-
Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.
Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.
Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.
Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.
Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.
Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.
Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.
Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.
Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:
- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.
Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.
- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.
- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.
Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.
Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.
Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.
Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.
Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.
Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:
- Katso minua silmiin.
Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.
- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.
Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.
Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.
Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taisteleminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taisteleminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
Harakanpesän munkki
-
Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.
Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.
- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin. Poika on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.
Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti. No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi kulkea tynnyrin vetämänä ympäri maailmaa. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.
Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivaasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.
- Voi voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt hänen nauravan kaiken aikaa.
Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.
- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa tuhahtaen.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai sanailee kevyesti.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.
- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.
- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule.
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet. Munkki hytkyy taas naurusta.
Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:
- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastatella häntä?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omat ovat ajatuksesi hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.
-
Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.
Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.
- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin. Poika on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.
Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti. No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi kulkea tynnyrin vetämänä ympäri maailmaa. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.
Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivaasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.
- Voi voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt hänen nauravan kaiken aikaa.
Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.
- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa tuhahtaen.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai sanailee kevyesti.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.
- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.
- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule.
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet. Munkki hytkyy taas naurusta.
Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:
- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastatella häntä?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omat ovat ajatuksesi hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.
-
Pelistrategioita
-
Ihminen nakattiin nappulaksi shakkilaudalle. Käskettiin edetä läpi laudan haluamallaan tyylillä. Muuta ei ohjeeksi annettu.
Ihminen lähti matkaan. Kukin valitsi värinsä. Valkoisen tai mustan.
Valkoisen valinneilla oli helppo tie. He hyppelivät viistosti valkoiselta toiselle. Osa kiipesi ratsujen selkään ja matka taittui vauhdikkaasti. Valkoinen kuningaspari vilkutti iloisesti parvekkeelta matkaajille. Kivaa.
Mustan valinneilla oli vaikeampaa. He joutuivat kapuamaan tornien seiniä pitkin ja taistelemaan sotureita vastaan. Ratsut vikuroivat ja heittivät selästä juuri kun pääsi vauhtiin. Leveästi hymyilevät mustat kuninkaat vaikeuttivat matkantekoa väärillä valoillaan. Alkoi kuulua epistä. Itseppä valitsit, huusivat valkoiset viereisistä ruuduista.
Joskus valkoiset kuitenkin horjahtivat vahingossa mustalle. He eivät olleet varautuneet siihen. Olivat luulleet, että elämä on valkoisilla tanssimista. He järkyttyivät ja huusivat nyt epistä. Mustat nauroivat vahingoniloisesti takaisin. Osa valkoisista hyppäsi shokissa laudalta.
Mustat eivät horjahtaneet koskaan valkoisille. Mutta joskus joku päätti, että nyt riittää. Teki valinnan. Astui päättäväisesti suoraan tai sivulle. Ei enää suostunut menemään viistoon. Jatkoi matkaa valkoisilla.
Osa kävi valittamassa pelin tekijälle, että eikö ole väärin, että värit menevät sekaisin. Eivätkö valkoiset voisi palata omalle värilleen horjahdettuaan? Eikö mustien pitäisi pysyä omassa värissään?
Ongelma oli, että pelin tekijää ei löytynyt. Löytyi vain keltainen post-it-lappu, jossa luki, että palaan hetken kuluttua. Päivittäkää sääntöjä haluamallanne tavalla.
Siinä sitten yritettiin keksiä yhteisiä sääntöjä kaikenlaisissa komiteoissa ja unioneissa.
Välillä suuret joukot astelivat mustilla niin että oli suorastaan ahdasta. Tunnelma oli kaoottinen. Välillä taas joukoilla oli valkeita kausia ja meininki oli iloista ja kevyttä. Suurimman osan aikaa oli sitten tasaisesti väkeä sekä mustilla että valkoisilla. Mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Kaikki sooloilivat ja sotkivat toisten peliä.
Silloin taas juostiin valittamaan pelintekijälle. Mutta lappu oli edelleen luukulla. Pelintekijä ei ollut palannut. Se aiheutti turhautumista. Osa alkoi jopa syytellä, että pelintekijä oli vastuussa koko kurjuudesta.
Kun aikaa oli kulunut riittävästi, kukaan ei enää jaksanut juosta valittamassa. Todettiin myös, että yhteisiä sääntöjä on turha yrittää tehdä. Kukin pelasi joka tapauksessa omilla säännöillään ja kaikki aika menisi vain sääntörikkomuksista huomauttelemiseen.
Siispä päätettiin antaa mennä vaan.
Joku taivalsi koko matkansa mustilla. Joku päätti valita viimeiseksi askeleekseen valkoisen. Osa taas pisteli valkoisilla, mutta vaihtoi fiilispohjalta viime hetkellä mustaan. Joku taas eteni järkensä varassa saksalaisella järjestelmällisyydellä vuoroin mustalle ja vuoroin valkoiselle.
Osa seisoi neuvottomana kykenemättä päättämään seuraavia siirtojaan. Kun joku toinen sattui samaan ruutuun, he seurasivat tätä toivoen löytävänsä perille, mutta huomasivat pian eksyneensä ja pyörivänsä ympyrää. Osa peesasi epävarmuuttaan osa rakkauttaan.
Osa taas seisoi paikallaan siksi, että heidän kaikki aika meni toisten neuvomiseen. Osa käski astumaan valkoisille, osa taas neuvoi valitsemaan mustan. Välillä nämä helppoheikit huusivat toistensa päälle neuvoja sellaisella innolla, että huomaamattaan horjahtivat itsekin laatoiltaan.
Viimein pelintekijä palasi. Hän oli ollut lomailemassa.
Katsottuaan hetken menoa ja meininkiä, häntä hymyilytti. Hän totesi olevansa tarpeeton ja jatkoi matkaansa tuntemattomille teille. Viimeksi hänet nähtiin kiipeämässä maailman pienimmälle vuorelle.
LOPPU A
Pelilaudalla meno jatkui entisellään. Ihmiset horjahtelivat ruudusta toiseen. Ehkä se oli heidän tehtävänsä. Tulla itsekseen horjumalla. Peesaamalla. Sooloilemalla. Helppoheikit huutelivat neuvojaan, käskivät astumaan milloin mustalle milloin valkoiselle.
Eräänä päivänä koko lauta putosi nurinpäin lattialle ja kaikki nappulat vierivät minne sattui. Kukaan ei tullut siivoamaan sotkua, sillä pelintekijä vaelteli edelleen jossakin kaukomailla. Pikku hiljaa hämähäkit kietoivat pelilaudan nappuloineen seitteihinsä.
Ikuisuudessa lannistunut pöly alkoi leijua ilmassa.
LOPPU B
Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, yhä useampi löysi perille. Se ei johtunut säännöistä eikä helppoheikeistä. Horjahdukset vähenivät. Peesailut vähenivät. Sooloilijat vähenivät. Yhä useampi oli oppinut valitsemaan, minne astuisi seuraavaksi antamatta tunteen tai järjen sekoittaa askellustaan. Mustan tai valkoisen sijaan yhä useampi kulki rajavyöhykkeillä.
Eräänä päivänä pelilauta oli tyhjä.
-
Ihminen nakattiin nappulaksi shakkilaudalle. Käskettiin edetä läpi laudan haluamallaan tyylillä. Muuta ei ohjeeksi annettu.
Ihminen lähti matkaan. Kukin valitsi värinsä. Valkoisen tai mustan.
Valkoisen valinneilla oli helppo tie. He hyppelivät viistosti valkoiselta toiselle. Osa kiipesi ratsujen selkään ja matka taittui vauhdikkaasti. Valkoinen kuningaspari vilkutti iloisesti parvekkeelta matkaajille. Kivaa.
Mustan valinneilla oli vaikeampaa. He joutuivat kapuamaan tornien seiniä pitkin ja taistelemaan sotureita vastaan. Ratsut vikuroivat ja heittivät selästä juuri kun pääsi vauhtiin. Leveästi hymyilevät mustat kuninkaat vaikeuttivat matkantekoa väärillä valoillaan. Alkoi kuulua epistä. Itseppä valitsit, huusivat valkoiset viereisistä ruuduista.
Joskus valkoiset kuitenkin horjahtivat vahingossa mustalle. He eivät olleet varautuneet siihen. Olivat luulleet, että elämä on valkoisilla tanssimista. He järkyttyivät ja huusivat nyt epistä. Mustat nauroivat vahingoniloisesti takaisin. Osa valkoisista hyppäsi shokissa laudalta.
Mustat eivät horjahtaneet koskaan valkoisille. Mutta joskus joku päätti, että nyt riittää. Teki valinnan. Astui päättäväisesti suoraan tai sivulle. Ei enää suostunut menemään viistoon. Jatkoi matkaa valkoisilla.
Osa kävi valittamassa pelin tekijälle, että eikö ole väärin, että värit menevät sekaisin. Eivätkö valkoiset voisi palata omalle värilleen horjahdettuaan? Eikö mustien pitäisi pysyä omassa värissään?
Ongelma oli, että pelin tekijää ei löytynyt. Löytyi vain keltainen post-it-lappu, jossa luki, että palaan hetken kuluttua. Päivittäkää sääntöjä haluamallanne tavalla.
Siinä sitten yritettiin keksiä yhteisiä sääntöjä kaikenlaisissa komiteoissa ja unioneissa.
Välillä suuret joukot astelivat mustilla niin että oli suorastaan ahdasta. Tunnelma oli kaoottinen. Välillä taas joukoilla oli valkeita kausia ja meininki oli iloista ja kevyttä. Suurimman osan aikaa oli sitten tasaisesti väkeä sekä mustilla että valkoisilla. Mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Kaikki sooloilivat ja sotkivat toisten peliä.
Silloin taas juostiin valittamaan pelintekijälle. Mutta lappu oli edelleen luukulla. Pelintekijä ei ollut palannut. Se aiheutti turhautumista. Osa alkoi jopa syytellä, että pelintekijä oli vastuussa koko kurjuudesta.
Kun aikaa oli kulunut riittävästi, kukaan ei enää jaksanut juosta valittamassa. Todettiin myös, että yhteisiä sääntöjä on turha yrittää tehdä. Kukin pelasi joka tapauksessa omilla säännöillään ja kaikki aika menisi vain sääntörikkomuksista huomauttelemiseen.
Siispä päätettiin antaa mennä vaan.
Joku taivalsi koko matkansa mustilla. Joku päätti valita viimeiseksi askeleekseen valkoisen. Osa taas pisteli valkoisilla, mutta vaihtoi fiilispohjalta viime hetkellä mustaan. Joku taas eteni järkensä varassa saksalaisella järjestelmällisyydellä vuoroin mustalle ja vuoroin valkoiselle.
Osa seisoi neuvottomana kykenemättä päättämään seuraavia siirtojaan. Kun joku toinen sattui samaan ruutuun, he seurasivat tätä toivoen löytävänsä perille, mutta huomasivat pian eksyneensä ja pyörivänsä ympyrää. Osa peesasi epävarmuuttaan osa rakkauttaan.
Osa taas seisoi paikallaan siksi, että heidän kaikki aika meni toisten neuvomiseen. Osa käski astumaan valkoisille, osa taas neuvoi valitsemaan mustan. Välillä nämä helppoheikit huusivat toistensa päälle neuvoja sellaisella innolla, että huomaamattaan horjahtivat itsekin laatoiltaan.
Viimein pelintekijä palasi. Hän oli ollut lomailemassa.
Katsottuaan hetken menoa ja meininkiä, häntä hymyilytti. Hän totesi olevansa tarpeeton ja jatkoi matkaansa tuntemattomille teille. Viimeksi hänet nähtiin kiipeämässä maailman pienimmälle vuorelle.
LOPPU A
Pelilaudalla meno jatkui entisellään. Ihmiset horjahtelivat ruudusta toiseen. Ehkä se oli heidän tehtävänsä. Tulla itsekseen horjumalla. Peesaamalla. Sooloilemalla. Helppoheikit huutelivat neuvojaan, käskivät astumaan milloin mustalle milloin valkoiselle.
Eräänä päivänä koko lauta putosi nurinpäin lattialle ja kaikki nappulat vierivät minne sattui. Kukaan ei tullut siivoamaan sotkua, sillä pelintekijä vaelteli edelleen jossakin kaukomailla. Pikku hiljaa hämähäkit kietoivat pelilaudan nappuloineen seitteihinsä.
Ikuisuudessa lannistunut pöly alkoi leijua ilmassa.
LOPPU B
Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, yhä useampi löysi perille. Se ei johtunut säännöistä eikä helppoheikeistä. Horjahdukset vähenivät. Peesailut vähenivät. Sooloilijat vähenivät. Yhä useampi oli oppinut valitsemaan, minne astuisi seuraavaksi antamatta tunteen tai järjen sekoittaa askellustaan. Mustan tai valkoisen sijaan yhä useampi kulki rajavyöhykkeillä.
Eräänä päivänä pelilauta oli tyhjä.
-
lauantaina
Tyttö joka oli kiltti
-
Olipa kerran kiltti tyttö. Hän oli niin kiltti, että sellaista on vaikea kuvitella. Kiltti joka päivä, kiltti joka minuutti, kiltti joka sekunti. Tyttö ei koskaan pitänyt vapaapäiviä kiltteydestä. Hän oli kiltti maanantaista sunnuntaihin.
Tyttö ei koskaan kävellyt liukuportaita väärään suuntaan. Hän ei koskaan hajottanut mitään. Hän ei koskaan tappanut kärpäsiä, vaan pyydysti ne lasiin ja auttoi maisemapostikorttien avulla ikkunasta lentoon. Tyttö söi toisten ruuat, jos ruuan jättäminen oli kielletty, jopa niiden lanttulaatikot, vaikka ei itse pitänyt jouluruuista.
Tyttö ei koskaan suuttunut. Hän oli kai vain niin kiltti. Muiden ei tarvinnut koskaan pelätä, että tyttö tekisi jotain kamalaa. Siksi kaikki tunsivat olonsa vahvaksi tytön seurassa. Muut eivät olleet niin kilttejä kuin tyttö, heidän ei tarvinnut olla, koska tyttö oli kiltti kaikkien puolesta. Kun tietää, että toinen on maanantaista sunnuntaihin kiltti, voi tehdä mitä vaan. Ja niin toiset keksivät kaikenlaista vähemmän kilttiä.
Tyttö pakotettiin aina laulamaan juhlatilaisuuksissa. Muut eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, ettei hän halua. He totesivat vain, että kiltti tyttö laulaa. Muut laittoivat tytön aina kättelemään sukulaisia. He eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, että hän ei halua kätellä ketään, että ujostuttaa. Toiset sanoivat vain, että kiltti tyttö kättelee. He laittoivat tytön aina hillitsemään itsensä, vaikka tyttö sanoi, että suututtaa. Hänelle opetettiin, että kiltit tytöt eivät suutu. Toiset heittelivät tyttöä karheilla sanoilla. He eivät ymmärtäneet, että sanat viilsivät tyttöön haavoja, joista tuli näkymättömiä arpia. Toiset eivät nähneet näkymätöntä. He sanoivat vain, että kiltti tyttö kuuntelee. Joskus he satuttivat tyttöä niin että näkyi. He hyssyttelivät, kun se tyttö sanoi, että sattuu. He sanoivat vain, että kiltti tyttö sietää kipua. Joskus muut käskivät yttöä hymyilemään pikkuisen lisää. He sanoivat, että kiltin tytön kuuluu hymyillä enemmän. Ei saisi olla niin vakava.
Kerran tyttö pääsi vierailemaan peilitalossa. Nurkassa oli yksi peili, joka oli kaikkien mielestä ihan tylsä, koska siinä ei tapahtunut mitään hassua. Ketään ei naurattanut sen äärellä. Kun tyttö meni peilin ääreen hän jähmettyi kauhusta. Peili näyttä kaikki näkymättömät ja saivat tytön näyttämään kamalan rumalta. Tyttö pelästyi kuvaansa niin, että otti äkkiä hymynsä pois ja laittoi sen talteen laukun sivutaskuun.
Äkkiä tytön teki mieli oksentaa kaikki laulunsanat vessanpöntöstä alas ja katkoa kaikilta sukulaisilta kädet. Tytön teki mieli leikata omat korvansa irti. Ja siinä samassa tytön valtasi hurja suuttumus. Tyttö oli harjoitellut suuttumista salaa kotona kenkähyllyn alla, kun muut eivät nähneet, mutta nyt suuttumus hyökyi yli niin kuin ei koskaan ennen.
Muiden mielestä oli todella väärin, että tyttö suuttui, koska hänen piti olla kiltti. He kielsivät tyttöä suuttumasta, mutta tämä ei totellut. Hän alkoi huutaa ja raivota, lyödä ja hakata ja kirkua kamaluuksia. Nyt muut ryhtyivät huutamaan ja raivoamaan tytölle takasin. Hekin löivät ja hakkasivat ja kirkuivat kamaluuksia. Muut olivat tietysti paljon taitavampia kuin tyttö, koska he olivat harjoitelleet paljon enemmän kuin se tyttö kenkähyllyn alla.
Tytölle tuli tosi paha mieli ja muille taas jäi ihan hyvä mieli, koska he olivat tottuneet siihen, että toisen paha mieli kuuluu asiaan. Niin tyttö oli taas kiltti eikä pian kukaan muistanut, että hän oli joskus suuttunut.
Mutta tyttö muisti. Eräänä päivänä tyttö tajusi kenkähyllyn alla, että oli syntynyt ihan väärään paikkaan ja päätti lähteä pois täältä. Tyttö otti mukaansa ainoastaan laukun, minkä sivutaskussa hänen hymynsä oli tallessa. Tyttö matkusti ajan halki sellaiseen paikkaan, missä muut olivat kilttejä. Siellä kaikilla oli paljon arpia, mutta siellä ne tekivät vain kantajistaan kauniimpia. Eikä kukaan käskenyt kättelemään ketään jos ujostutti.
-
Olipa kerran kiltti tyttö. Hän oli niin kiltti, että sellaista on vaikea kuvitella. Kiltti joka päivä, kiltti joka minuutti, kiltti joka sekunti. Tyttö ei koskaan pitänyt vapaapäiviä kiltteydestä. Hän oli kiltti maanantaista sunnuntaihin.
Tyttö ei koskaan kävellyt liukuportaita väärään suuntaan. Hän ei koskaan hajottanut mitään. Hän ei koskaan tappanut kärpäsiä, vaan pyydysti ne lasiin ja auttoi maisemapostikorttien avulla ikkunasta lentoon. Tyttö söi toisten ruuat, jos ruuan jättäminen oli kielletty, jopa niiden lanttulaatikot, vaikka ei itse pitänyt jouluruuista.
Tyttö ei koskaan suuttunut. Hän oli kai vain niin kiltti. Muiden ei tarvinnut koskaan pelätä, että tyttö tekisi jotain kamalaa. Siksi kaikki tunsivat olonsa vahvaksi tytön seurassa. Muut eivät olleet niin kilttejä kuin tyttö, heidän ei tarvinnut olla, koska tyttö oli kiltti kaikkien puolesta. Kun tietää, että toinen on maanantaista sunnuntaihin kiltti, voi tehdä mitä vaan. Ja niin toiset keksivät kaikenlaista vähemmän kilttiä.
Tyttö pakotettiin aina laulamaan juhlatilaisuuksissa. Muut eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, ettei hän halua. He totesivat vain, että kiltti tyttö laulaa. Muut laittoivat tytön aina kättelemään sukulaisia. He eivät uskoneet, kun tyttö sanoi, että hän ei halua kätellä ketään, että ujostuttaa. Toiset sanoivat vain, että kiltti tyttö kättelee. He laittoivat tytön aina hillitsemään itsensä, vaikka tyttö sanoi, että suututtaa. Hänelle opetettiin, että kiltit tytöt eivät suutu. Toiset heittelivät tyttöä karheilla sanoilla. He eivät ymmärtäneet, että sanat viilsivät tyttöön haavoja, joista tuli näkymättömiä arpia. Toiset eivät nähneet näkymätöntä. He sanoivat vain, että kiltti tyttö kuuntelee. Joskus he satuttivat tyttöä niin että näkyi. He hyssyttelivät, kun se tyttö sanoi, että sattuu. He sanoivat vain, että kiltti tyttö sietää kipua. Joskus muut käskivät yttöä hymyilemään pikkuisen lisää. He sanoivat, että kiltin tytön kuuluu hymyillä enemmän. Ei saisi olla niin vakava.
Kerran tyttö pääsi vierailemaan peilitalossa. Nurkassa oli yksi peili, joka oli kaikkien mielestä ihan tylsä, koska siinä ei tapahtunut mitään hassua. Ketään ei naurattanut sen äärellä. Kun tyttö meni peilin ääreen hän jähmettyi kauhusta. Peili näyttä kaikki näkymättömät ja saivat tytön näyttämään kamalan rumalta. Tyttö pelästyi kuvaansa niin, että otti äkkiä hymynsä pois ja laittoi sen talteen laukun sivutaskuun.
Äkkiä tytön teki mieli oksentaa kaikki laulunsanat vessanpöntöstä alas ja katkoa kaikilta sukulaisilta kädet. Tytön teki mieli leikata omat korvansa irti. Ja siinä samassa tytön valtasi hurja suuttumus. Tyttö oli harjoitellut suuttumista salaa kotona kenkähyllyn alla, kun muut eivät nähneet, mutta nyt suuttumus hyökyi yli niin kuin ei koskaan ennen.
Muiden mielestä oli todella väärin, että tyttö suuttui, koska hänen piti olla kiltti. He kielsivät tyttöä suuttumasta, mutta tämä ei totellut. Hän alkoi huutaa ja raivota, lyödä ja hakata ja kirkua kamaluuksia. Nyt muut ryhtyivät huutamaan ja raivoamaan tytölle takasin. Hekin löivät ja hakkasivat ja kirkuivat kamaluuksia. Muut olivat tietysti paljon taitavampia kuin tyttö, koska he olivat harjoitelleet paljon enemmän kuin se tyttö kenkähyllyn alla.
Tytölle tuli tosi paha mieli ja muille taas jäi ihan hyvä mieli, koska he olivat tottuneet siihen, että toisen paha mieli kuuluu asiaan. Niin tyttö oli taas kiltti eikä pian kukaan muistanut, että hän oli joskus suuttunut.
Mutta tyttö muisti. Eräänä päivänä tyttö tajusi kenkähyllyn alla, että oli syntynyt ihan väärään paikkaan ja päätti lähteä pois täältä. Tyttö otti mukaansa ainoastaan laukun, minkä sivutaskussa hänen hymynsä oli tallessa. Tyttö matkusti ajan halki sellaiseen paikkaan, missä muut olivat kilttejä. Siellä kaikilla oli paljon arpia, mutta siellä ne tekivät vain kantajistaan kauniimpia. Eikä kukaan käskenyt kättelemään ketään jos ujostutti.
-
perjantaina
Hetki ennen pettuleipää
-
Kun ihminen on lähdössä sotaan se pistää arjen uusiksi.
Reilu puolivuosisataa sitten täällä piti monen pakata reppunsa ja lähteä isänmaan ja vihollisen väliin. Edessä olivat tuntemattomat kolkat ja vaaranpaikat. Lähimmäisten silmissä näkyi pelko. Naisväki peitteli silmäkulmiansa. Ei ollut tietoa missä kunnossa palataan; reissussa rähjääntyneenä sankarina vai taivaspaikan lunastaneena. Rukoiltiin siunausta. Lähdön lähestyessä arki tiivistyi hetkiksi ja tunnelmapaloiksi. Äidin pulla maistui toiselle kuin ennen. Pian maku olisi muisto vain. Saunapolku tuntui liian lyhyeltä. Siihen asti pantatut rakkaudentunnustukset lunastettiin. Se mitä sanottiin, sanottiin harkiten. Täytyi osata olla niin, että jäisi hyvä maku niin lähteville kuin jääville. Paluuta toivottiin ja pelättiin.
Tässä kolkassa maailmaa isänmaan ja vihollisen välinen rintama ei enää kaipaa ihmistä. Nyt lähdetään urheina koitokseen nimeltä määräaikainen työsuhde.
Kuulun ihmisiin, joille alku aina hankalaa. Haluaisin ajautua asioihin hiipimällä seinien läpi. Huomaamatta. Olen päämäärätietoisuuden ja urakehityksen antiteesi. Ajautuminen ja kelluminen on tapani olla. Semmoinen ei sovi tässä ajassa.
Uuden sorvin ääreen lähteminen pistää arjen uusiksi. Sitä vyöttää kupeitaan ja kertoo uutisesta läheisilleen. Ei oikein uskalla ajatella, mitä edessä on. Jotain uutta. Vanhat kokemukset kummittelevat mielessä ja huhupuheet saavat pelot tanssimaan. Tyhjä aika tuntuu kallisarvoiselta. Sitä miettii, että pitäisi osata varustautua paremmin, mutta enää ei ehdi. On vain mentävä, vaikka mieli jarruttaa. Unissaan taistelee hengestään.
Lähdön hetkellä pitää puhaltaa torveen niin että se kuuluu kauas. Kuulkaa. Täältä minä tulen. Maine edellä päin haasteita. Töt-tö-röö. Reipaasti marssien rumpua lyöden kohti päämääriä. Uhkuen itsevarmuutta ja pelottomuutta. Lunastaen CV:n korulauseet. Oman elämänsä sankarisarasvuo. Kaikki heikkoudet pidätetään. Pelot pakattuna ilmatiiviisti Ikean kutistavaan pakkauspussiin.
Mutta tämän torvensoittajan rintaan nousee kummallinen raskaus. Peilissä ja läheisten silmissä näkyy vilahdus pelosta, vaikka kaikki yrittävät näyttää urheilta. Puheet ovat pienieleisiä. Ei haluta maalata piruja seinille. Hymyt hiljaisia. Hyvin se menee. Tällä kertaa. Toivotaan niin. Kyllä se siitä. Sitä pakkaa vanhat rakkaudet hyllylle. Levätköön rauhassa sopimuksen päättymiseen. Sitä valikoi ystävänsä. Itse uppoaa jos on liian monelle pelastusrenkaana.
Ei oikein tiedä missä kunnossa on sopimuksen päättyessä. Olenko ylipäätään toimintakykyinen. Vai muuttunut sellaiseksi keloksi, että tuttavat ja kylänmiehet eivät enää tunnista. Kantavatko jalat vielä. Pitääkö taas opetella uudestaan kävelemään. Joutuuko taas haukkomaan henkeä uupumuksen aallon alla.
Sotaan lähdettiin. Käsky kävi. Sankaruus paloi mielissä. Lähdettiin voittamaan. Muuten olisi mennyt pohja kaikelta. Rintamalla alun sietämättömyyden korvasi sopeutuminen. Sitä opittiin väistämään vaaranpaikat. Sitä opittiin olemaan ajattelematta saunapolkua silloin kuin piti taistella. Sitä opittiin tanssimaan haitarin tahdissa silloin kun siihen oli tilaisuus. Ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan myös se päivä jolloin pettuleipä maistui melkein yhtä hyvälle kuin äidin pulla.
-
Kun ihminen on lähdössä sotaan se pistää arjen uusiksi.
Reilu puolivuosisataa sitten täällä piti monen pakata reppunsa ja lähteä isänmaan ja vihollisen väliin. Edessä olivat tuntemattomat kolkat ja vaaranpaikat. Lähimmäisten silmissä näkyi pelko. Naisväki peitteli silmäkulmiansa. Ei ollut tietoa missä kunnossa palataan; reissussa rähjääntyneenä sankarina vai taivaspaikan lunastaneena. Rukoiltiin siunausta. Lähdön lähestyessä arki tiivistyi hetkiksi ja tunnelmapaloiksi. Äidin pulla maistui toiselle kuin ennen. Pian maku olisi muisto vain. Saunapolku tuntui liian lyhyeltä. Siihen asti pantatut rakkaudentunnustukset lunastettiin. Se mitä sanottiin, sanottiin harkiten. Täytyi osata olla niin, että jäisi hyvä maku niin lähteville kuin jääville. Paluuta toivottiin ja pelättiin.
Tässä kolkassa maailmaa isänmaan ja vihollisen välinen rintama ei enää kaipaa ihmistä. Nyt lähdetään urheina koitokseen nimeltä määräaikainen työsuhde.
Kuulun ihmisiin, joille alku aina hankalaa. Haluaisin ajautua asioihin hiipimällä seinien läpi. Huomaamatta. Olen päämäärätietoisuuden ja urakehityksen antiteesi. Ajautuminen ja kelluminen on tapani olla. Semmoinen ei sovi tässä ajassa.
Uuden sorvin ääreen lähteminen pistää arjen uusiksi. Sitä vyöttää kupeitaan ja kertoo uutisesta läheisilleen. Ei oikein uskalla ajatella, mitä edessä on. Jotain uutta. Vanhat kokemukset kummittelevat mielessä ja huhupuheet saavat pelot tanssimaan. Tyhjä aika tuntuu kallisarvoiselta. Sitä miettii, että pitäisi osata varustautua paremmin, mutta enää ei ehdi. On vain mentävä, vaikka mieli jarruttaa. Unissaan taistelee hengestään.
Lähdön hetkellä pitää puhaltaa torveen niin että se kuuluu kauas. Kuulkaa. Täältä minä tulen. Maine edellä päin haasteita. Töt-tö-röö. Reipaasti marssien rumpua lyöden kohti päämääriä. Uhkuen itsevarmuutta ja pelottomuutta. Lunastaen CV:n korulauseet. Oman elämänsä sankarisarasvuo. Kaikki heikkoudet pidätetään. Pelot pakattuna ilmatiiviisti Ikean kutistavaan pakkauspussiin.
Mutta tämän torvensoittajan rintaan nousee kummallinen raskaus. Peilissä ja läheisten silmissä näkyy vilahdus pelosta, vaikka kaikki yrittävät näyttää urheilta. Puheet ovat pienieleisiä. Ei haluta maalata piruja seinille. Hymyt hiljaisia. Hyvin se menee. Tällä kertaa. Toivotaan niin. Kyllä se siitä. Sitä pakkaa vanhat rakkaudet hyllylle. Levätköön rauhassa sopimuksen päättymiseen. Sitä valikoi ystävänsä. Itse uppoaa jos on liian monelle pelastusrenkaana.
Ei oikein tiedä missä kunnossa on sopimuksen päättyessä. Olenko ylipäätään toimintakykyinen. Vai muuttunut sellaiseksi keloksi, että tuttavat ja kylänmiehet eivät enää tunnista. Kantavatko jalat vielä. Pitääkö taas opetella uudestaan kävelemään. Joutuuko taas haukkomaan henkeä uupumuksen aallon alla.
Sotaan lähdettiin. Käsky kävi. Sankaruus paloi mielissä. Lähdettiin voittamaan. Muuten olisi mennyt pohja kaikelta. Rintamalla alun sietämättömyyden korvasi sopeutuminen. Sitä opittiin väistämään vaaranpaikat. Sitä opittiin olemaan ajattelematta saunapolkua silloin kuin piti taistella. Sitä opittiin tanssimaan haitarin tahdissa silloin kun siihen oli tilaisuus. Ennemmin tai myöhemmin tuli vastaan myös se päivä jolloin pettuleipä maistui melkein yhtä hyvälle kuin äidin pulla.
-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)