Neiti etsivä tule takaisin

.
Haluaisin selvittää, mitä on pelko. Uskon, että minussa on paljon pelkoa. Sitä ei ihan heti huomaa. Olen semirohkea, reipastelija ja arjen pyörittäjä, joka pursuaa tarpeen vaatiessa sosiaalista vimmaa ja energiaa ja puhuu tuplanopeudella. Monen mielestä olen omillani seisova mielipiteilijä, joka on kaukana pelkurista. Se ei ole valhetta, mutta se jättää paljastamatta jotain olennaista. Kaiken tuon takana. Kaiken tuon takana on pelko. Olen pelkurireippailija.

SE naamioituu niin taitavasti, että siihen on vaikea päästä kiinni. SE tulee esille yllättäen. Juuri kun luulen olevani maailmassa sydän auki, SE tulee. Viereeni istuu junassa pelottavan näköinen tyyppi ja tervehtii. Tervehdin takaisin, mutta jähmetyn pelosta. SE on taas siinä. Mitä tuo haluaa? Hui miltä se näyttää. Jähmetyn ennen kuin on mitään syytä. Hukkaan jotain.
Kulman takana toki voin sitten jutella jonkun toisen ventovieraan kanssa ystävällisesti, kun se näyttää vähän enemmän normilta. Silloin SE pysyy poissa.

Juuri kun olen töissä pitänyt sorretun puolta, kannustanut kahdenkesken ja uskonut toimivani rohkeasti ja reippaasti SE tulee taas. Minuutin päästä kokouksessa en saa suutani auki ihmettelemään, että mikä täällä mättää. Sopeudun ja hymyilen. Reipastelen. SE istuu siinä olkapäälläni.

Olen eri mieltä samalla tavalla ystäväni kanssa. Olo on turvallinen. Parannamme maailmaa. Olemme muka rohkeita tajunnan tuulettajia. Näemme uusin silmin. Ja naks SE tulee taas. Kun joku kolmas onkin eri mieltä eri tavalla meidän kanssamme. SE nauraa ja kyseenalaistaa arvoni.

Pelko rajoittaa. Pelko jäytää. Pelko pakottaa. Pelko tanssittaa. Raahaa lattialle, vaikkei haluaisi hynssätä sen kanssa mihinkään. Klisee pelon kohtaamisen terveellisyydestä pitänee paikkansa. Mutta missä se luuraa silloin kun olisi voimia mitellä. Kun ei olisi mattoa jalkojen alta vedettäväksi. Miksi SE tulee aina väärällä hetkellä?

SE leikkii kuurupiiloa. Luulen, että se on osa minua. Se on minulle rakas. Voiko sellaista, minkä luulee kuuluvan itseensä hävittää? Sehän on tuttu kaveri, jonka kanssa vaan leikitään. Vähän niin kuin pienen lapsen kanssa, joka menee keittiön pöydän alle ja huutaa kovaa korvan juuressa, että saa tulla. Sitten etsitään vähän sieltä täältä, ettei piilon helppous paljastuisi. Kun ei haluta heti kertoa, että tiedetään tiedetään.

Mutta kun kasvaa, se piiloleikki ei enää oikein nappaa. Tietää, ettei se ole todellista. Silloin alkaa pitää enemmän löytämisestä.

Minun pelkoni on tuossa vieressä. Se nauraa. Ja minä vain esitän etsiväni.

Taidan mennä kirjastoon ja lainata neiti etsivät kesälukemistoksi.

.