.
Lähdin aamulla kävelemään. Taivas oli korkealla ja ilma raikas. Otin pari juoksuaskelta, meinasin ottaa lisää ja alkaa suunnitella, että ainakin tuonne asti pinkaisen, mutta sitten ajattelin, että mikä pakko tässä on alkaa hosua. Eikö ihminen voi vaan jolkottaa ilman pulssinnostatusyrityksiä. Vaihdoin takaisin kävelyyn. Tunsin itseni ryhdikkääksi savanni-ihmiseksi.
Päädyin istumaan keskelle metsää ja kuuntelemaan. Puut tuntuivat olevan puhetuulella. Ne olivat ystävällisiä puita. Siinä jykevinä seistessään ja korkeuksia kohti kurottaessaan tunsin kunnioitusta niitä kohtaan.
Muistin äitini puheen puista; ne ovat turvassa myrskyssä, koska ovat juuristaan kietoutuneet tukevasti toisiinsa. Onkohan puissa yksinäisiä toisiinsa kietoutumattomia, jotka luulevat pärjäävänsä omillaan, mutta pelkäävät jokaista tuulenpuuskaa, koska eivät voi luottaa pystyssä pysymiseen?
Palasin kotiin ja mietin, että olenko minä kietoutunut vai kietoutumaton. Yritän ehkä olla kietoutumaton, mutta todellisuudessa haluaisin olla kietoutunut. Osa suurempaa kokonaisuutta. Osa toisia. Osa toista. Todellisuudessa näin on jo, mutta hämään itseäni erillisyydelläni.
Sain eilen osakseni odottamatonta rakkautta. Se tuntui. Se lämmitti. Se yllätti. Se sai hetkeksi taas näkemään kirkkaasti kauneutta. Välillä tämä maailmankaikkeus tuntuu suloiselta murmeleiden temmellyskentältä.
Ihminen joka osaa katsoa ohi virheiden - omien tai toisten - osaa rakastaa.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti