisiinsa kietoutumattomia, jotka luulevat pärjäävänsä omillaan, mutta pelkäävät jokaista tuulenpuuskaa, koska eivät voi luottaa pystyssä pysymiseen?

Palasin kotiin ja mietin, että olenko minä kietoutunut vai kietoutumaton. Yritän ehkä olla kietoutumaton, mutta todellisuudessa haluaisin olla kietoutunut. Osa suurempaa kokonaisuutta. Osa toisia. Osa toista. Todellisuudessa näin on jo, mutta hämään itseäni erillisyydelläni.

Sain eilen osakseni odottamatonta rakkautta. Se tuntui. Se lämmitti. Se yllätti. Se sai hetkeksi taas näkemään kirkkaasti kauneutta. Välillä tämä maailmankaikkeus tuntuu suloiselta murmeleiden temmellyskentältä.

Ihminen joka osaa katsoa ohi virheiden - omien tai toisten - osaa rakastaa.

.

Lihapiirakka paidan alla

.

Tein tänään töitä. Höselsin. Jäin suustani kiinni työkaverin kanssa, vaikka tiesin ettei ole aikaa. Piti ehtiä joogapilatekseen. Mutta juorusimme viime hetkille. Puhuimme tärkeinä toisten asioista ilkeästi. Tuli kiire. Kauhea nälkä. Kaahasin Alepan tiskille ja ostin lihapiirakan. En ole syönyt sellaista varmaan kymmeneen vuoteen. Ahmin sen liikennevaloissa. Rasva tursusi ja suola sötki suussani. Päälle vähän äitelää halpasuklaata tasaamaan.

Myöhästyin pilatesjoogasta. Olin unohtanut T-paidan kotiin. Rymähdin sisään saliin keskelle harmoniaa. Mutisin anteeksipyynnöt aurinkoiselle ohjaajalle. Pengoin varastosta työväenopiston lainamattoa. Seinässä luki lapussa: TUO OMA ALUSTA ÄLÄ KÄYTÄ OPISTON MATTOJA. Ängin loisteputkien alle ja seisoin soturiasennossa horjuen. Oli vaikea tehdä palleahengitystä lihapiirakan kanssa. Huomasin, että aluspaitani retkotti niin, että jokainen näki kaula-aukosta suoraan napaan saakka hyllyvän lihapiirakkani.

Kotona lösähdin television ääreen. Katsoin saksalaisen saippuasarjan. Tässähän on yrittänyt ihan riittävästi jo hakea rauhaa ja ruumiinkuntoa. Söin näkkileipää voilla. Ei ollut nälkä, mutta söin kuitenkin tavan vuoksi. Voi tarttui kitalakeen.

Ei sen näin pitänyt mennä.

Tein tänään töitä. Olin hyvällä tuulella. Vaikka mitä tapahtui ympärilläni en lähtenyt höseltämään vaan olin rauhallinen kuin hautova pingviini. Suhtauduin kaikkeen ja kaikkiin lempeästi. Työkaverini ikäviin puheisiin en lähtenyt mukaan. Keskustelimmekin sitten ihan rakentavasti ja rakastavasti. Söin samalla aamulla evääksi tekemäni voileivän. Join kyytipojaksi kupin vihreää teetä. Lähdin hyvissä ajoin.

Olin ensimmäisten joukossa pukuhuoneessa. Keskustelin vieraan ihmisen kanssa hyvästä energiasta. Salissa levitin auki pehmeän mattoni ja laitoin villasukat jalkaan. Tilaa oli runsaasti ja sijoitin itseni pois loisteputkien ulottuvilta. Ehdin ajatella mukavia ennen tunnin alkua. Olin vapauden ja valon horjumaton soturi.

Kotona tein kasviswokkia. Katselin syödessäni ikkunasta puun heilumista tuulessa. Puu tuntui ystävälliseltä. Lähdin pienelle kävelylle raikkaaseen ilmaan. Palattuani join kupin teetä ja maalasin vesiväreillä vasemmalla kädellä vapauttaakseni luovan aivopuoliskoni kontrollista.

.