Tyttö jolle satoi rakkautta

-
Oli kerran tyttö, joka sai osakseen paljon rakkautta. Sitä satoi ovista ja ikkunoista. Tytön postilaatikko ja kaikki kattilat olivat aina täynnä rakkautta. Mutta tytön ympärillä oli sellainen näkymätön kupu, mihin kaikki rakkaus kilpistyi. Murustakaan rakkautta ei päässyt tytön sydämeen asti. Tyttö ei itse nähnyt sitä kupua. 

Sellaista mikä on ollut pitkään siinä ei välttämättä erota ilmasta.
 
Syvällä sydämensä sopukoissa tyttö ajatteli, että hänessä oli jotain pahasti vialla. Tyttö tunsi, että rakkaus oli jotakin, joka ei kuulunut hänelle. Sellaista mitä ei osaa omistaa, on vaikea vastaanottaa. Niinpä kun ihmiset soittivat tytön ovikelloa syli täynnä rakkautta, tyttö ei avannut ovea. Ihmiset huhuilivat aikansa oven takana ja työnsivät lopulta rakkautensa postiluukusta sisään kynnysmatolle. Mutta tyttö ei koskaan nähnyt eikä kuullut heitä. Tyttö ei tuntenut rakkautta kynnysmatollaan, vaan pudisteli kaiken siivotessaan parvekkeelta alas. Kupu peitti kaiken. Ja pikku hiljaa oven takana ihmiset väsyivät.

Eräs poika ei väsynyt. Hän näki tytön näkymättömän kuvun. Poika jaksoi pommittaa näkymätöntä kupua lentosuukoilla. Poika jaksoi lähettää tytölle rakkausrunoja, vaikka hänellä oli välillä riimit hukassa. Poika jaksoi piirtää tytön huurtuneisiin ikkunoihin auringonnousuja. Poika jaksoi leikkiä kynttilän steariinilla niin kauan, että siitä tuli sydämen muotoinen ja kaiversi sitten siihen molempien nimet. Tyttö ei voinut käsittää, mitä poika puuhasi. Yhtäkään suukkoa tai kirjettä ei tullut sen kuvun läpi. Tyttö ei osannut lukea ikkunahuurua eikä steariinia. Mutta poika hyöri vaan siinä ympärillä ja puuhasi kaikenlaista.
 
Poika tiesi jotain, mitä tyttö ei vielä tiennyt. Poika tiesi, että he kaksi kulkisivat kappaleen matkaa yhdessä. Pojan tehtävä oli rakastaa sitä tyttöä. Tytön tehtävä oli rakastaa sitä poikaa. Se oli kirjoitettu tähtiin silloin kuin tähdet vasta syntyivät. Mutta kupu oli siinä tiellä.

Poika tiesi senkin, miten kupu lähtisi pois. Hän ei voinut kuitenkaan kertoa sitä tytölle, koska kuvut lähtevät vain, jos joku haluaa itse riisua kupunsa. Niinpä poika vain rakasti vierellä ja oli hiljaa kaikesta muusta. Se oli tosi kärsivällinen poika, mutta tyttö ei huomannut sitäkään.

Kerran poika keksi alkaa teipata lentosuukkoja ja rakkauskirjeitä kupuun kiinni. Siitä tyttö huomasi, että jotain tapahtui, koska hän ei enää nähnyt kunnolla. Maailmasta tuli kummallisen läikikäs. Lopulta poika oli rakastanut tyttöä niin paljon, että kupu oli aivan täynnä suukkoja ja kirjeitä. Tyttö ei nähnyt sieltä kuvun sisältä enää mitään.Tytön maailma pimeni täysin. Tyttö luuli tulleensa sokeaksi ja oli kauhean surullinen. Poika tarjosi kättään, josta tyttö voisi pitää kiinni, ettei hän törmäisi mihinkään. Mutta tyttö kieltäytyi ottamasta kiinni pojan kädestä. Hän halusi lähteä harhailemaan yksinään, sokeana. Poika tuli surulliseksi, mutta ymmärsi tytön halua jatkaa yksin. Poika seurasi kuitenkin tyttöä salaa, mutta pysytteli tarpeeksi kaukana, rakasti etäältä niin, että tyttö ei huomannut. Poika ei auttanut, kun tyttö kompuroi tai käveli seiniä päin. Hän tiesi, että tytön piti saada kompuroida ja törmätä ihan rauhassa. Pojasta oli kuitenkin kauheaa katsella sitä kaikkea törmäilyä. Hän näki kuinka tyttöä sattui kerta toisensa jälkeen, mutta hän ei voinut tehdä mitään.

Joskus poika kuitenkin auttoi ihan pikkuisen sitä tyttöä. Pojan sydän olisi muuten sairastunut ja pudonnut polveen. Siksi hän avasi sille tytölle muutaman oven salaa. Joskus hän pysäytti liikenteen, että tyttö pääsi kadun yli turvallisesti. Joskus poika soitti tuulikelloja, jotta tyttö kuulisi ympärillään muutakin kuin törmäilystään seuraavaa kolinaa.
 
Eräänä päivänä tyttö oli kiireellä juoksemassa junaan, kun hän törmäsi vahingossa lyhtypylvääseen. Tytöltä lähti taju jonnekin kauas täällä vielä kutomattomille kankaille. Poika oli juossut tytön takana ja pelästyi, että tytölle kävi nyt pahasti. Tyttö näytti siltä, että hän leijui kaukana, jossakin, mistä ei välttämättä haluta tulla takaisin.

Mutta tytölle ei käynyt yhtään pahasti. Tyttö palasi sieltä jostakin kaukaa, avasi silmänsä ja hymyili nähdessään kaiken. Tyttö näki nyt kirkkaasti itsensä, hymynsä, pojan, pojan hymyn, taivaan, taivaan hymyn, koko maailman, koko maailman hymyn. Törmäys oli ollut niin kova, että kupu oli vihdoin särkynyt. Sydän oli päässyt vapaaksi ja lähtenyt lentoon. Kaikki tytölle joskus postilaatikkoon, kattiloihin ja kynnysmatolle saapunut rakkaus tulvahti nyt suoraan läpi sydämen. Kaikki pojan lähettämät lentosuukot ja rakkauskirjeetkin löysivät perille. Tyttö tunsi, että hänessä ei ollut enää mitään vialla. Tyttö tunsi, että hänelle kuului rakkaus. Tyttö tunsi, että hän oli rakkaus.
 
Tyttö ja poika kulkivat kappaleen matkaa yhtä matkaa niin kuin oli tähtiin kirjoitettu. Ja missä ikinä he kulkivat siellä huuruisiin ikkunoihin ilmestyi auringonnousuja ja savupiipuista satoi suukkoja.

Jos päiväsi on kaunis ja kirkas älä suotta rasita mykiöitäsi

-

"Äiti pistelee nuppineulalla vauvan päälaen herkkää kohtaa, aukiletta." Jos se lopettaisi vihdoin itkunsa. Kun äiti on nyt vähän väsy.

"42 naista raiskataan päivässä Suomenmaassa. Keskimäärin kaksi heistä ilmoittaa poliisille." Näin kai kuuluu olla. Ei tehdä tästä mitään numeroa.

"10-vuotias poika poikkeaa koulumatkalla naapuritaloon ja raiskaa 8-vuotiaan ja 7-vuotiaan tytön. " Mitähän sitä teki 10-vuotiaana koulun jälkeen?

"Alakouluissa alkaa olla aika harjoitella suojautumista sen takia, että repuista löytyy sellaista, jolla yritetään kertoa, että kaikki ei ole hyvin. Tämä on leikkiä enää todennäköisyyden kanssa", sanoo eräs asiantuntija ja kertoo lisää.

Nuoruus on kokeilujen aikaa. Elämän parasta siinä sivussa. Etsitään itseä teiltä ja turuilta. Haetaan seikkailuja. " Tytöt tunkevat kossua tamponiin, jotta saavat alapäänkautta iloisen pöhnän ennen diskoa. Osa pökertyy vessaan, siksi valvojien täytyy kytätä ahkerasti. Pojat erottelevat kovalla työllä omosta siniset hiukkaset, sekoittavat ne öljyyn ja sivelevät viilleltyyn päälakeensa. Ja tosi flowta hakevat purkavat videonauhat koteiloistaan ja keittävät kattilassa liuotteista sopivaa boolia. "

Joka toinen päivä yksinäisyys selättää jonkun rypyt. Jos tänään kukaan vanhus ei tapa itseään niin ylihuomenna sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Joka toinen päivä tapahtuu. Mutta se on sellaista hiljaista vaan. Hys.

Pesutuvassa nainen alkaa itkeä pyykkejä viikatessaan adhd-lastensa arkea. Ei oikein jaksa. Täytyy kävellä niiden kanssa kaksi tuntia sateessa, kun muuten satuttavat itsensä sisätiloissa. Yrittää keksiä, miten selviäisi vessasta ja nukkumisesta kunnialla niiden kanssa.

"Kun väkivaltatilastossa lukee sarakkeessa Suomen kohdalla luku 60%, Hollannissa ja Sveitsissä samassa sarakkeessa lukee 4%. "

Lisää voi lukea vaikka alibin vuosikerrasta.

Mitä täällä tapahtuu?

Ei se et ole sinä. Joku korvaasi kuiskuttaa...

Kuka sitten? Joku jossain kaukana kaukana vuorien takana laaksossa? Vai siinä seinän takana? Peilissä?

Puhuminen on turhaa. Hiljeneminen hirveämpää.

Hiljaisina haistelemme tätä kaikkea neniemme edessä. Hyväksymme olemalla hiljaa. Antaudumme taistelematta. Nuuhkimme pahuutta, mutta emme katso silmiin. Suljemme ikkunaluukut ja menemme aikaisin nukkumaan.

Kumpi on pahempaa huútava hurja teko vai sen hiljainen hyväksyntä?

Kaiken keskellä kuulemma meidän pitäisi katsoa insesti-ihmistä rinta rinnan kauniisti silmiin ja kohdata tasavertaisena. Tuomitsematta. Hyökkäämättä. Antaa mahdollisuus. Kaiken keskellä pitäisi kertoa lapsosille , että täällä pärjää, kun jaksaa yrittää. Jokainen on hyvä omana itsenään ja kaupan päälle säkin pohjalle heitetään vielä ehdoton rakkaus. Ottakaa ja syökää. Täyttäkää vatsanne. Tämä on ihan kiva paikka. Tuitui. Ja hei muistakaa jotain voi oikeasti sattua. Kaiken keskellä pitäisi kai tehdä muutakin kuin tervehtiä silmiin katsomatta hissiä odottavaa oman talon mummoa. Tampata vaikka matot ja istua puoli tuntia pullan ääressä. Kaiken keskellä pitäisi tarjota väsyneelle äidille tunti tai kaksi unta ilman huolia.

Mitä meillä on sitten tarjota toisillemme?

Tuntuu, että tässä on takki tyhjänä ja pöydässä eilisen tähteitä. Tarjottimella moralisointia, tekopyhyyttä, ja tirkistelyä. Kuorrutettuna voivoilla. Olkaa hyvät. Miksi kukaan ei ota? Tässähän vallan emäntä loukkaantuu. Ei jaksa itsekkään syödä, kun vähän väsyttää. Oksennetaan yhdessä. En mä tilannut tällaista. Ei tämä ole itsetehtyä. Kai. Haukutaan pitopalvelu.

Mutta onneksi tämän kaiken voi laittaa patetian piikkiin ja tallettaa jonnekin sosiaalipornon nimekkeen taakse. Sitten voi keittää teetä ja katsoa televisiosta vaikka Metsoloita uusintana. Siellä ongelmat ratkeavat viimeistään viikon päästä. Ja onneksi oven takana Jehovan todistajat pudottavat esitteen. Vielä ehtii varata taivaspaikan jonnekin kellarikerrokseen.

Käsi alas sellainen joka maailmaa parantaa.

Unohdetaan maailma ja aloitetaan jostain ihan muusta. Vaikka tulevan nenäpäivän kunniaksi nenänpäästä.


-

Belsepubin parantolassa

-

Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.

Päivystyksessä on hiljaista.

Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.

Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.

Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.

Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.

Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.

Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.

Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '

Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.

Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:

- Uusitalo.

Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.

Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.

Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.

Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:

-Korhonen.

On hiljaista.

- Oliko Korhonen?

Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.

- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.

Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.

Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.

- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.

Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.

- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.

Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.

- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.

Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.

Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:

- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.

Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.

Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.

Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.

- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?

Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.

Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.

Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.

- Uusitalo.

Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.

Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.

Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.

- Pressa, tyttö vastaa.

Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.

Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.

Tuntiviisari heilahtaa haileasti.

Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.

Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.

Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.

Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.

Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.

Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.

Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!

Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.

Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.

Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.

Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.

Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.

Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.

Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?


-

Silmäruokaa pysäkille

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.