Harakanpesän munkki

-

Iloinen munkki istuu harakanpesässä tienvarressa.
- Mitä sinä siellä risukasassa istut? kysyn.
- Katselen helmiä, nauraa munkki.
Ja toden totta. Risujen keskellä on loistavia helmiä.
- Vartioitko sinä niitä?
- Minä vartioin vain itseäni, munkki toteaa. - Ja itse asiassa hauskinta täällä ovat nämä risut.

Ohi kulkee mies, joka juoksee tynnyrin päällä. Tynnyrin perässä kulkee pieni kärry täynnä omenoita. Kärryissä istuu pieni poika ja syö omenaa.

- Hei minne matka? kysyn.
- Sinne minne kysytään, mies vastaa ja lopettaa juoksemisen.
- Onko tuo poikasi?
- Ei hän on orpo. Löysin hänet polun varresta. Toin hänet munkille oppiin. Poika on hukannut naurunsa. Jospa munkki auttaisi ja ottaisi hänet seuraansa, mies kumartaa munkille.

Munkki katselee poikaa silmät sädehtien ja hymyilee.
- Jaa että poika istuisi kanssani tässä risukasassa maailman tappiin asti. No minulla olisi hauskaa, mutta hänellä ei. Parempi kulkea tynnyrin vetämänä ympäri maailmaa. Maailma tarjoaa naurua kerrakseen heti hänen silmiensä edessä, munkki sanoo viitaten tynnyriin ja puhkeaa hervottomaan nauruun taas kerran.

Mies tynnyrin päällä katsoo munkkia epäillen, mutta ei väitä vastaan. Hän sanoo pojalle:
- Kuulit mitä munkki sanoi. Jos haluat kulkea tynnyrini matkassa, siitä vaan. En takaa, että naurusi löytyy, mutta ehkä löydät jotain muuta.
Poika ei sano mitään. Hän syö omenan loppuun ja katselee taivaasta.
Mies tynnyrin päällä kohauttaa olkiaan ja alkaa taas pyörittää tynnyriä jaloillaan. Kärryt kierähtävät liikkeelle rahisten. Poika kumartuu ottamaan uuden omenan ja haukkaa taas.

- Voi voi orpo parkaa, sanon.
- Mikäs parka hän on. Kulkee kuin kuninkaallinen ja saa keskittyä vain olemaan kyydissä. Varsinainen parka muka, munkki nauraa. Hänhän on oikea onnenpoika, omena suussa taivas olkapäällä. Ja jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt hänen nauravan kaiken aikaa.

Tynnyri katoaa mutkan taa ja samasta suunnasta tulee samassa näkyviin samurai. Miekka kiiltävänä hän astelee määrätietoisesti eteenpäin, mutta seisahtaa nähdessään munkin. Kumartaa. Munkki kumartaa takaisin.

- No joko olet taistelusi taistellut? munkki kysyy.
- Miten niin taistellut? Sittenhän olisin kuollut, samurai vastaa tuhahtaen.
- No oletko sinä sitten elossa, kysyy munkki ilkikurisesti.
- Mitä tuo nyt oli olevinaan? Jos et olisi pyhä mies haastaisin sinut ottamaan erän miekkani kanssa.
- Pyhyys on silmän palvojien kuninkuuslaji ja miekkasi kanssa voin ottaa aina erän, jos raaskit vain päästää siitä irti, munkki toteaa.
Samurai mulkaisee munkkia, mutta tyynnyttää sitten mielensä.
- Jos kerran tiedät kaiken, niin kerro sitten minne minä olen matkalla, samurai sanailee kevyesti.
- Jos kertoisin, et liikkuisi mihinkään. Jäisit tähän kanssani istumaan.
- Pyh, tuhahtaa samurai. - Nyt riittää löpinä, minua tarvitaan naapurikaupungissa.
- Niin. Jos ei uskalla istahtaa alas, on parempi hölkätä taistelemassa toisten taisteluita, niin edes toiset saavat istua ja huilata, munkki höröttää.- No onnea matkaan vaan ja muista laskea miekkasi oikealla hetkellä.
- Mitä tarkoitat? Koska on oikea hetki? samurai kysyy hölmistyneenä.
- Silloin kun miekkasi osoittaa poispäin sinusta.
- Kiitos neuvoista, mutta soturin sielu on punottu toisenlaisista köysistä, samurai toteaa huokaisten ja jatkaa matkaansa.

- Miksi sinä olit hänelle niin pilkallinen? kysyn.
- Pilkallinen? En suinkaan. Testasin vain hänen taistelutahtoaan kaikessa rakkaudessa. Soturi ilman taistelutahtoa on yhtä kuin kuollut soturi, munkki mutisee. Sitten hän jatkaa:
-Kuolleista sotureista tulee muuten munkkeja. Hymyillen leveästi munkki tekee ilmassa näkymättömiä miekan sivalluksia.
- Hän ei ollut vielä valmis munkiksi. Hän näki pyhyyttä toisissa, mutta ei itsessään.

- Mikä on tärkeintä elämässä? kysyn.
- Se vaihtelee. Osoitella miekalla toisia. Raahata orpoa perässään. Istua harakanpesässä. Kysyä kysymys tuntemattomalta tien mutkassa. Mitä sydän sanoo, se on tärkeää.
- Mutta jos sydän valehtelee tai sitä ei kuule.
Munkkia alkaa taas nauraa. - Ei sydän voi valehdella eikä sitä voi olla kuulematta. Voi vain teeskennellä, ettei kuule.
- Miten teeskentelystä sitten pääsee eroon?
- Sinun täytyy teeskennellä itsesi sairaaksi. Sitten paranet. Munkki hytkyy taas naurusta.

Alan olla valmis jatkamaan matkaa. Pääni on jokseenkin pyörällä. Tuntuu, että kaikkia sanojani väännellään, mutta sittenkin puhutaan totta. Pudistelen tomut vaatteistani ja kiitän munkkia seurasta. Esitän vielä viimeisen kysymyksen:

- Onko tässä maassa hyvä hallitsija?
- On erittäin hyvä. Hän osaa kysyä minulta neuvoa, munkki vastaa pilke silmäkulmassa.
- Missä hän asuu, haluaisin haastatella häntä?
- Hän asuu tämän tien varrella, munkki kertoo.
- Ahaa, onko palatsiin helppo päästä sisälle?
- Päätä itse, omat ovat ajatuksesi hallitsija hyvä, toteaa munkki ja nauraa niin, että kaatuu risukasassa selälleen.


-

Pelistrategioita

-


Ihminen nakattiin nappulaksi shakkilaudalle. Käskettiin edetä läpi laudan haluamallaan tyylillä. Muuta ei ohjeeksi annettu.

Ihminen lähti matkaan. Kukin valitsi värinsä. Valkoisen tai mustan.

Valkoisen valinneilla oli helppo tie. He hyppelivät viistosti valkoiselta toiselle. Osa kiipesi ratsujen selkään ja matka taittui vauhdikkaasti. Valkoinen kuningaspari vilkutti iloisesti parvekkeelta matkaajille. Kivaa.

Mustan valinneilla oli vaikeampaa. He joutuivat kapuamaan tornien seiniä pitkin ja taistelemaan sotureita vastaan. Ratsut vikuroivat ja heittivät selästä juuri kun pääsi vauhtiin. Leveästi hymyilevät mustat kuninkaat vaikeuttivat matkantekoa väärillä valoillaan. Alkoi kuulua epistä. Itseppä valitsit, huusivat valkoiset viereisistä ruuduista.

Joskus valkoiset kuitenkin horjahtivat vahingossa mustalle. He eivät olleet varautuneet siihen. Olivat luulleet, että elämä on valkoisilla tanssimista. He järkyttyivät ja huusivat nyt epistä. Mustat nauroivat vahingoniloisesti takaisin. Osa valkoisista hyppäsi shokissa laudalta.

Mustat eivät horjahtaneet koskaan valkoisille. Mutta joskus joku päätti, että nyt riittää. Teki valinnan. Astui päättäväisesti suoraan tai sivulle. Ei enää suostunut menemään viistoon. Jatkoi matkaa valkoisilla.

Osa kävi valittamassa pelin tekijälle, että eikö ole väärin, että värit menevät sekaisin. Eivätkö valkoiset voisi palata omalle värilleen horjahdettuaan? Eikö mustien pitäisi pysyä omassa värissään?

Ongelma oli, että pelin tekijää ei löytynyt. Löytyi vain keltainen post-it-lappu, jossa luki, että palaan hetken kuluttua. Päivittäkää sääntöjä haluamallanne tavalla.

Siinä sitten yritettiin keksiä yhteisiä sääntöjä kaikenlaisissa komiteoissa ja unioneissa.

Välillä suuret joukot astelivat mustilla niin että oli suorastaan ahdasta. Tunnelma oli kaoottinen. Välillä taas joukoilla oli valkeita kausia ja meininki oli iloista ja kevyttä. Suurimman osan aikaa oli sitten tasaisesti väkeä sekä mustilla että valkoisilla. Mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Kaikki sooloilivat ja sotkivat toisten peliä.

Silloin taas juostiin valittamaan pelintekijälle. Mutta lappu oli edelleen luukulla. Pelintekijä ei ollut palannut. Se aiheutti turhautumista. Osa alkoi jopa syytellä, että pelintekijä oli vastuussa koko kurjuudesta.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, kukaan ei enää jaksanut juosta valittamassa. Todettiin myös, että yhteisiä sääntöjä on turha yrittää tehdä. Kukin pelasi joka tapauksessa omilla säännöillään ja kaikki aika menisi vain sääntörikkomuksista huomauttelemiseen.

Siispä päätettiin antaa mennä vaan.

Joku taivalsi koko matkansa mustilla. Joku päätti valita viimeiseksi askeleekseen valkoisen. Osa taas pisteli valkoisilla, mutta vaihtoi fiilispohjalta viime hetkellä mustaan. Joku taas eteni järkensä varassa saksalaisella järjestelmällisyydellä vuoroin mustalle ja vuoroin valkoiselle.

Osa seisoi neuvottomana kykenemättä päättämään seuraavia siirtojaan. Kun joku toinen sattui samaan ruutuun, he seurasivat tätä toivoen löytävänsä perille, mutta huomasivat pian eksyneensä ja pyörivänsä ympyrää. Osa peesasi epävarmuuttaan osa rakkauttaan.

Osa taas seisoi paikallaan siksi, että heidän kaikki aika meni toisten neuvomiseen. Osa käski astumaan valkoisille, osa taas neuvoi valitsemaan mustan. Välillä nämä helppoheikit huusivat toistensa päälle neuvoja sellaisella innolla, että huomaamattaan horjahtivat itsekin laatoiltaan.

Viimein pelintekijä palasi. Hän oli ollut lomailemassa.

Katsottuaan hetken menoa ja meininkiä, häntä hymyilytti. Hän totesi olevansa tarpeeton ja jatkoi matkaansa tuntemattomille teille. Viimeksi hänet nähtiin kiipeämässä maailman pienimmälle vuorelle.

LOPPU A

Pelilaudalla meno jatkui entisellään. Ihmiset horjahtelivat ruudusta toiseen. Ehkä se oli heidän tehtävänsä. Tulla itsekseen horjumalla. Peesaamalla. Sooloilemalla. Helppoheikit huutelivat neuvojaan, käskivät astumaan milloin mustalle milloin valkoiselle.

Eräänä päivänä koko lauta putosi nurinpäin lattialle ja kaikki nappulat vierivät minne sattui. Kukaan ei tullut siivoamaan sotkua, sillä pelintekijä vaelteli edelleen jossakin kaukomailla. Pikku hiljaa hämähäkit kietoivat pelilaudan nappuloineen seitteihinsä.
Ikuisuudessa lannistunut pöly alkoi leijua ilmassa.

LOPPU B

Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, yhä useampi löysi perille. Se ei johtunut säännöistä eikä helppoheikeistä. Horjahdukset vähenivät. Peesailut vähenivät. Sooloilijat vähenivät. Yhä useampi oli oppinut valitsemaan, minne astuisi seuraavaksi antamatta tunteen tai järjen sekoittaa askellustaan. Mustan tai valkoisen sijaan yhä useampi kulki rajavyöhykkeillä.

Eräänä päivänä pelilauta oli tyhjä.

-

Märkiä askeleita myrskyssä

Varoitus: Sisältää yksityiskohtaisen ja yksitoikkoisen päiväohjelman kuvauksen ryyditettynä ruoka-annoksilla ja kävelylenkeillä.

Herään. Yö on mennyt myrskyn tarinointia kuunnellessa. Seitsemässä kerroksessa se viuhuu kohti ja pujahtaa sisään riittävän vanhoista ikkunoista. Pidän siitä, että rytisee. Kun on syntynyt syksyyn, on kai siksi kotonaan sateessa ja tuulessa.

Käytössä on ylimääräinen tunti. On vielä oikeasti aamu, koska sitä on kerrankin askeleen edellä aamu-unisutta. Rakastan tällaisia hetkiä, kun aikaa tulee lisää. Tekisi joskus muulloinkin mieli varastoida tunti ja vapauttaa se sitten sopivan hetken tullen. Systeemi voisi lahjoittaa vaikka jouluna jokaiselle kansalaiselle pari ylimääräistä tuntia, joita sitten voisi käyttää silloin kuin tarvitsee.

Sellainen joka osaa tuhlata aikaa on rikas.

Otan pakastimesta mustikoita sulamaan. Yleensä olen hyvä pitämään ne vain ja ainoastaan jäässä. Toukokuussa sitten täytyy vetää neuroottisesti marjoja, jotta tulee vähän tilaa uudelle sadolle. Puolukat ovat pohjalla kulkeneet jo kahden muuton kautta. Näinä aikoina joku on rahastosijoittaja, joku marjasijoittaja.

Otan kaapista kaikenmaailman jauhot ja sotken taikinaa. Pusseissa vilahtelevat menetetyt päivämäärät. Mikäköhän on oma parasta ennen päivämäärä? Onkohan jossain sellainen rekisteri? Joku ravintoterapeutti sen varmaan osaisi laskea jollain näppärällä kaavalla. Painoindeksi kertaa rasvaprosentti kertaa työpäivien määrä kertaa porrasjuoksunopeus jaettuna vaaliäänestyskerroilla potenssiin pureksitut porkkanat. Heitän loput vanhat jauhot roskikseen.

Luen kirjaa kiinalaisesta Lontoossa. Pieni punainen sanakirja. Otan teeleivät pois uunista. Leikkaan juustoa ja tomaatteja päälle. Syön. Vanhat jauhot eivät ole turhia. Luen lisää kirjaa. Kiinalainen rakastuu Berliinissä. Seuraavaksi hän on jo Portugalissa. Siellä hän luulee rakastuneensa kunnes on liian myöhäistä. Painan mieleeni Portugalilaisen halpahotellin nimen. Jospa lähtisi sinne katselemaan talojen kattoja.

Mustikat ovat sulaneet. Kaadan päälle jugurttia. Syön ja luen toisella silmällä lehdestä sikarikauppiaan kutsumuksesta. On aina vaikuttavaa lukea jostain, jolla on kutsumus. Kun oma kutsumus on vähän sitä sun tätä, tämäkin sikarikauppias vaikuttaa joltakin tarun hobitilta, jolla on sormus takataskussaan. Mistähän Mordorista sen omansa löytää? Hakunilasta vai Jakomäestä?

Vedän kumisaappaat jalkaan, pitkän sadetakin niskaan ja villamyssyn päähän. Villa imee vettä. Ulkona sataa reilusti. Istun juna-asemalla ja luen lisää kiinalaisen kokemuksia. Hän matkustaa Dubliniin. Minä Helsinkiin. Kiinalainen ei haluaisi pyöriä yksinään ympäri Eurooppaa, mutta hän on saanut englantilaiselta rakastajaltaan tehtävän hankkia oman elämän. Jospa kaikki ihmisriippuvaiset toimisivat näin; Tuossa Interrailpassi kaikilla vyöhykkeillä, hanki oma elämä ensin ja jatketaan sitten.

Junassa vastapäätä istuu poika. Hän on jo ihan iso poika, mutta puhe ei ole vielä oikein kehittynyt, hänellä on ilmeisesti jonkin sortin kehitysvamma. Poika osoittelee ja öhkii ohikulkevia junia ja autoja. Hänen äitinsä puhuu kroatiaa ja vastaa maailman kauneimmalla äänellä. Hän reagoi yhtä lempeästi jokaiseen pojan ähinään ja öhinään. Ei sivuuta ja hyssyttele. Voisin istua loppupäivän kuuntelemassa tuota keskustelua.

Kävelen Töölöä kohti meditoimaan. Opettelen hengittämään yhdessä muiden kanssa. Tunnen möhkyröitä rintalastassa. Lennätän niitä aurinkoon. Olo kevenee. Mieli hiljenee. Hetken kaikki on kirkasta ja selvää. Avaan silmät ja olotila haihtuu. Tilalle tulee perinteinen sekava hörhellys. Pitäisiköhän muuttaa jonnekin harekrisnalaan, jotta pystyisi kauemmin roikkumaan keveydessä?

Lähden kävelemään kohti merta. Tasaisin väliajoin tulee tunne, että on pakko päästä meren ääreen. Ehkä olen entisessä elämässä ollut ameeba. Käärin kirjan ja puhelimen muovipussiin, etteivät ne pääse kastumaan laukussa. Sade yltyy. Rummuttaa kasvoja. Pidän siitä, että sataa kunnolla. Pidän siitä, että sade laittaa ihmiset sekaisin. Sotkee suunnitelmat ja kampaukset. Tunteet ja tuskat.

Tuijotan meren riehumista ja juon teetä pullalla kahvilassa. Lämpö. Sitä ei kokisi näin, ellei ulkona sade ja tuuli tekisi tehtäviään. Tällaisella ilmalla pitäisi rakastua. Tukka sekaisin ja poskissa sateen piiskaama puna. Törmätä sellaiseen jonka sateenvarjon tuuli on heittänyt ympäri. Joka on suojaton ja lähdössä lennättämään tunteitaan tuuleen. Tutustua toiseen silloin, kun silmissä ja huulissa virtaa vesi.

Meri on iso ja harmaa. Hieno. Korkeat vaahtopäät lentävät ulapalla. Samassa pöydässä istuu kanssani kaksi miestä. En ymmärrä, mitä kieltä he puhuvat keskenään. On viehättävää kuunnella puhetta, jota ei voi paikallistaa. Tulkita äänien sävyjä ja lämpöä. Puhuvatkohan ihmiset lämpimämmillä sävyillä kylminä päivinä? On hauska kuunnella jutustelua, joka ei ole suomalaisittain tasaista vaan kuin meri ikkunan takana - vuoroin hyökyy ja huilaa.

Matka jatkuu märin askelin meren äärellä. Tasaisin väliajoin aallot iskevät saappaisiin ja sadetakille. Lokit leijuivat ilmassa myrskyn keinuteltavana. Pidän lokeista, niiden röyhkeästä asenteesta ottaa kaikesta irti. Monien mielestä ne rääkyvät ärsyttävästi, mutta itse en tule pahalle tuulelle kuunnellessani niiden huutoa. Lokitkaan eivät hyssyttele. Tekisi mieli levittää kädet ja mennä mukaan. Tuulikin on tänään ihanan kovalla. Sekään ei hyssyttele.

Vastaantulijoita on kovin vähän. Näiden ihmisten seurassa voisi olla hyvä istua iltaa. Heissä on jotain linkolahenkistä. Paitsi turistissa, joka juoksee vastaan ilman takkia. Jokaisen turistin pitäisi saada kokea myrsky, siellä minne matkustaa. Se putsaa esiin jotain olennaista paikasta ja ihmisistä. Pesee puhtaaksi imagoyritelmät.

Juna kutsuu. Kotona odottaa sedän tuoma elokuva enosta. Jacques Tatin Enoni on toista maata. Hän on lainannut sen kirjastosta. Elokuvasta on ollut puhetta vuosi sitten ja sedälle on jäänyt mieleen, että veljentyttärellä on aukko sivistyksessä. Lainaraita tuntuu jotenkin liikuttavalta, vartavasten minulle ajateltu. Voisikohan sitä useammin lainata jollekin toiselle? Muutakin kuin huoliaan ja murheitaan.

Puhelin piippaa. "Omenapiirakka tulee. Kotona?".

On aikamoista saada asustaa toisten ajatuksissa.
On aikamoista saada askeltaa myrskyn matkassa.

-

Tuntematontuttu

-

- Minä tunnen sinut, mies sanoo.

- Anteeksi? hätkähdän ja katson puhujaa puistonpenkillä. Auringossa hänen silmänsä ovat kirkkaat.

- Minä tunnen sinut.

- Anteeksi, taidat sekoittaa nyt johonkin toiseen, hymyilen mukakohteliaasti ja käännyn jatkaakseni matkaani.

- Minä tunnen sinut. Minä rakastan sinua.

- Aha. Just. Täytyy mennä. Minua odotetaan. Päivänjatkoa.

Mies hymyilee. Aivan kuin tietäisi, että minua odotetaan vain ajatuksissani. Sen silmät ovat ihmeellisen kirkkaat.

Jatkan matkaani. Oliko se joku karannut? Luuliko se olevansa joku jeesus? Puhui rakkaudesta. Jehovantodistaja tai mormoni se ei ollut. Sillä oli niihin hommiin liian värikäs ja pitkä kaulaliina.

Päässäni kaikuvat. "Minä tunnen sinut." Kahelia.

Kuitenkin. Jokin on jotenkin sijoiltaan, liikahtanut. Jokin jossain syvällä, niin kuin olisi tunnistanut. Kummallista. Jokin minussa viestittää tutusta. Mutta järkeni lantraa sen. Hölynpölyä. Tämän siitä saa kun käy hitaalla. Alkaa friikkisirkuskin tuntua laatuviihteeltä.

Seuraavana päivänä lähden kävelylle meren rantaan. On lauantai. Aamuvarhainen. Kadut ovat tyhjiä. Meren pinnassa lainehtii ohut jää.

Kävelen pipon alla ajatuksissa. Mies tulee taas vastaan. Tällä kertaa hän istuskelee mattolaiturilla. Hän hymyilee silmillään. Tervehtii. Taas samat jutut.

- Seuraatko minua? kysyn. Olo on hämmentynyt.

- En, ei minun tarvitse sellaista tehdä. Meillä kun on yhteinen reitti.

- Vai niin, terve vaan, sanon ja jatkan matkaa.

- Kyllä sinä vielä muistat. Kun muistat, nähdään täällä tai jossain muualla. Mennään vaikka kävelylle, mies huikkaa.

Vedän pipoa korville ja lähden liukastelemaan kallioille. Muistini on yhtä jäässä.

Mies jää istumaan mattolaiturille.


-

-

Tervetuloa vetämään raja

-

Tapasin viikonloppuna uusia ihmisiä. Kaikenmielisiä. Heistä moni ikätoverini on eläkkeellä. Mieli on sairastunut. Puheissa kummittelevat kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, skitsofreniat, psykoottiset masennukset... Sanahirviöt, jotka saavat aikaan vierauden väreet selkärangassa.

On helppoa niputtaa hullut samaan kastiin spurgujen, nistien ja viiltelijöiden kanssa. Saadaan etäisyyttä, turvaväliä. Sellainen, joka on mahdollista meille kaikille, halutaan sijoittaa mindmapissa mahdollisimman kauas. ME------------------------------------HE. Porttien taakse. Diagnoosien alle. Pois meistä. Rajan toiselle puolelle.

On mukava naurahtaa sitten keveästi nipulle. Sekopäiden suolle. Vääntää vitsiä avohoidokeista. Hekotella hurahtaneille. Sulkea pois äänet omassa päässä. Tehdä kaikkensa erottaakseen meidät heistä. Piirtää raja asfalttiin. Pysykää toisella puolella.

Tervetuloa on yhtä kuin vain terveet saavat audienssin.

Onko sairaan ja terveen välinen ero muuta kuin että terveet näkevät vaivaa taistella sitä vastaan, mikä on rajalla. Leikkivät, että sitä ei ole. Irrottavat kivut ja pelot erillisiksi saarekkeiksi, jotka leikataan irti. Kitkevät pois sen jolle ei löydy nimilappua kasvimaalta. Piilottavat ullakolle joulukoristeiden alle. Sulkevat itsensä terveiden kirjoihin. Tilaavat Voi hyvin -lehden naapureille lainattavaksi. Saavat vaihdossa Kauneus ja terveyden.

Onko terve sellainen, joka on hyvä lukitsemaan ovia ja rakentamaan aitoja?

Jospa se onkin niin, että maailma ei vain ymmärrä sellaista, jonka mieli on kovin herkkä. Jos emme osaa lukea sellaisen sielua, joka ei noudata kaavamaista systeemiämme. Jos mielen sairastuminen onkin merkki jostakin muusta kuin sairaudesta. Siitä, että näkee jotain muuta. Ei sopeudu systeemiin vaan johonkin muuhun. Jota emme vielä tunne tai muista.

Jospa äänet ja valoilmiöt ovatkin todellisia, mutta me muut suostumme näkemään vain pimeyttä ja kuulemaan hiljaisuutta.

Kaikkien diagnoosihirviöiden keskellä sain nähdä harvinaista herkkyyttä. Rehellisyyttä. Kykyä kuunnella. Kykyä puhua omasta rikkoontumisesta. Ymmärrystä sille, että maailman voi nähdä hyväksyen, vaikka se ei ole eheä ja täydellinen.

Tuntui, että tapaamani ihmiset ovat sinut toisen puolensa kanssa. He eivät taistele vastaan ja leiki, että mitään ei ole. He tietävät että se on siellä vaikka kuinka esittäisi että ei ole. Hyväksyvät sen osaksi itseään. Hyväksyvät hetkittäisen katoamisensa. Vaikka se tuottaa kipua ja pelkoa. Sellaista kipua ja pelkoa, mitä en voi käsittää turvallisesti lokeroidulla mielelläni.

He näkevät maailman toisenlaisissa väreissä. He tuntevat säröt. He eivät välttämättä välittäisi nähdä ja tuntea kaikkia niitä. Heidän elämänsä on toisinaan aikamoista helvettiä, mutta silti heitä kuunnellessa tuntuu, että he ovat matkalla paljon pidemmällä ja pidemmälle kuin me lokeromieliset.

Sellainen joka on nähnyt pimeyden ja osaa maalata sen osaksi kaunista ei ole kulkenut turhaan. Ehkä jonain päivänä maailma kääntyy niin, että he tuntevat olevansa perillä.

Missä silloin on sellainen, joka ei kuule ääniä eikä näe valoja?


-

Joku on tehnyt jotain oikein

-

Kotiovelta lähtee hiekkatie Helsinkiin. Se seuraa jokea pikkulaitureiden ja poukamien läpi. 15 kilometriä idylliä ytimeen. On suoranainen ihme, että steriilit asuinalueet ja asfaltti eivät ole päässeet käsiksi tuohon maisemaan. Joku ympäristöpoliitikko on ollut todella ihminen paikallaan jossain kaupunkisuunnittelun kokouksessa. Naapurikaupunkien välille viheraluetta, metsää ja nurmikkoa jalkapallolle ja auringolle hop hop. Nuija pöytään KOPS.

Tervehdin pyörän selästä virtaavaa koskea ja lehmiä laitumilla. Poikkean Kivennokkaan taiteellisen tädin pitämään kahvilaan. Puinen norsu vilkuilee surumielisesti. Isot pojat haluaisivat pistää siirtolamökit ja kahvilan termiittien ruuaksi ja rakentaa saareen lasipalatseja. Toivottavasti joku lyö ne nuijat pöydille.

Istun keinuun. Horisontissa leviää Helsingin ranta. Rannalla kisailevat vapaina pienet pojat, koira ja lammas. Kaislikossa nököttää iso kelluva mies. Se on tervan ja höyhenten peitossa. Kesämies? Nykymies? Kuin mielenosoituksena tuuli tarttuu mieheen ja kaataa sen mereen. Mies uupuu ja uppoaa pinnan alle. Ei jaksa enää keikkua katseen alla. Päätän jättää tällä kertaa pelastustyöt sikseen. Hätäkeskustakaan tuskin kiinnostaisi nykymiehen rappio.

Jatkan matkaani. Törmään ajan kitisyttämään kauppa-autoon. Ostan eskimon. Muut jäätelöt tuntuvat keikailevan nykyaikaisilta. Teatteri kutsuu. Tien toisella puolella menee Waltarin Noita palaa elämään ja toisella puolella Hamlet. Molemmissa tehdään tosissaan töitä. On hienoa kun ei tehdä puolivillaisesti. Onko väliä edes sanomalla, kun tulee vaan tunne, että noilla tuolla on sanottavaa.

Paluumatkalla ajan auringonlasku kintereilläni. Puolen yön lähestyessä ohitan kaupungin hernepellon. Siellä on ihmisiä poimimassa ja syömässä. Pysähdyn nappaamaan muutaman palon, oikeastaan haluan nähdä keitä nuo peltoaktivistit oikein ovat. Tunnelma on puhtoinen. Joku hyräilee.

Sitä haluaisi nuijien varteen sellaisia ihmisiä, jotka viihtyvät hernepellolla keskellä yötä.

-

Silmäruokaa pysäkille

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.

Tunnettuja ihmisiä

.

Tunnen naisen, joka ei uskalla liikkua viiden jälkeen iltapäivällä Helsingissä. Tunnen miehen, joka haluaa ajaa autolla aina vasenta kaistaa. Tunnen naisen, joka puhuu eri äänellä vieraiden läsnäollessa. Tunnen miehen, joka pyöräilee 280 km yhtä soittoa, koska hän ei välitä pysähtymisestä. Tunnen naisen, jonka mielestä kaikki tupakoitsijat ja pitkätukkaiset ovat epämääräisiä tyyppejä. Tunnen miehen joka ei anna lastensa kävellä paljain jaloin kotona. Tunnen naisen, joka ei ole koskaan pissannut kyykyssä. Tunnen miehen, jonka mielestä lumihiutaleet ovat naurettavia. Tunnen naisen, joka käyttää olkatoppauksia farkkujen alla, jotta hänen takamuksensa näyttäisi laadukkaammalta. Tunnen miehen, joka muistaa ulkoa kaikkien tuttaviensa kuolinpäivät saadakseen syyn soittaa kyseisinä päivinä eläville tuttavilleen. Tunnen naisen, joka huvipuiston törmäilyautoissa ei anna lapsen kääntää rattia. Tunnen miehen, jonka mielestä rakkaus on mielenkiintoinen projekti. Tunnen naisen, joka kirjaa kalenteriin etukäteen lapselle sopivan syntymäajan porrastaen hedelmöittymisensä neljän työtoverinsa kanssa, jota firman tulos ei laske sijaisjärjestelyistä. Tunnen miehen, joka ostaa tyttärellensä yksivuotis-lahjaksi Ferrarin. Tunnen naisen, joka tappaa iltaisin etanoita. Tunnen miehen, joka ei käytä suihkuaan, koska se on liian uusi keksintö. Tunnen naisen, jonka kukkaset tervehtivät tätä kääntymällä häneen päin. Tunnen miehen, joka on päättänyt olla tekemättä mitään; hän ei vastaa puhelimeen ja syö vain jäätelöä jos siltä tuntuu. Tunnen naisen, joka elää rakennustyömaalla saadakseen kotinsa pyörimään ympäristöä kunnoittavammin maaenergialla. Tunnen miehen, joka ei ole eläessään ostanut uusia kenkiä. Tunnen naisen, joka ei osaa teeskennellä. Tunnen miehen, joka on ostanut tuhansia kirjoja divareista, mutta jolla ei ole kotonaan kirjoja. Tunnen naisen, joka siirtelee sadesäällä kastematoja ja kotiloita asfaltilta turvaan. Tunnen miehen, joka menee ohikulkutien tuntemattomaan taloon, koska tulee tunne, että siellä tarvitaan ihmistä. Tunnen naisen, joka on antanut elämän yhdelletoista rikkirevitylle sielulle omien lastensa lisäksi. Tunnen miehen, joka sairastaa kunnolla ensimmäisen kerran 73-vuotiaana päättäen lopettaa siihen ja lähteä sen sijaan kylään.

.

Onnellisen miehen tarina

.
Junassa käytävän toisella puolella istui mies. Hän näytti sellaiselta, joka on viettänyt elämänsä aikana öitä varmasti myös taivasalla. 60-vuotiaan silmissä asui pojanviikari.

Mies katseli minua aikansa ja alkoi sitten jutella. Ensimmäiseksi hän kertoi, kuinka onnellinen hän oli. Hän oli tavannut poikansa 40 vuoden tauon jälkeen. Mies oli tullut isäksi alaikäisenä ja Kekkosen luvalla joutunut naimisiin. Pian tie oli kuitenkin vienyt vankilaan. Hän oli murhannut ihmisen ja sai elinkautisen. Se oli ensimmäinen tuomio ja lisää seurasi. Poika oli jatkanut elämäänsä ilman isäänsä siitä lähtien.

Mies oli ajatellut vapauduttuaan, ettei uskaltaisi etsiä käsiinsä poikaansa, kun monenlaista oli tullut rikottua. Poika oli onneksi etsinyt isän, lähettänyt poste restante -osoitteeseen tälle puhelinnumeronsa ja pyytänyt ottamaan yhteyttä. Kuoren päällä oli lukenut isä/vaari. Mies oli samantien juossut puhelin koppiin. Se oli melkoinen puhelu. Se oli melkoinen poika. Poika oli antanut täysin anteeksi isän kaikki teot ja kunnioittanut tätä ihmisenä.

En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pojastaan niin vilpittömän onnellisena ja ylpeänä.

Miehen piti jäädä Malmilla pois, mutta hän halusi jatkaa jutustelua ja niin matkasimme Helsinkiin asti. Mies istui luvan kysyttyäni viereeni, ettei tarvitsisi huutaa toiselta puolelta käytävää.

Siinä lähellä silmiin katsoen mies kertoi, että hän ei katunut murhaa. Onnistuin unohtamaan pelkoni ja varautuneisuuteni, katsomaan silmiin ja kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Se ei ollut ihan helppoa. Miehen silmistä näki, että hän tunsi ihmiset ja luki silmistäni kaiken. Siinä sitten katselimme toisiamme.

Mies kertoi, että hänen tyttärensä oli kaikkina vuosina tehnyt leikekirjan isästään Alibi-lehden juttujen perusteilla. Juttuja riitti. Välillä hän kohteliaasti varmisti, että pysyin kärryillä hänen vankilaslangisissa jutuissaan.

Kysyin mieheltä, oliko hän koskaan ajatellut kirjoittaa kokemuksiaan. Hän kertoi seinien sisällä kirjoittaneensa nippuja. Tallessa olivat, mutta vain omille silmille. Ehkä jonain päivänä hän antaa ne lapsilleen perintönä.

Perillä mies olisi halunnut, että tapaisin hänen poikansa. Kerroin, että terassi kutsui. Näytin miehelle junan, jolla hän pääsisi takaisin Malmille ja sitten tuli sellainen olo, että täytyi laskea käsi tatuoidulle olkapäälle ja toivottaa hyvää elämää. Kiittää häntä elämäntarinasta. Seutulippu oli siitä halpa hinta.

Lähdin aseman vilinään. Mies huusi vielä iloisesti jotain, mutta en kuullut mitä. Vilkutin vain ja katosin.
.

Samassa junassa

.

Paikallisjunassa matkalla Helsinkiin istuu nelivuotias poika ja mummo. Ikkunasta näkyy toinen juna.

- Se on venäläinen juna, mummo sanoo.

- Ollaanko titten Venäjällä?

- Ei olla, mummo nauraa.

- Otetaan kilpailu. Poika ehdottaa.
Kuin käskystä junamme kiihdytömme komeasti venäläisen junan ohi.

- Tuomi voittaa! Iloitsee poika.

Kunnes Pasilan jälkeen jämähdämme sorsalammikolle. Venäläinen juna ohittaa.

- EEIIIIIII. Mikt me tähän jäätiin?

- Iso juna menee ensin, sanoo mummo.

- Tuliko te vettä pikkin?

- Ei kun kiskoja.

- Eikö tiinä ole meri välissä?

- Ei ole. Raja vaan.

- Onko Tuomi ja Venäjä yhdessä?

- On. Raja vaan on siinä välissä.

- On tiinä varmaan pieni meri.


Iso menee edellä. Yhdessä ollaan. Siinä tulikin kai Venäjän politiikan perusasiat. Missäköhän pieni mies ja Venäjä ovat parinkymmenen vuoden päästä?

.