Tyttö jolle satoi rakkautta

-
Oli kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista. Tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta. Mutta tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt tytön sydämeen asti. Tyttö ei itse nähnyt sitä kupua. 

Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.
 
Syvällä sydämensä sopukoissa tyttö ajatteli, että hänessä oli jotain pahasti vialla. Tyttö tunsi, että rakkaus oli jotakin, joka ei kuulunut hänelle. Sellaista mitä ei osaa omistaa, on vaikea vastaanottaa. Niinpä kun ihmiset soittivat tytön ovikelloa syli täynnä rakkautta, tyttö ei avannut ovea. Ihmiset huhuilivat aikansa oven takana ja työnsivät lopulta rakkautensa postiluukusta sisään kynnysmatolle. Mutta tyttö ei koskaan nähnyt eikä kuullut heitä. Tyttö ei tuntenut rakkautta kynnysmatollaan, vaan pudisteli kaiken siivotessaan parvekkeelta alas. Kupu peitti kaiken. Ja pikku hiljaa oven takana ihmiset väsyivät.

Eräs poika ei väsynyt. Hän näki tytön näkymättömän kuvun. Poika jaksoi pommittaa näkymätöntä kupua lentosuukoilla. Poika jaksoi lähettää tytölle rakkausrunoja, vaikka hänellä oli välillä riimit hukassa. Poika jaksoi piirtää tytön huurtuneisiin ikkunoihin auringonnousuja. Poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet. Tyttö ei voinut käsittää, mitä poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.
 
Poika tiesi jotain, mitä tyttö ei vielä tiennyt. Poika tiesi, että he kaksi kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät. Mutta kupu oli siinä tiellä.

Poika tiesi senkin, miten kupu lähtisi pois. Hän ei voinut kuitenkaan kertoa sitä tytölle, koska kuvut lähtevät vain, jos joku haluaa itse riisua kupunsa. Niinpä poika vain rakasti vierellä ja oli hiljaa kaikesta muusta. Se oli tosi kärsivällinen poika, mutta tyttö ei huomannut sitäkään.

Kerran poika keksi alkaa teipata lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä kupuun kiinni. Siitä tyttö huomasi, että jotain tapahtui, koska hän ei enää nähnyt kunnolla. Maailmasta tuli kummallisen läikikäs. Lopulta poika oli rakastanut tyttöä niin paljon, että kupu oli aivan täynnä suukkoja ja kirjeitä. Tyttö ei nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään.Tytön maailma pimeni täysin. Tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli kauhean surullinen. Poika tarjosi kättään, josta tyttö voisi pitää kiinni, ettei hän törmäisi mihinkään. Mutta tyttö kieltäytyi ottamasta kiinni pojan kädestä. Hän halusi lähteä harhailemaan yksinään, sokeana. Poika tuli surulliseksi, mutta ymmärsi tytön halua jatkaa yksin. Poika seurasi kuitenkin tyttöä salaa, mutta pysytteli tarpeeksi kaukana, rakasti etäältä niin, että tyttö ei huomannut. Poika ei auttanut, kun tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Hän tiesi, että tytön piti saada kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Pojasta oli kuitenkin kauheaa katsella sitä kaikkea törmäilyä. Hän näki kuinka tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen, mutta hän ei voinut tehdä mitään.

Joskus poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen sitä tyttöä. Pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi hän avasi sille tytölle muutaman oven salaa. Joskus hän pysäytti liikenteen, että tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus poika soitti tuulikelloja, jotta tyttö kuulisi ympärillään muutakin kuin törmäilystään seuraavaa kolinaa.
 
Eräänä päivänä tyttö oli kiireellä juoksemassa junaan, kun hän törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Tytöltä lähti taju jonnekin kauas täällä vielä kutomattomille kankaille. Poika oli juossut tytön takana ja pelästyi, että tytölle kävi nyt pahasti. Tyttö näytti siltä, että hän leijui kaukana, jossakin, mistä ei välttämättä haluta tulla takaisin.

Mutta tytölle ei käynyt yhtään pahasti. Tyttö palasi sieltä jostakin kaukaa, avasi silmänsä ja hymyili nähdessään kaiken. Tyttö näki nyt kirkkaasti itsensä, hymynsä, pojan, pojan hymyn, taivaan, taivaan hymyn, koko maailman, koko maailman hymyn. Törmäys oli ollut niin kova, että kupu oli vihdoin särkynyt. Sydän oli päässyt vapaaksi ja lähtenyt lentoon. Kaikki tytölle joskus postilaatikkoon, kattiloihin ja kynnysmatolle saapunut rakkaus tulvahti nyt suoraan läpi sydämen. Kaikki pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille. Tyttö tunsi, että hänessä ei ollut enää mitään vialla. Tyttö tunsi, että hänelle kuului rakkaus. Tyttö tunsi, että hän oli rakkaus.
 
Tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä he kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi auringonnousuja ja savupiipuista satoi suukkoja.

Märkiä askeleita myrskyssä

Varoitus: Sisältää yksityiskohtaisen ja yksitoikkoisen päiväohjelman kuvauksen ryyditettynä ruoka-annoksilla ja kävelylenkeillä.

Herään. Yö on mennyt myrskyn tarinointia kuunnellessa. Seitsemässä kerroksessa se viuhuu kohti ja pujahtaa sisään riittävän vanhoista ikkunoista. Pidän siitä, että rytisee. Kun on syntynyt syksyyn, on kai siksi kotonaan sateessa ja tuulessa.

Käytössä on ylimääräinen tunti. On vielä oikeasti aamu, koska sitä on kerrankin askeleen edellä aamu-unisutta. Rakastan tällaisia hetkiä, kun aikaa tulee lisää. Tekisi joskus muulloinkin mieli varastoida tunti ja vapauttaa se sitten sopivan hetken tullen. Systeemi voisi lahjoittaa vaikka jouluna jokaiselle kansalaiselle pari ylimääräistä tuntia, joita sitten voisi käyttää silloin kuin tarvitsee.

Sellainen joka osaa tuhlata aikaa on rikas.

Otan pakastimesta mustikoita sulamaan. Yleensä olen hyvä pitämään ne vain ja ainoastaan jäässä. Toukokuussa sitten täytyy vetää neuroottisesti marjoja, jotta tulee vähän tilaa uudelle sadolle. Puolukat ovat pohjalla kulkeneet jo kahden muuton kautta. Näinä aikoina joku on rahastosijoittaja, joku marjasijoittaja.

Otan kaapista kaikenmaailman jauhot ja sotken taikinaa. Pusseissa vilahtelevat menetetyt päivämäärät. Mikäköhän on oma parasta ennen päivämäärä? Onkohan jossain sellainen rekisteri? Joku ravintoterapeutti sen varmaan osaisi laskea jollain näppärällä kaavalla. Painoindeksi kertaa rasvaprosentti kertaa työpäivien määrä kertaa porrasjuoksunopeus jaettuna vaaliäänestyskerroilla potenssiin pureksitut porkkanat. Heitän loput vanhat jauhot roskikseen.

Luen kirjaa kiinalaisesta Lontoossa. Pieni punainen sanakirja. Otan teeleivät pois uunista. Leikkaan juustoa ja tomaatteja päälle. Syön. Vanhat jauhot eivät ole turhia. Luen lisää kirjaa. Kiinalainen rakastuu Berliinissä. Seuraavaksi hän on jo Portugalissa. Siellä hän luulee rakastuneensa kunnes on liian myöhäistä. Painan mieleeni Portugalilaisen halpahotellin nimen. Jospa lähtisi sinne katselemaan talojen kattoja.

Mustikat ovat sulaneet. Kaadan päälle jugurttia. Syön ja luen toisella silmällä lehdestä sikarikauppiaan kutsumuksesta. On aina vaikuttavaa lukea jostain, jolla on kutsumus. Kun oma kutsumus on vähän sitä sun tätä, tämäkin sikarikauppias vaikuttaa joltakin tarun hobitilta, jolla on sormus takataskussaan. Mistähän Mordorista sen omansa löytää? Hakunilasta vai Jakomäestä?

Vedän kumisaappaat jalkaan, pitkän sadetakin niskaan ja villamyssyn päähän. Villa imee vettä. Ulkona sataa reilusti. Istun juna-asemalla ja luen lisää kiinalaisen kokemuksia. Hän matkustaa Dubliniin. Minä Helsinkiin. Kiinalainen ei haluaisi pyöriä yksinään ympäri Eurooppaa, mutta hän on saanut englantilaiselta rakastajaltaan tehtävän hankkia oman elämän. Jospa kaikki ihmisriippuvaiset toimisivat näin; Tuossa Interrailpassi kaikilla vyöhykkeillä, hanki oma elämä ensin ja jatketaan sitten.

Junassa vastapäätä istuu poika. Hän on jo ihan iso poika, mutta puhe ei ole vielä oikein kehittynyt, hänellä on ilmeisesti jonkin sortin kehitysvamma. Poika osoittelee ja öhkii ohikulkevia junia ja autoja. Hänen äitinsä puhuu kroatiaa ja vastaa maailman kauneimmalla äänellä. Hän reagoi yhtä lempeästi jokaiseen pojan ähinään ja öhinään. Ei sivuuta ja hyssyttele. Voisin istua loppupäivän kuuntelemassa tuota keskustelua.

Kävelen Töölöä kohti meditoimaan. Opettelen hengittämään yhdessä muiden kanssa. Tunnen möhkyröitä rintalastassa. Lennätän niitä aurinkoon. Olo kevenee. Mieli hiljenee. Hetken kaikki on kirkasta ja selvää. Avaan silmät ja olotila haihtuu. Tilalle tulee perinteinen sekava hörhellys. Pitäisiköhän muuttaa jonnekin harekrisnalaan, jotta pystyisi kauemmin roikkumaan keveydessä?

Lähden kävelemään kohti merta. Tasaisin väliajoin tulee tunne, että on pakko päästä meren ääreen. Ehkä olen entisessä elämässä ollut ameeba. Käärin kirjan ja puhelimen muovipussiin, etteivät ne pääse kastumaan laukussa. Sade yltyy. Rummuttaa kasvoja. Pidän siitä, että sataa kunnolla. Pidän siitä, että sade laittaa ihmiset sekaisin. Sotkee suunnitelmat ja kampaukset. Tunteet ja tuskat.

Tuijotan meren riehumista ja juon teetä pullalla kahvilassa. Lämpö. Sitä ei kokisi näin, ellei ulkona sade ja tuuli tekisi tehtäviään. Tällaisella ilmalla pitäisi rakastua. Tukka sekaisin ja poskissa sateen piiskaama puna. Törmätä sellaiseen jonka sateenvarjon tuuli on heittänyt ympäri. Joka on suojaton ja lähdössä lennättämään tunteitaan tuuleen. Tutustua toiseen silloin, kun silmissä ja huulissa virtaa vesi.

Meri on iso ja harmaa. Hieno. Korkeat vaahtopäät lentävät ulapalla. Samassa pöydässä istuu kanssani kaksi miestä. En ymmärrä, mitä kieltä he puhuvat keskenään. On viehättävää kuunnella puhetta, jota ei voi paikallistaa. Tulkita äänien sävyjä ja lämpöä. Puhuvatkohan ihmiset lämpimämmillä sävyillä kylminä päivinä? On hauska kuunnella jutustelua, joka ei ole suomalaisittain tasaista vaan kuin meri ikkunan takana - vuoroin hyökyy ja huilaa.

Matka jatkuu märin askelin meren äärellä. Tasaisin väliajoin aallot iskevät saappaisiin ja sadetakille. Lokit leijuivat ilmassa myrskyn keinuteltavana. Pidän lokeista, niiden röyhkeästä asenteesta ottaa kaikesta irti. Monien mielestä ne rääkyvät ärsyttävästi, mutta itse en tule pahalle tuulelle kuunnellessani niiden huutoa. Lokitkaan eivät hyssyttele. Tekisi mieli levittää kädet ja mennä mukaan. Tuulikin on tänään ihanan kovalla. Sekään ei hyssyttele.

Vastaantulijoita on kovin vähän. Näiden ihmisten seurassa voisi olla hyvä istua iltaa. Heissä on jotain linkolahenkistä. Paitsi turistissa, joka juoksee vastaan ilman takkia. Jokaisen turistin pitäisi saada kokea myrsky, siellä minne matkustaa. Se putsaa esiin jotain olennaista paikasta ja ihmisistä. Pesee puhtaaksi imagoyritelmät.

Juna kutsuu. Kotona odottaa sedän tuoma elokuva enosta. Jacques Tatin Enoni on toista maata. Hän on lainannut sen kirjastosta. Elokuvasta on ollut puhetta vuosi sitten ja sedälle on jäänyt mieleen, että veljentyttärellä on aukko sivistyksessä. Lainaraita tuntuu jotenkin liikuttavalta, vartavasten minulle ajateltu. Voisikohan sitä useammin lainata jollekin toiselle? Muutakin kuin huoliaan ja murheitaan.

Puhelin piippaa. "Omenapiirakka tulee. Kotona?".

On aikamoista saada asustaa toisten ajatuksissa.
On aikamoista saada askeltaa myrskyn matkassa.

-

Potula

.

Olipa kerran sininen huvila. Siellä asuivat Murmelimummo ja doobermanni. Mummo puhui enkeleille. Koira puhui ruotsia.

Aurinkoisina päivinä istuskeltiin omenapuutarhassa ja pestiin ikkunoita. Sadepäivinä luettiin kirjoja, poltettiin heliseviä kynttilöitä ja soitettiin vihreää flyygeliä. Aamuisin toivotettiin tervetulleiksi aurinko, apilat ja komeat sähkömiehet. Iltaisin kokoonnuttiin omenapuiden alle pitkän pöydän ääreen nauramaan ja laulamaan. Lettujen loisteessa soitettiin kitaraa ja iloittiin yhdessä.

Sellaiset, jotka eivät osanneet puhua toisilleen kauniisti, harjoittelivat tanssimalla toistensa kanssa radiojatsin säestyksellä.

Se oli onnellinen paikka. Se oli parantava paikka. Siellä oltiin potua. Se oli Potula.

Sateen saapuessa koitti kotiinlähdönaika. Peltojen keskellä kulkiessani loin viimeisen silmäyksen kukkulalla nököttävään siniseen huvilaan. Se näytti pieneltä nukketalolta. Portailla vilkuttivat Murmelimummo ja dobermanni.

.

Turva

.

Istuin kouluttautumassa työpäivän jälkeen. Aiheena oli turvaistaminen. Hassu nimi, ei ollut juuri mitään ennakko-odotuksia. Lähinnä tuli mieleen lukiossa kuulemani kertomus äidinkielen kirjoituksista, jossa oli ollut aiheena Turvattomuus. Muut olivat kirjoittaneet liikenteestä ja ilmastouhkista, mutta yksi oli ajatellut toisin. Hän oli kirjoittanut hevosesta ilman turpaa.

No tällä kerralla oli kysymyksessä turvan laittaminen ihmisille. Aluksi hieman sekavanoloinen psykologi oli vauhtiin päästessään ajatuksia herättävä puhuja. Resepti oli yksinkertaisen naiivi. Ihminen tarvitsee kainaloa. Oli sitten 3-vuotias, 15-vuotias tai 93-vuotias. 3-vuotias kiljuu keittiön lattialla raivon vallassa, 15-vuotias töhrii vihaisena kirjaston vessaa ja 93-vuotias makaa kuolemaa peläten saattokodissa. Kaikki ne tarvitsevat kainaloa. Sitä että joku paijaa. Että on vain siinä vierellä. Että ei tarvitse yksin rypeä lattialla. Että on joku joka on uskaltanut tulla muurin läpi sisälle.

Kädet ja teippi. Niin se psykologi kirjoitti flappitauluun. Kädet pitää laittaa toisen ympärille ja teippi suun eteen.

Meillä on tapana täyttää kaikki kiusalliset tilanteet puheella. Mikä sulla on? Miksi sä noin teet? Miten voin auttaa? Kerro mulle, miltä tuntuu? Hei hei... Tui tui... Kyllä se siitä.

Sanat vaan sotkee silloin kun ihminen on pulassa. Tarvitaan vaan ne kädet ja ihminen joka on toiselle läsnä. Jota oikeasti kiinnostaa kuunnella. Eikä täyttää toisen tilaa omilla sanoillaan.

Kuinka moni istuu sairaalan vuoteen ääreessä ja puhuu joutavia. Yrittää pyöristellä ja selittää toisen terveeksi. Alussa kätellään ja lähtiessä mutistaan hyvät voinnit. Mitä jos sitä toista halaisi hartioista ja pistäisi posken poskea vasten?

Kosketus on tabu. Jokainen pitää kiinni reviiristään. 5-vuotias poika ei saa enää mennä äitin syliin, kun se on sitten mammanpoika. Pitää vaan reipastella ja harppoa eteenpäin. Kännissä sitten voi yrittää lääppiä vaikka vierasta. 50-vuotisjuhlilla voi taputtaa selkään. Kuollutta voi sipaista poskelle. Kylmennyttä lihaa. Parasta ennen no meni jo.

Nyt puuhataan piuhoja, jotta voi täristä ja väristä nettikavereiden kesken. Kypärä päähän ja nauttimaan sähköisestä kosketuksesta. Monimutkaista virittelyä, mutta kunhan saa toisen tuntumaan itsessään.

Kun se on vaan siinä, että rutistaisi toista hartioista ja painaisi posken poskelle.

.