Taiteilija, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan

-

Oli kerran taiteilija, joka löysi roskalaatikosta vanhan oven. Hän alkoi maalata siihen kaikenlaista. Mitä milloinkin mieleen tuli. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Oveen ilmestyi tuoli, jossa oli hyvä istua. Oveen ilmestyi mies, joka löysi elämänsä rakkauden kävelemällä. Oveen ilmestyi hevonen, jonka kaulassa oli suuri kello. Oveen ilmestyi nainen, joka oli taitava lukkoseppä. Oveen ilmestyi hiipivä sininen suru. Oveen ilmestyi lapsi, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Oveen ilmestyi vuori, jonka laella oli paikka auringossa. Oveen ilmestyi polku, jonka varressa oli viitta oikeaan suuntaan. Oveen ilmestyi haikara, joka osasi tähystää haukanlailla. Oveen ilmestyi usva, joka teki kulmikkaasta vähemmän kovan. Oveen ilmestyi ihmisiä, joilla oli kauniit kämmenet. Oveen ilmestyi vihreä talo, jonka lautalattialla oli purkkeja harmaasta purppuraan ja seitsemän sianharjaista sivellintä.

Yön tullen taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui ovesta sisään maalauksensa keskelle. Siinä samassa hän unohti kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Taiteilija taivalsi eteenpäin ihmeellisessä maisemassa, jossa aurinko paistoi vuoren laelle tehden kulmikkaasta vähemmän kovan. Hän kuuli kellon helisevän hevosen kaulassa ja samalla hetkellä tunsi surun hiipivän sydämeensä. Suru sydämessään taiteilija kulki, kunnes häntä vastaan tuli nainen, joka oli ammatiltaan lukkoseppä. Nainen oli taitava avaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi surulla salvattuja sydämiä. He kulkivat yhdessä polkua, jossa oli viitat oikeaan suuntaan.

Kerran he eksyivät usvassa, mutta niin oli hyvä, sillä silloin haukanlailla tähystävä haikara tavoitti heidät tuoden tullessaan lapsen, jonka jalkoihin oli taiottu tanssi. Taiteilija, lukkoseppä ja lapsi löysivät usvan keskeltä vihreän talon, jonne he asettuivat asumaan.

Taiteilija nikkaroi tarpeeksi tuoleja, jossa heidän ystäviensä oli hyvä istua iltaa. He kättelivät toisiaan tullessa ja syleilivät lähtiessä. Lautalattialla istuskellen taiteilija tutustui harmaista purppuraisiin purkkeihinsa ja seurusteli siankarvaisten siveltimien kanssa. Välillä suru istui taiteilijan seurana. Tästä kaikesta syntyi talon seinään taiteilijan käsissä kaikenlaista. Kaunista, rumaa. Kuulasta, tunkkaista. Tunteikasta, tylsää. Iloista, ironista.

Eräänä päivänä taiteilijan teos oli valmis. Tai niin valmis kuin keskeneräinen voi olla. Aamun koitteessa taiteilija astui seinästä sisään unohtaen kuka oli.

Oven takana oli kaikenlaista. Ensin taiteilija ihastui. Sitten hän etsi turhaan muistiaan ja huolestui. Sitten hän suostui kohtaloonsa ja otti askeleen eteenpäin.

Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän onnellinen kohtalostaan, hän olisi vastannut, että se oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, oliko hän katkera kohtalostaan, hän olisi vastannut, että sekin oli yhdentekevää. Jos joku olisi kysynyt taiteilijalta, mikä oli elämän tarkoitus, hän olisi vastannut, että hän ei muistanut.

Jos hän olisi muistanut, hän olisi vastannut, että elämän tarkoitus on elää niin kuin on maalannut. Mutta hän ei muistanut, koska silloin maalaus olisi ollut liian valmis eikä niin keskeneräinen kuin se voisi olla. Ja liian valmiilla on taipumus haalistua ja jähmettyä sellaiseksi, mikä ei enää kutsu elämää, vaan muuttuu paperiseksi.

Mutta kukaan ei kysynyt taiteilijalta, koska taiteilija ei ollut maalannut polkunsa varrelle yhtään kyselijää.


-

Ruokkikaamme huokailevia kivitaloja jäätyneillä mansikoilla

Menin kauppaan ja ostin kesäauton hinnalla alusvaatteita. Pitsiä. Silkkiä. Satiinia. Höpöstyksiä. Annoin katuxylofonistille lantin.

Kuvittelin näyttäväni Afroditelta noustessani hartiasiltaan pilateksessa. Sain käskyn hiostaa ihmistä tunnustamaan keinolla millä hyvänsä rikoksensa. Harkitsin sähkösokkeja, mutta vakuutin sen sijaan luottamustani syytetylle. Ihminen oli sitten kaunis kertoessaan totuuden. Tunsin ääretöntä väsymystä mutta se kulki käsi kädessä jonkun pehmeän kanssa. Pehmeä tie on hyvä tie. Voi kulkea paljain jaloin.

Kävelin ympyrää ystävän kanssa. Hän oli päättänyt rakentaa kivitalon. Sohjon keskellä hän ennakoi tulevia katastrofeja. Kivitalon täytyisi olla ikuinen. Hän oli tällä hetkellä työtön. Minusta oli hienoa tuntea huokaileva kivitalonrakentaja. Ihminen joka maadoittaisi itsensä maahan. Sitoisi itsensä seiniin. Minä en ole vielä kivitalovaiheessa. Tai en tiedä olenko jo ollut. Tai ehkä tuulella käyvät ovat ihan eri rotua. Leijaihmisiä. Miten sellaisille käy myrskyssä? Kivitaloihmisiä ei noin vain riepotella.

Tapasin vanhan ystävän messuilla. Hän lainasi minulle kuumaliimapyssyään naapuripöydästä. Olin kiitollinen, että hän oli siinä. Ihailin hänen energiaansa. Liima oli hieno bonus.

Hävitin tärkeitä papereita. Pyysin apua hävityshaltijoilta. Otin hissin roskakatokseen. Pimeässä hapuilin muovipussiryteikköä ja löysin kasan alta jotain paperista. Siinä ne olivat. Kaivatut. Eikä tahraakaan vaikka olivat olleet kolme päivää säilössä sekajätekaaoksessa. Joihinkin ei lika tartu vaikka asuvat sen keskellä.

Päätin olla suuttumatta ja ottaa ajatuksistani kopin ennen kuin ne palavat karrelle. Itsehillintä helisi. Söin jäätyneitä mansikoita ja ymmärsin, että on sittenkin ihan okei että kaikki täällä ollaan eri mieltä.

Huusin tuntemattomalle miehelle lumisateessa liikenneympyrässä. Keskustelusta tuli mielenkiintoinen. Päätin lopettaa huokailemisen ja valittamisen. Päivittää kuluneet ohjelmoinnit. Saisikohan jostain ostaa päivityksiä elämän asenteeseen. Gates, Linux, Upo? Joku neuvoi pitämään valituspäiväkirjaa, mutta se tuntui turhan ankealta.

Maalasin huonommalla kädellä puun. Se kasvoi merestä. En vielä tiedä mikä se on. Mutta se kelluu.

-