Kulissien takana teetä ja shamppanjaa

-

Halusin nähdä meren. Otin junan alle ja tervehdin silmiinkantamatonta jään kohmettamaa suuruutta. Äärettömän äärellä en tuntenut itseäni vähäpätöiseksi. Olin osa suurempaa. Luisuvia askeleitani kannateltiin.

Halusin tuntea itseni kevyeksi. Lähdin uimaan. Kelluin kauniiden kaarien alla. Tunsin itseni enemmän kuin terveeksi. Jokainen solu ja säie huokui keveyttä. Veden alla syleili hiljaisuus, josta olin kotoisin.

Halusin jakaa hetken. Söin hitaasti aamupalaa ihmisen seurassa, joka oli siinä eikä toisaalla. Hän ei katsonut läpi vaan kohti. Teekuppi oli tarpeeksi iso ja toi mieleeni mummon. Ikkunasta näkyi jäähyväissuudelma.

Halusin kurkistaa toisten makeaan elämään. Kävelin elokuvateatteriin ja söin pimeässä käsintehtyjä konvehteja. Maistoin shamppanjan ja vadelman. Maistoin tuntemattoman. Pimeästä katsoen toisten elämä näytti valoisalta. Lopputekstien aikaan toisten onni oli tarttunut minuun.

Halusin käydä korkealla. Matkustin vuoristojunalla. En ymmärtänyt mitään, mutta silti minua ymmärrettiin. Kumarsin Buddhapatsaalle lumen ympäröimässä tyhjässä temppelissä ja kuulin kellon soivan. En tiennyt mihin uskoa, mutta sillä ei ollut oikeastaan väliä. Tunsin, että minuun uskottiin.

Halusin ymmärtää elämää. Istuin ja kuuntelin viisasta naista. Hän tunsi kauniit sanat ja kirosanat ja osasi käyttää molempia tarvittaessa. Hän osasi nauraa ääneen tukaluudelle. Hän ei vähätellyt onnea.

Halusin nähdä kauneutta. Vein ajatukset pakkaseen, tamppasin, tuuletin ja jätin rumat hankeen makaamaan. Tiesin, että kevään koittaessa ne olisivat hautautuneet maan uumeniin ja muuttuneet mullaksi.

Halusin oppia mikä on tärkeää. Jouduin opettamaan sitä toisille ja opin eniten itse.

Tajusin kuinka vapaa sitä on. Tekemään mitä tahansa. Ajattelemaan mitä tahansa. Valitsemaan mitä tahansa. Olemaan onnellinen ja osallinen.

Enkä suostunut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka tiesin, että naapurin yksinhuoltajaäiti ei päässyt kävelylle ennen puolta yötä jolloin lapset viimein nukkuvat.

Joku kysyi suunnitelmiani. En tiennyt mitä vastata. Sana tuntui vieraalta, liian ahtaalta ja kapealta.

Tiesin vain, että jokainen päivä oli kasvua kohti kauniimpaa, kohti viisaampaa. Tiesin vain, että aikaa ei voinut tuhlata. Tiesin vain, että mikään ei olisi peruuttamatonta. Tiesin vain, että mikään ei olisi turhaa. En tiennyt, mistä ajatukset olivat kotoisin. En välittänyt.

Olin kiitollinen hetkestä jolloin verhoa raotettiin ja näin kulissien taakse.

-

Ilmaisia saunavuoroja kaikille halukkaille

-

Egyptiläisillä oli kuulemma muinoin mukava testi noviiseille. Oppilas pistettiin altaaseen, missä oli haita. Allas oli sellainen pimeä luolasokkelo. Kokelaalle kerrottiin toki etukäteen, että pääsee haiden kanssa sukeltelemaan, että ymmärtäisi sitten siellä pimeässä lilluessa kenen hampaaseen tuli törmättyä. Tehtävänä altaassa oli löytää reitti ulos pimeässä veden läpi. Ja kun oli selviytynyt kokeesta, noviisi saattoi vähän röyhistää rintaa rohkeudelleen.

Vähän toista kuin meidän ylioppilaskirjoitukset velvollisuudentuntoisine vessavalvojineen. Saisikohan haitestillä valkolakin brändin virtaviivaistettua?

Egyptissä homma meni altailla niin, että noviisi lähti liikkeelle paikasta A ja nousi aikansa paniikissa pimeässä hapuiltuaan nerokkuutensa turvin pintaan aukosta B. Onnellista oli, että reitillä A-B ei haihin törmännyt altaan rakenteen takia. Mutta tätähän noviisi ei toki tiennyt eli pelko oli siellä matkassa. Kun sitten pää pulahti pintaan henkeä haukkoen kohdassa B, adrenaali virtasi ja ilo oli ylimmällään. Selviäminen. Voittaja.

Jekku oli siinä, että noviisi pistettiin tukka märkänä tulikokeeseen heti uudestaan ja sanottiin, että B:n sijaan pitikin etsiä exit-C. Sitten ei ollut enää kivaa, kun piti lähteä uudestaan painimaan pelon kanssa, jonka luuli juuri selättäneensä. Se oli taas siinä ja entistä karmivampana. Juuri kun oli jo juhlinut. Syönyt hengessään voileipäkakkua. Ei muuta kun taas uppoamaan ja hukkumaan. Uusinnassa oli sitten niitä haitakin reitillä. Sellainen, joka nousi ylös happivajeissaan aukosta C, saattoi jatkaa elämää siitä lähtien kevein askelin. Pelkoja tieltään kevyesti neppaillen.

Mitenköhän kävisi meikäläisille vastaavassa tilanteessa näin parin tuhannen vuoden viiveellä? Jos rauhoittavia, muovihaita tai lisähappea ei olisi tarjolla. Minkälainen olisi selviytymistahto ja -kyky? Millainen olisi itsekuri ja usko?

Vai täristäisiinkö kaakelilla hartiat lysyssä ja pyydettäisiin kauniisti, että voisikohan sitä lähteä etukäteen saunaan lämmittelemään. Seliteltäisiin, että uimahousut jäivät ikävä kyllä kotiin.

Pelkojen kohtaaminen saa voimaan pahoin. Samalla kuitenkin ne poistavat ihmisestä kuonaa ja saavat tuntemaan terveyttä. Niiden väisteleminen sairastuttaa. Tositilanteessa aika moni meistä laittaisi kuitenkin mieluummin päänsä pensaaseen ja varaisi ajan tohtorille. Vaihtaisi peloissaan terveyden sairauteen.

On kiva velloa ajatuksissa, että elämä on kurjaa. On kiva käyttää siihen paljon aikaa ja energiaa. On kiva, kun saa kavereita paijaamaan päätä, kun elämä potkii. On kiva, kun saa maailman polvilleen kanssaan. On kiva rakentaa oman elämän itkumuuria pala palalta ja kutsua väki joukolla hautaamaan elävältä. Se saa tuntemaan olevansa elossa. Olemaan tärkeä. Siksihän me täällä olemme. Lisätäksemme tunnetta itsestämme. Siksi kärsimme, kituutamme ja painamme päämme. Muiden tuella ja lohdulla sitten hilaamme päätä vähän pystympään. That´s it. Siinä kaikki? Keräätkö plussapisteitä? Bonuskortilla ylimääräinen päänsilitys.

Paijatkaa lisää vaan. Ymmärtäkää. Kannustakaa. Tarjotkaa kipulääkettä. Tsempatkaa. Minä olen uhri. Reppana. En jaksa. En pysty. Ottakaa te muut vartiovuoro. Laulakaa kuorossa, mikä sul on jänönen kun et enää hyppele. Eihän minulla pololla ole vastuuta mistään. Minä jaan teille täältä vähän ankeutta, että ymmärrätte minua. Jumitan tässä vain ja raportoin kuinka kauheaa tämä kaikki on.

Kun tarkoitus katoaa, tyhjyys tekee tilaa. Sairaus ottaa vuoteensa ja kävelee. Oviemme taakse. Soittaa ovikelloa ja odottaa kunnes ovi aukeaa. Kättelemme. Tervetuloa. Täällä on tilaa. Valtaa niin paljon alaa kuin haluat. Tulen peiton alle kanssasi. Syleillään toisiamme tämä yö ja seuraava. Sitten saat mennä... tai jää sittenkin. Olen jo tottunut sinuun. Tunnut ystävältä. Ja nyt voidaan jättää tästä luokituksesta tosisairaat ja teho-osastot pois. Sairaus on todellista sille, joka siitä kärsii. Tarkoituksena ei ole väheksyä tai istua kenenkään rintakehän päällä.

Kymmenisen vuotta taaksepäin kaikki alkoi olla sairaan kaunista, sairaan siistiä, ihan sairasta, sikasairasta. Teepaitoihin koodattiin sairauksia. Sairaus oli in.

Sairaus on in. Ystävä. Tautiluokituksia ropisee. Itsehoitolinkit klikataan auki yön pimeydessä. Ryhmät kokoontuvat istumaan sairauden ympärille. Tohtori Toloset hymyilevät passikuvissa maireasti.

Terveys puetaan sairauteen. Sairaasta tulee terveyttä.

Hätä on suuri. Kipu on suuri. Välillä niin suuri, että siitä voi tehdä kotelon. Muuttaa sairauden sisälle niin kuin japanilaiset kapselihotelleihin. Mukavaa on, jos saa hotellin täyteen kapselikavereita. Ei tarvitse yksin ulvoa elämäänsä.

Lääketehtaiden päämääränä on virallisissa strategioissa pitää ihmiset terveinä ja taata pitkä elinikä. Kokouspöytien tuolla puolen mustissa mapeissa todellisena tavoitteena loistanee kutenkin ihmisten pitäminen elossa mahdollisimman pitkään, mutta samalla sittenkin mahdollisimman sairaina. Se on paljon taloudellisempaa pillerinpyörittäjien bisneksessä kuin terveys. Eikä taida olla kauhean vaikea viedä visiota läpi. Me ihmiset kun osallistumme reippain mielin sairaustalkoihin.

Taantuman kolkuttaessa ovella täytyy saada ihmiset sairastamaan tuplateholla, jotta myynti ei laskisi. Siksi kaikki jutut ihmisten hyvinvoinnin laskusta on hyväksi. Me uskomme ja juoksemme. Lääkärit saavat leimata reseptejä muste roiskuen.

Toipumisestakin on tullut sairauden juhlaa. Ikiliikkuja, johon liittyy itsetarkkailua ja vajoamista. Tervehtymistä toki siinä sivussa, mutta seuraavaa vajoamista odotellessa. Sairaus on se, mikä pitää meidät elossa. Siitä riittää raportoitavaa ja päiviteltävää. Siinä voi kellua, se kannattelee, antaa selityksen maailmankaikkeudelle.

Sairaskertomusten takana mellastaa pelkojen armeija: merkityksettömyys, heikkous, osattomuus, rakkaudettomuus, kuolema. Ne valtaavat sohvat ja mielet, vastaanotot ja käsilaukut. Niillä on tehokkaat hyökkäysstrategiat ja puolustus on pian murrettu. Ne saavat unohtamaan sisimmän ja tarkoituksenmukaisuuden. Ehkä ne lensivät aikaa sitten jonkun diagnoosin matkassa. Lopulta terveyskin antautuu riittävän pommituksen jälkeen. Se muuttaa jonnekin kauas keskeltämme kuoleman tavoin. Kohta siitä nähdään vilaus enää vain lauantai-iltaisin Avara luonto -dokumenteissa. Ihmeellinen matka - Terveitä Tiibetissä.

Mikä siis neuvoksi? Ottaisiko tuplaspurtin hyödyllisyys- juoksupyörässä? Polkisiko kuntopyörällä Tampereelle ja takaisin? Kurkottaisiko käden purkkiin, nappaisi kapselin kurkkuun? Mitä tahansa, mikä saa unohtamaan hetkeksi tyhjyyden ja sen että haiallas on auki 24h vuoden jokaisena päivänä. Ajatus kirkastuu hetkeksi, pysäyttää pelkomme. Saa meidät tuntemaan elämää. Vauhtia. Saa meidät tuntemaan rakkautta. Mutta se haihtuu. Kirkkaus vetäytyy. Pian olemme taas yksin sameassa. Maailma hidastuu. "Sä et kelpaa", kaikuu päässämme. Nenä alkaa vuotaa. Rintalastaa ahdistaa. Värit haalistuvat. Hait alkavat uida lähellä. Haistamme niiden tuoksun.

Ei mennä veteen. Ei uskalla mennä sekaan. Kohdata haita. Kramppaa. Kolottaa.

Ei muuta kun kipin kapin saunaan lämmittelemään. Lauteilla on aina tilaa. Sieltä ei kukaan äänestä pos. Siellä on mukavan lämmin köllötellä ja odotella. Harjoitella mielikuvissaan kilpikonnakelluntaa.

Joskus sitten kokeillaan sitä veteen menemistä. Kastetaan varpaat ja hytistään kylmässä. Kahlataan pikkuisen. Ja tullaan pian pois. Parasta on, jos joku odottaa pyyhe levitettynä ja kuivattelee meidät. Paijaa päähän ja sanoo: " Voi reppanaa, ei sun tarvitse sinne mennä, jos se tuntuu pahalta. Mennään ikkunan taakse munkkikahville ja katotaan siellä kun toiset uivat." Askel kevenee ja voi leikkiä, että ei koskaan siellä altaalla ollutkaan. Huijata pikkuisen itseään suupielet sokerissa.

Pelot pyörittävät elämän karusellia. Saavat meidät katsomaan kieroon itseämme. Saavat meidät sairastumaan. Vaatii itsekuria ja luonteen lujuutta katsoa niitä silmiin. Mennä kerta toisensa jälkeen altaaseen, kunnes tie on selvä.

Mutta kun joku voi purra... Syödä suihinsa. Ja sinne joutuu menemään taas ja taas.

Vielä katsaus Egyptiin: Oppilaille ei koskaan kerrottu, että ne hait oli ruokittu etukäteen niin kylläisiksi, ettei niitä enää kiinnostanut kenenkään raajojen popsiminen. Olisi siis voinut ihan rauhassa kelluskella ja tutkia niiden hammasvälejä.

Ei muuta kun heittämään lisää löylyä ja tunkemaan vihdat korviin. Ettei vaan kuulla, että tuli myytyä sielu illuusiolle.

Vai...

kuka eka avannossa?


-

Nainen joka pelkäsi virhettä

-
Yksi nainen teki kerran melkein virheen.

Sillä naisella ei ollut tapana tehdä virheitä, mutta kerran sille tuli tunne, että sellainen virhe olisi ehkä tulossa jostain. Siksi se alkoi pelätä kauheasti ja odottaa sitä virhettä.

Niinpä se nainen alkoi varautua kaikkeen etukäteen, ettei se virhe pääsisi perille. Se hankki koirallensa lyhyemmän hihnan. Se hankki miehellensä turvatyynyn. Se hankki isällensä kuuluisan lääkärin. Se hankki äidillensä uudet verhot. Se nainen hankki kaikkea sellaista hyödyllistä, että se virhe eksyisi.
Ovisilmiä. Patakintaita. Katumuspillereitä. Laastareita. Styroxistuimia. Joditabletteja. Flavonoideja. Lapsilukkoja. Varpaidenvälierottimia. Tarroja joissa oli myrkytyskeskuksen numero.

Sen naisen elämä oli tosi järjestettyä. Sille naiselle ei sattunut yllätyksiä ja se oli sen mielestä hyvä. Yllätykset olivat sen naisen mielestä sukua melkein virheelle. Siksi se halusi tietää aina syntymäpäivä- ja joululahjat etukäteen. Ettei se virhe pääsisi juhliin kuokkavieraaksi.
Nukkuessaan se nainen näki aina samaa painajaisunta. Siinä unessa se nainen jäi suojatiellä ison virheen alle. Liiskautui lituskaksi asfalttiin, joka nielaisi sitten sen naisen uumeniinsa.

Kerran se nainen ulkoilutti koiraa siinä lyhyemmässä hihnassa. Silloin virhe saapui. Se koira pääsi siitä hihnasta karkuun. Samaan aikaan sen naisen miehen turvatyyny räjähti. Siitä lähtien sen naisen isä halusi mennä tavalliseen terveyskeskukseen. Siksi sen äidin verhot haalistuivat auringossa.

Silloin se nainen tajusi, että sen elämä oli pelkkä iso hyvin järjestetty virhe.
Se muutti japanilaiselle teollisuusalueelle ja alkoi tehdä sarjatuotantona laskuvarjoja samppanjapullon korkkeihin. Iltaisin se istui kirsikkapuisessa keinutuolissa hihnaton koira sylissään ja teki sudokuja silmät kiinni.
Virheen tullessa vierailulle se tarjosi sille yösijan huoneesta, josta oli näköala vuorelle, jolta kukaan ei ollut koskaan pudonnut.
-
-

Belsepubin parantolassa

-

Putosin jaloiltani keskellä kirkasta päivää ja ihan selvinpäin. Silmissä pimeni ja kaaduin tajuttomana takaraivolleni. Rennosti kuin humalainen, koska taju meni. Pää pamahti pöydän jalkaan. Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Olin suurin piirtein tolkuissani, mutta patistettiin lähtemään tarkistamaan mahdolliset vauriot. Olisin mieluummin mennyt kotiin kuhmuni kanssa, mutta painostuksesta pää pehmenneenä taivuin lähtemään belsepubin majataloon.

Päivystyksessä on hiljaista.

Ensin jonotan liukuovien takaa avautuvassa aulassa ilmoittautumisosastolle. Luukun takana on kolme virkailijaa. Kukin istuu pöydän ääressä. Olen ainoa jonottaja. Otan vuoronumeron. Kolme virkailijaa katsoo minua. Minä katson heitä. He keskustelevat keskenään. Sitten yksi heistä katoaa. Kaksi jatkaa keskustelua. Sitten toinen heistä katoaa. Lopulta minua katsoo vain yksi virkailija. Hän ei sentään keskustele yksinään, mutta soittaa puhelun. Sitten hän lopettaa ja katsoo taas minua. Puristan vuoronumeroani käsissäni toiveikkaana. Mutta sitten tämäkin virkalija katoaa.

Nyt tilassa on enää vuoronumeroautomaatti, tyhjä lasikoppi ja minä. Kuhmu takaraivoissani tykyttää. Vesi pyrkii silmiin.

Lopulta ensimmäisenä poistunut virkailija palaa. Hän istuu minua vastapäätä. Lukee jotain papereita. Sitten yllättäen hän painaa nappia. Valokyltissä vaihtuu numero. Vähän säihkähtäneenä astelen luukulle.

Virkalijalla on valtava musta tukka. Hän on nuori. Näyttää vähän joltain mangatähdeltä. Hänellä on tatuointeja ja erikoista luomiväriä. Tunnelma on kuin tieteiselokuvassa. Suuri aula, loisteputket ja hän. Minusta tuntuu, että kuhmuani ei ymmärretä täällä. Hiki valuu otsasta silmini ja silmistä vetenä ulos. Pääni säkenöi, järkeni seisoo.

Kerron kuhmuisen asiani. Virkailija kysyy mikä päivä tänään on. Yritän puristaa muistiani ja onnistun. Virkalija reagoi naputtamalla. Hän käskee odottamaan seuraavaan aulaan. Ei kestä kauaa. On vain muutama ihminen jonossa. Jos alkaa oksettaa, sanot sitten. Kiitän.

Marssin aulaan. Siellä on muutama nuokkuva ihminen. Isomahainen mies. Nilkuttava nainen nahkatakissaan. Isä ja pieni silmälasipäinen tyttö haalaripuvussa. Tilan takanurkassa istuu kumarainen mies ilman kenkiä pyörätuolissa. Toisessa nurkassa lasikopissa istuu vartija valmiina reagoimaan. Hän katselee patsasjäykkänä tietokonetta.

Kukaan ei puhu mitään. Ei edes tuo pieni tyttö. Hän lukee hiljaisena lelukuvastoa. Isä katsoo televisiosta remonttireiskaa. Vain Jorma Piisinen on äänessä. Pyörätuolissa istuva kengätön tosin korisee hivenen. '

Katson edessäni olevaa laattataideteosseinämää. Laatoissa pingviinit, puput ja minikokoiset lehmät kirmaavat yhteisellä niityllä. Hilpeää.

Yllättäen autiomaasta ilmestyy keidas: Lääkäri avaa oven. Ihmiset kääntyvät katsomaan häntä jonoisen toiveikkuudella:

- Uusitalo.

Kukaan meistä ei ole Uusitalo. Lääkäri katoaa takaisin oven taakse. Kangastus katoaa.

Roteva sairaanhoitaja tulee viereisestä ovesta ja kävelee ohitsemme vastapäiselle ovelle. Hänellä on reidenpaksuinen ponihäntä. Hän katsoo meitä nuutuneita reipastavasti. Tekee mieli käydä pesemässä kädet ja kampaassa tukka.

Kuluu puolituntia. Remonttiohjelma loppuu. Tyttö lukee lelukuvastoa hiljaisena nyt jo toista kierrosta. Käsittämätöntä miten hiljainen hän on. Hänellä on korva kipeä.

Roteva sairaanhoitaja on kävellyt catwalkiaan editsemme seitsemäntoista kertaa. Vihdoin hän pysähtyy ja sanoo:

-Korhonen.

On hiljaista.

- Oliko Korhonen?

Ei löydy Korhosta. Sairaanhoitaja katoaa ovesta. Paikalle saapuu seuraava hoitaja. Juuri yläasteelta päässeen näköinen elovenatyttö. Hän työntää näytekärryä edellä.

- Hei en mä voi ottaa tätä verikoetta tuossa asennossa, kuulen hänen sanovan takaani.

Vilkaisen suomalaisittain syrjäkarein. Kengättömän pyörätuolimiehen tuoli on tyhjä. Hän on kipannut itsensä strutsiasentoon kohti sohvaa. Hänen naamansa on painunut istuintyynyjä vasten. Elovena jatkaa kärryineen matkaa. Mies jää siihen. Takapuoli kohti taivasta pää pieluksissa.

Nilkuttava heiveiröinen nahkatakkinainen tulee miehen avuksi.

- Pitäiskö sut nostaa ylös siitä.

Mies turahtaa istuintyynyille jotakin käsittämätöntä. Vartija kopissa on huomannut tilanteen, mutta hän jatkaa omia puuhiaan.

- Kyllä noitten pitäis auttaa ketkä täällä töissä on, sanoo mahakas mies harvakseen.

Nahkatakkinainen näyttää avuttomalta.

- Sano tolle vartijalle, kehottaa mahamies.

Nainen menee koputtamaan lasiin ja viittoo kohti päätään sohvaan upottavaa miestä. Vartija katsoo ilmeettömästi naista. Kestää tovin ennen kuin hän astelee kopistaan. Samaan syssyyn palaa Elovena kärrynsä kanssa. Hänellä on apunaan Roteva. Vartija palaa takaisin koppiinsa, häntä ei tarvita.

Elovena ja Roteva nostavat miestä hartioista ja vitsailevat, että eivät he ihan näin akrobaatteja ole verikokeita ottamaan. Mies ölisee jotain takaisin. Roteva katoaa toisesta ovesta. Elovena alkaa ottaa näytettä. Mies pistää vastaan. Sanoo epäselvästi, että otettu on. Elovena höpöstelee:

- Te ette nyt oikein ymmärrä. Ei ole otettu näitä näytteitä. Pitää ottaa tämä näyte. Pitää ottaa.

Hän saa lopulta otettua näytteen. Vähän vaikeaa on.

Roteva kurkkaa ovesta. Toteaa, että ei tarvitsekkaan ottaa näytettä tältä mieheltä, kun on jo aikaisemmin otettu. Upsis. No otettu on ja tuplasti.

Elovena poistuu kärryineen. Kohta paikalle saapuu seuraava hoitaja kärryineen.

- Lukkarinen. - - - - -- Lukkarinen, onko täällä?

Hiljaisuus vastaa, että kukaan meistä ei ole Lukkarinen.

Tunti ja toinen jatkaa kulkuaan.

Näkymätöntä Uusitaloa etsineen lääkärin jälkeen lääkereitä ei ole näkynyt. Nyt ovi aukeaa.

- Uusitalo.

Eipä näy edelleenkään. Ovi sulkeutuu.

Lukeva tyttö on siirtynyt isänsä kengän päälle lukemaan lelukuvastoa. Hän on edelleen ihailtavan tyyni. Rääkyvät piltit viedään taatusti suoraan yksityiselle, mutta kiltit jaksavat jonottaa.

Isä kysyy tytöltä, kuka telkkarissa on.

- Pressa, tyttö vastaa.

Televisiossa näytetään tunnelmapaloja kodittomien yöstä. Halonen poseeraa parrasvaloissa nenä punaisena.

Lukkarista etsitään taas. Sitten etsitään Kivijotain. Ei näy kumpaakaan.

Tuntiviisari heilahtaa haileasti.

Tuijotan laattoja. Voisin melkein vannoa, että edessäni pingviinit, puput ja vasikat vaihtavat salamyhkäisesti paikkaa kun katse välttää.

Kengätön pyörätuolimies pyytää epäselvästi tilaamaan taksia. Roteva hoitaja catwalkillaan noteeraa hänet katsellaan, mutta hän jatkaa matkaansa taaas ovelta ovelle. Pyörätuolimies lykkii itseään kohti vartijan koppia vaivalloisesti. Hän pysähtyy vartijan eteen ilmeisesti taksin toivossa. Möngertää jotain epäselvästi. Lasikopissa ei synny reaktiota. Kukaan meistä ei reagoi. Kukin istuu nuutuneena ja puutuneena.

Mietin, missä miehen kengät on. Onko ne otettu pois, ettei tämä voisi paeta. Koska vartija ei reagoi, mies yrittää saada tuolinsa liikkumaan kohti ilmoittautumisaulaa. Näky on surrealistinen kaikessa surkeudessaan. Tietää, että miehen matka on turha. Liukuovien takana odottaa virkailijoiden katoamisleikki.

Hitaasti mies katoaa näköpiiristä. Yrittänyttä ei laiteta. Epätoivolla ei ole mittaa.

Kuluu taas puolituntinen. Mahakas mies noudetaan Rotevan toimesta verikokeeseen. Pieni edistyminen odotushuoneessa tuntuu ihmeeltä. Muutama uusi yrittäjäkin on saapunut ilmoittaumisaulan kautta paikalle. Heillekin on sanottu, että ei kauhean kauan kestä.

Aika on suhteellinen käsite, opetti historianopettajani muinoin.

Valot tarttuvat silmiin. Vesi valuu taas. Ovi aukeaa ja valon takaa joku valkotakkinen sanoo jotain. Hetken kuluttua hätkähdän, se kuullostaa melkein kuin nimeltäni. Minua kutsutaan!

Pää harteillani taitan matkan lääkärin luo. Ovi sulkeutuu. Kättelemme. Ensivaikutelma on jotenkin hankala. En oikein tiedä miksi. Lääkäri haisee navetalle, mutta siitä ei ole kysymys. Pian selviää, mikä tökkii. Hän puhuu suomea erittäin heikosti itäeurooppalaisesta kielivinkkelistä. Pee = pää Pimeys= tajuttomuus. Kellovemma=kallovamma. Pienen käsitteiden vaihdon jälkeen alamme ymmärtää toisiamme. Opettelen puhumaan selkosuomea.

Lääkäri tekee refleksitestejä. Toteaa, että ei ihmeellistä. Laittaa vasaran laatikkoon. Mutta seuraavaksi ottaa kuitenkin taas esiin ja alkaa kopautella uudestaan. Käskee seisomaan silmät kiinni. Rentoutumaan. Jossain vaiheessa hän puhuu kasvohalvaannuksesta. Sitten tikitiki-liikkeistä. Kesken kaiken hoitaja tulee sisään jonkun vanhan paperin kanssa. Jonkun edellisen lääkeannoksessa on joku häikkä. Korjataan.

Sitten lääkäri ilmoittaa taas että ei ihmeellistä. Terve. Joo. Kun olen sitten lähdössä terveen papereissa, lääkäti päättäkin mitata verenpaineen ja määrätä varmuuden vuoksi päivän sairaslomaa. Sitten hän ottaa taskulampun ja katselemme toisiamme silmiin. Ja sitten saan taas luvan poistua kotiini. Käskee kyllä palaamaan varmuuden vuoksi takaisin tunnin päästä, jos jotain uutta ilmenee. In your dreams, ajattelen ja toivotan hänelle voimia illan urakkaan. Käy sääliksi toista. On aika kohtuuton urakka. Toivottavasti ei tule mitään kauheita tapauksia.

Pikkutyttö lukee edelleen lelukuvastoa. Vaikka hän on tullut ensin, minun kellovemmani on ohittanut tytön jonossa. Tuntuu pahalta. Tiedän, että hänen korvan katsomisensa vie tasan kymmen sekuntia ja sitten hän saa antibioottikuurinsa ja se on siinä. Mutta koska järjestys on taivaallisen hallinnon määräämä ja vain minun paperini ovat lentäneet lääkärin eteen, pyhää järjestystä ei voi vaihtaa.

Pikku tyttö jää odottamaan yhtä kärsivällisenä kuin ennenkin. Minä jatkan matkaani kotiin.

Reissun saldo: A4, jossa kerrotaan aivotärähdyksen oireista, kuten jomotuksesta ja pahoinvoinnista (tulivat tutuiksia kyllä odotusaulassa) sekä tervetuloa uudestaan jos siltä tuntuu. En tiedä, pitääkö olla todella terve vai todella sairas, jotta tervetuloa-audienssin haluaisi lunastaa.

Kotimatkalla mietin, keitä olivat näytelmän näkymättömät sivuhenkilöt Uusitalo, Korhonen, Lukkarinen ja Kivijotain... Olivatko he vain nimiä puhelinluettelosta, tehtävänään herättää meissä hetkeksi toivoa?


-

Tervetuloa vetämään raja

-

Tapasin viikonloppuna uusia ihmisiä. Kaikenmielisiä. Heistä moni ikätoverini on eläkkeellä. Mieli on sairastunut. Puheissa kummittelevat kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, skitsofreniat, psykoottiset masennukset... Sanahirviöt, jotka saavat aikaan vierauden väreet selkärangassa.

On helppoa niputtaa hullut samaan kastiin spurgujen, nistien ja viiltelijöiden kanssa. Saadaan etäisyyttä, turvaväliä. Sellainen, joka on mahdollista meille kaikille, halutaan sijoittaa mindmapissa mahdollisimman kauas. ME------------------------------------HE. Porttien taakse. Diagnoosien alle. Pois meistä. Rajan toiselle puolelle.

On mukava naurahtaa sitten keveästi nipulle. Sekopäiden suolle. Vääntää vitsiä avohoidokeista. Hekotella hurahtaneille. Sulkea pois äänet omassa päässä. Tehdä kaikkensa erottaakseen meidät heistä. Piirtää raja asfalttiin. Pysykää toisella puolella.

Tervetuloa on yhtä kuin vain terveet saavat audienssin.

Onko sairaan ja terveen välinen ero muuta kuin että terveet näkevät vaivaa taistella sitä vastaan, mikä on rajalla. Leikkivät, että sitä ei ole. Irrottavat kivut ja pelot erillisiksi saarekkeiksi, jotka leikataan irti. Kitkevät pois sen jolle ei löydy nimilappua kasvimaalta. Piilottavat ullakolle joulukoristeiden alle. Sulkevat itsensä terveiden kirjoihin. Tilaavat Voi hyvin -lehden naapureille lainattavaksi. Saavat vaihdossa Kauneus ja terveyden.

Onko terve sellainen, joka on hyvä lukitsemaan ovia ja rakentamaan aitoja?

Jospa se onkin niin, että maailma ei vain ymmärrä sellaista, jonka mieli on kovin herkkä. Jos emme osaa lukea sellaisen sielua, joka ei noudata kaavamaista systeemiämme. Jos mielen sairastuminen onkin merkki jostakin muusta kuin sairaudesta. Siitä, että näkee jotain muuta. Ei sopeudu systeemiin vaan johonkin muuhun. Jota emme vielä tunne tai muista.

Jospa äänet ja valoilmiöt ovatkin todellisia, mutta me muut suostumme näkemään vain pimeyttä ja kuulemaan hiljaisuutta.

Kaikkien diagnoosihirviöiden keskellä sain nähdä harvinaista herkkyyttä. Rehellisyyttä. Kykyä kuunnella. Kykyä puhua omasta rikkoontumisesta. Ymmärrystä sille, että maailman voi nähdä hyväksyen, vaikka se ei ole eheä ja täydellinen.

Tuntui, että tapaamani ihmiset ovat sinut toisen puolensa kanssa. He eivät taistele vastaan ja leiki, että mitään ei ole. He tietävät että se on siellä vaikka kuinka esittäisi että ei ole. Hyväksyvät sen osaksi itseään. Hyväksyvät hetkittäisen katoamisensa. Vaikka se tuottaa kipua ja pelkoa. Sellaista kipua ja pelkoa, mitä en voi käsittää turvallisesti lokeroidulla mielelläni.

He näkevät maailman toisenlaisissa väreissä. He tuntevat säröt. He eivät välttämättä välittäisi nähdä ja tuntea kaikkia niitä. Heidän elämänsä on toisinaan aikamoista helvettiä, mutta silti heitä kuunnellessa tuntuu, että he ovat matkalla paljon pidemmällä ja pidemmälle kuin me lokeromieliset.

Sellainen joka on nähnyt pimeyden ja osaa maalata sen osaksi kaunista ei ole kulkenut turhaan. Ehkä jonain päivänä maailma kääntyy niin, että he tuntevat olevansa perillä.

Missä silloin on sellainen, joka ei kuule ääniä eikä näe valoja?


-

Nainen jota huolet pakenivat

-

Olipa kerran nainen, Helena, joka ei osannut murehtia. Ikävät asiat eivät saaneet hänestä otetta ja surut pyyhkiytyivät naisen muistista saman tien. Huolet pakenivat ovista ja ikkunoista.

Kun Helenan poika soitti haukkuakseen äitinsä, Helena kuunteli hiljaa, mutta ei alkanut tuntea itseään huonoksi äidiksi. Kun puhelu päättyi, hän lähetti pojalleen hyviä ajatuksia. Helena tiesi, että jonain päivänä pojan sydän avautuisi.

Kun Helenan töissä oli ihan hullu meno päällä, Helena ei alkanut muiden mukana ampumaan toisia niiteillä ja puukottamaan selkiä. Helena teki työnsä kaiken keskellä ilolla. Toisten selän takana hän kehitteli kaikenlaista, mistä muillekin tuli hyvä mieli. Joskus hän siivosi toisten nurkat. Joskus shän laittoi tuoreen croissantin jonkun lokeroon. Joskus hän soitti kaiuttimista keskellä päivää kitaraa.

Kun Helenan veli tuli kylään itkemään onnetonta elämäänsä, Helena ei itkenyt koskaan mukana. Pian velikään ei enää itkenyt. Hän lähti kotiinsa päättäväisenä.

Kun Helena sairastui ja hänelle kerrottiin, että maaliviiva alkoi häämöttää, hän ei ruvennut suunnittelemaan hautajaisiaan. Hän lähti sairaalasta kesken kaiken, teki suuren voileipäkakun ja palasi töihin. Lääkärit eivät tajunneet, mihin sairaus oikein katosi. Helenalla oli kai liian terve sielu.

Helena ei paennut mitään. Hän kohtasi kaiken, mutta häntä pakenivat huolet ja murheet. Helena oli saanut ennen syntymäänsä lahjaksi salaisuuden. Toisin kuin muut hän ei ollut kadottanut sitä muististaan kasvaessaan. Salaisuus oli kannatellut Helenaa läpi elämän.

"Tämä maailmankaikkeus tahtoo sinulle pelkkää hyvää. Ole rauhassa. Pelko on harhaa."
-

Nainen joka toivoi

.

Yksi nainen, Elsa toivoi, että hänellä kävisi vieraita. Elsa tunsi olonsa yksinäiseksi ja siksi hän haikaili vieraiden perään. Elsalla oli aina tuoretta pullaa leipälaatikossa siltä varalta, että niitä vieraita tulisi. Joskus Elsa oli niin vieraankipeä, että hänen täytyi ottaa vähän lääkettä vieraankolotukseen.

Kerran koitti päivä, että Elsalle tuli kylään vieraita. Elsa oli kamalan iloinen ja otti tuoreen pullan esiin leipälaatikosta. Elsa alkoi keittää vieraille kahvia, mutta kesken kaiken hän tuli kamalan surulliseksi, koska oivalsi, että vieraat lähtisivät kuitenkin kohta pois. Elsa oli niin surullinen, että hän unohti vallan kokonaan, että vieraat olivat olohuoneessa häntä odottamassa. Sitten kun Elsa vihdoin muisti, vieraat olivat lähteneet pois.

Elsa nainen laittoi pullan takaisin laatikkoon. Sitten hän alkoi toivoa, että tulisi vieraita ja otti vähän lääkettä.

Eräänä päivänä Elsa hukkasi muistinsa pullanhakureissulla. Hän ei enää muistanut toivoa vieraita eikä ottaa lääkettä. Kun vieraita putkahti ovesta, Elsa oli kamalan iloinen. Hän ei muistanut surra, vieraiden poislähtöä, vaan nauroi vaan ja tarjosi ikivanhaa pullaa kenkälaatikosta. Nyt Elsalla käy tosi paljon vieraita, jotka tuovat omat pullat tullessaan.



.

Silmäruokaa pysäkille

.
Suuntaan katseen kohti kivimiesten vartioimia aseman pääovia. Enää tien yli ja sitten junaan. Raahaan kasseja käsissäni ja kävelen jalat ristissä karmeassa vessahädässä. Silmäkulmasta näen, että ratikkapysäkiltä kävelee kaidetta pidellen mies kohti suojatietä. Tai ei hän kävele, hän raahautuu. Katson ohi. Ylitän tien. Olen päässyt kivimiesten jalkojen juureen, kun kuulen takaani äänen.

- Älkää naurako siinä. Mä oon sairas mies.

Pysähdyn. Käännyn. Tuijotan. Mies liikkuu edelleen vaivalloisesti kaidetta pitkin. Ihmiset katsovat ohi. Teinit virnuilevat. Palaan takaisin suojatietä kaiteelle.

- Tarviitko apua?

- Joo. Jalat ei liiku. Mulla on sokeritauti.

- Soitanko johonkin?

- Et helvetissä soita.

- No mitäs sitten tehdään. Otatko suklaata?

- Joo.

Kaivan kassin pohjalta pätkiksen. Miehen kädet eivät toimi. Avaan käärön ja ojennan suklaan miehen suun eteen. Mies haukkaa.

Hetken kuluttua hän alkaa virota. Silmiin syttyy pilke. Kädet nousevat kömpelösti. Pyytelee anteeksi kiroiluaan. Jalat eivät edelleen oikein liiku.

- No mitäs tehdään. Soitanko apua vai jäätkö siihen?

- No soita sitten.

Soitan 112. Ystävällinen nauha ilmoittaa, että keskuksessa on ruuhkaa.

- Täytyy odotella hetki. Ruuhka-aika sielläkin. Otatko lisää suklaata?

- Joo. Tää on tosi hyvää.

Keskuksesta ei edelleenkään vastata.

- Sä oot hyvä ihminen. Miten mä voin kiittää? Mä maksan nää suklaat.

- Juu ei tartte.

- Sä oot hyvä ihminen. Mies kaivaa senttejä esiin.

- Joo joo. Anna kuule rahojen olla.

- Ei kun kato tosissaan. Miten sä autat tällästä kadun miestä?

- No ei tässä osotetta katota.

- Miten sä oot noin hyvä ihminen?

- Kaukana siitä.

-Oot sä uskovainen?

- Kaukana siitäkin.

Mies on huvittunut. Alkaa palata tähän ulottuvuuteen.

Hätäkeskus vastaa. Kerron, että täällä seistään ja kadun mies huterassa kunnossa. Hätäkeskusnainen haluaa puhua miehelle. Nostan luurin tämän korvalle. Käsissä ei puhelin pysy. Mies kertoo, että jalat ei liiku ja että huimaa. Jatkan kertomalla tarkan sijainnin. Nainen sanoo, että lähettää poliisipartion.

- Sieltä tulee sulle sinivalkoinen kyyti.

- Perkele ne vie mut hallille. Auta mut kadun yli.

- Ei se mitään auta. Siellä oo edes kaidetta. Oottele tässä vaan.

- Älä jätä mua tähän.

- En jätä. Kohta se kyyti tulee.

Ehditään puhua siinä isoveljen kuolemat ja pumpun pettämiset. Arpia esitellään. Ratikkapysäkin yleisö vaihtuu useaan otteeseen. Kaikki katsovat ohi tai toljottavat turvallisen etäisyyden päästä. Kuluu puoli tuntia. Näen poliisiauton lipuvan ohi liikennevaloissa ohitsemme.

- Mä juoksen ton auton kiinni.

- Älä jätä!

Poliisiauto kurvaa kulman taakse. Juoksen perään pusseineni. Koputan ikkunaan. Sanovat, että kyllä sieltä kohta partio tulee. Palaan miehen luokse. Olemme jo kuin vanhat tuttavat. Osa päättymätöntä katunäytelmää. Ympärillä vain ihmiset vaihtuvat. On kuuma ja ruuhka-aika.

Vihdoin maija saapuu paikalle. Alkoikin olla jutun juuret vähissä. Olen saanut kuulla viisikymmentä kertaa olevani hyvä ihminen. Ei tunnu siltä. Haluan kotiin. Poliisit katsovat silmissään tietynlainen katse. Auttavat miehen kyytiin.

- Hei kiitos oot kuule ihminen hyvä ihminen. Mistä mä tavoitan sut. Mä haluan korvata tän jotenkin.

Hymähdän. Hyvästelen. Tuntuu, että minullakin on samanlainen katse kun poliisien silmissä, vaikka yritän taistella sitä vastaan.

Maija jatkaa matkaa. Minä jatkan matkaa. Raitiovaunu tuo uudet ihmiset pysäkille ja poimii mukaansa vanhat.

Niillä uusilla on samanlainen katse kuin vanhoillakin.

.

Irtipäästämistä

.

Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.

Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.

Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.

Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.

Irtipäästäminen on vaikeaa.

Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.

Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.

Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?

Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.

Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.

Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.

Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.

Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.

.