.
Vaelsin muutaman päivän metsässä.
Puiden keskellä käveleminen on erilaista kuin muovituolien keskellä käveleminen. Eräs mies sanoi painokkaasti, että ihmisellä pitää olla suunta. Pitääkö? Suorinta tietä menemällä ei pääse niin pitkälle kuin harhailemalla.
Välillä pitää palata takaisin jälkiään. Käännekohta on se paikka, jossa oppii katsomaan mennyttä toisesta suunnasta.
Näin hymyilevän kiven ja kyllästyneen kiven. Ihminen pitäisi kohdata joskus ilman historiaa. Välillä vaihdamme ulottuvuutta itse kukin eikä ole enää paluuta vanhaan. Vanha rakkaus ei ehkä ruostu, mutta se hiipuu joksikin jota ei enää ole tässä ajassa mahdollista sytyttää. Vajoaa ulottuvuuksien väliin. Vapautta on päästää irti siitä, mitä ei enää ole. On tunteita joiden on hyvä antaa lahota. Maassa leijailevat kellastuneet lehdet ovat kasvun ennusmerkkejä.
Puiden keskellä voi katsoa toista ihmistä ohi samalla tavalla kuin Stokkan kellon alla. Rohkea on se joka avaa ensimmäisenä keskustelun nuotiopaikalla. Se mistä on kömpelöä puhua, on kaikkein notkeinta mielessä. Kun lopettaa muistelun, ennustelun ja valittelun, tulee aika hiljaista.
Suuri loimu ei lähde liikkeelle isosta pökkelöstä vaan pienistä tikuista. Hakaneulat pelastavat. Hakaristit pelottavat. Sytytysnestettä ei kannata juoda janoonsa pimeässä.
Nukuin yhden yön teltatta taivasalla. Pelko on järjetön rakennelma. Se estää nukkumisen ja tekee hereilläolosta painajaisunta. Muurahaisen rasahduksesta tulee murhaajan askel. Tuuli puhutteli kovalla äänellä. Niin kovalla, että tunsin muuttuvani tuuleksi. Minua ravisteltiin. Tunsin kunnioitusta.
Sielu jäi metsään. Kuori söi Floridan broileria ABC-aseman tolpan juuressa.
Kotona neljä seinää tuntui epätodelliselta kotelolta.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti