Belsepubin parantolassa

-

Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.

Päivystyksessä on hiljaista.

Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.

Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.

Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.

Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.

Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.

Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.

Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '

Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.

Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:

- Uusitalo.

Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.

Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.

Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.

Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:

-Korhonen.

On hiljaista.

- Oliko Korhonen?

Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.

- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.

Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.

Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.

- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.

Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.

- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.

Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.

- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.

Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.

Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:

- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.

Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.

Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.

Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.

- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?

Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.

Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.

Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.

- Uusitalo.

Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.

Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.

Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.

- Pressa, tyttö vastaa.

Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.

Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.

Tuntiviisari heilahtaa haileasti.

Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.

Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.

Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.

Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.

Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.

Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.

Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!

Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.

Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.

Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.

Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.

Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.

Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.

Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?


-