Tervetuloa vetämään raja

-

Tapasin viikonloppuna uusia ihmisiä. Kaikenmielisiä. Heistä moni ikätoverini on eläkkeellä. Mieli on sairastunut. Puheissa kummittelevat kaksisuuntaiset mielialahäiriöt, skitsofreniat, psykoottiset masennukset... Sanahirviöt, jotka saavat aikaan vierauden väreet selkärangassa.

On helppoa niputtaa hullut samaan kastiin spurgujen, nistien ja viiltelijöiden kanssa. Saadaan etäisyyttä, turvaväliä. Sellainen, joka on mahdollista meille kaikille, halutaan sijoittaa mindmapissa mahdollisimman kauas. ME------------------------------------HE. Porttien taakse. Diagnoosien alle. Pois meistä. Rajan toiselle puolelle.

On mukava naurahtaa sitten keveästi nipulle. Sekopäiden suolle. Vääntää vitsiä avohoidokeista. Hekotella hurahtaneille. Sulkea pois äänet omassa päässä. Tehdä kaikkensa erottaakseen meidät heistä. Piirtää raja asfalttiin. Pysykää toisella puolella.

Tervetuloa on yhtä kuin vain terveet saavat audienssin.

Onko sairaan ja terveen välinen ero muuta kuin että terveet näkevät vaivaa taistella sitä vastaan, mikä on rajalla. Leikkivät, että sitä ei ole. Irrottavat kivut ja pelot erillisiksi saarekkeiksi, jotka leikataan irti. Kitkevät pois sen jolle ei löydy nimilappua kasvimaalta. Piilottavat ullakolle joulukoristeiden alle. Sulkevat itsensä terveiden kirjoihin. Tilaavat Voi hyvin -lehden naapureille lainattavaksi. Saavat vaihdossa Kauneus ja terveyden.

Onko terve sellainen, joka on hyvä lukitsemaan ovia ja rakentamaan aitoja?

Jospa se onkin niin, että maailma ei vain ymmärrä sellaista, jonka mieli on kovin herkkä. Jos emme osaa lukea sellaisen sielua, joka ei noudata kaavamaista systeemiämme. Jos mielen sairastuminen onkin merkki jostakin muusta kuin sairaudesta. Siitä, että näkee jotain muuta. Ei sopeudu systeemiin vaan johonkin muuhun. Jota emme vielä tunne tai muista.

Jospa äänet ja valoilmiöt ovatkin todellisia, mutta me muut suostumme näkemään vain pimeyttä ja kuulemaan hiljaisuutta.

Kaikkien diagnoosihirviöiden keskellä sain nähdä harvinaista herkkyyttä. Rehellisyyttä. Kykyä kuunnella. Kykyä puhua omasta rikkoontumisesta. Ymmärrystä sille, että maailman voi nähdä hyväksyen, vaikka se ei ole eheä ja täydellinen.

Tuntui, että tapaamani ihmiset ovat sinut toisen puolensa kanssa. He eivät taistele vastaan ja leiki, että mitään ei ole. He tietävät että se on siellä vaikka kuinka esittäisi että ei ole. Hyväksyvät sen osaksi itseään. Hyväksyvät hetkittäisen katoamisensa. Vaikka se tuottaa kipua ja pelkoa. Sellaista kipua ja pelkoa, mitä en voi käsittää turvallisesti lokeroidulla mielelläni.

He näkevät maailman toisenlaisissa väreissä. He tuntevat säröt. He eivät välttämättä välittäisi nähdä ja tuntea kaikkia niitä. Heidän elämänsä on toisinaan aikamoista helvettiä, mutta silti heitä kuunnellessa tuntuu, että he ovat matkalla paljon pidemmällä ja pidemmälle kuin me lokeromieliset.

Sellainen joka on nähnyt pimeyden ja osaa maalata sen osaksi kaunista ei ole kulkenut turhaan. Ehkä jonain päivänä maailma kääntyy niin, että he tuntevat olevansa perillä.

Missä silloin on sellainen, joka ei kuule ääniä eikä näe valoja?


-

Nainen joka teki

.

Yhdellä naisella oli kapea sänky, unelmoivia ystäviä ja pieni keittiö. Naisen elämä oli verkkaista. Hän tapasi kahviloissa unelmoivia ystäviään ja kokeili reseptejä keittokomeronsa sopukassa. Nainen ei ollut tyytyväinen elämänsä ja halusi enemmän. Síksi nainen teki kovasti töitä, jotta se saisi kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat. Ja pian sillä naisella oli valtavan leveä sänky ja suurenmoinen keittiö. Sen vaatekaappi oli täynnä kauniita vaatteita ja sen kylpykaappi täynnä ylellisesti tuoksuvia lasipulloja. Unelmoivia ystäviä naisella ei enää ollut, koska hänellä oli niin kiire, ettei aikaa liennyt enää tapaamisille. Ruokaakaan hän ei ehtinyt enää laittaa, mutta nainen söi luksusravintoloissa, joista muut vain unelmoivat. Nainen oli kuitenkin tyytyväinen, koska hänellä oli nyt kaikkea sellaista, mistä kaikki muut vain uneksivat.


Kerran naisen pomo sanoi, että koska nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, nainen saisi palkinnoksi mitä vaan. Nainen oli tehnyt niin kovasti töitä, että automaattisesti hän pyysi palkinnoksi lisää töitä. Naisen pomo tuli tosi iloiseksi.


Eräänä päivänä nainen oli menossa tärkeään kokoukseen, mutta eksyikin vahingossa torille. Nainen joutui torilla vahingossa sellaiseen nurkkaan, missä ihmiset myyvät pois vanhoja tavaroita. Yhdessä pöydässä oli myynnissä naisen vanha elämä. Se nainen osti sen koko pöydän eikä edes tinkinyt.

.

Halpaa rehellisyyttä

.

Kaikkein vaikeinta on olla rehellinen itselleen. Sitä selittelee ja kaunistelee. Toisille ja itselle. Kuitenkin sitä tietää, että jostain vuotaa. Sitä moukaroi omaa majaansa.

Olen yrittänyt olla ystävää työyhteisöni kiusatulle. Olen yrittänyt ymmärtää myös toista osapuolta. Olen yrittänyt olla pirteä positiivinen diplomaatti. Olen yrittänyt kertoa näkökulmaani toisille. Olen puhunut, että me kaikki olemme sokeita. JOtain tarttis tehrä. Olen jäänyt surkeasti puolitiehen. Loppuosa on ollut pelehtimistä. En ole uskaltanut mennä loppuun asti. Kertoa todella miltä tuntuu. Olen ollut surkea tarjoustaloklovni.

Kun työkaveri sanoo minulle ensimmäisellä viikolla, että on ihmeellistä kuulla että puhun kiusatulle kuin ihmiselle, häkellyin. Mutisen, että ei minulla ole mitään häntä vastaan. Miksen kysy suoraan, että miks ihmeessä sä tollasia kyselet. Toihan on ihan sairas kommentti. Miksi en näyttänyt tyrmistystäni? Ensimmäiset hetket ratkaisevat. Siinä asetetaan raja, miten haluaa toisten kohtelevan itseään. Onko doobermanni, puudeli vai kapinen rakki. Itse olen nöyräselkäisten rotua.

Pelkään. Joku sanoisi, että se on inhimillistä. Ei ole. Pelko ei ole inhimillistä heikkoutta. Mikään paska ei ole inhimillistä. Se on jotain muuta. Se on jotain ulkopuoleltani tulevaa. Mutta ei ole inhimillistä, osa minua. Se on varjoa ja vapinaa, jonka haluan pois.

Pelko on iänikuista pakenemista selityksiin, epävarmuudessa varmistelua. Mitä minusta ajatellaan? Kai ne tykkää? Minähän olen uusi. Pitää olla mukava. Pitää olla iloinen ja positiivinen. Miksi? Miksi on oltava halpa? Kuinka heikko on selkäranka tositilanteessa? Sitten vaan kotiin märehtimään ja siellä neljän seinän sisällä on niin helppoa olla viisaampi. Voi soitella tyrmistystään kavereilleen, juoruta ja päivitellä. Kuinka ne kehtaa tuitui. Mikään ei kuitenkaan muutu. Vähitellen sitä alkaa selittelemällä puhua itseään pois pussista. Olen muka yrittänyt tehdä asialla tarpeeksi. Halpaa. Halpamaista.

En enää tiedä mitä tehdä. Olen yrittänyt kertoa, mitä ajattelen, mutta tiedän, että pystyisin parempaan. Olen ollut kaiken keskellä myötäilijä ja ymmärtäjä. Ymmärtäminen johtaa selittelyyn ja kiertelyyn. Miten saisin välitettyä toisille, että tässä olisi tilaa yhdellä jos toisella meistä kasvaa eroon vanhoista ennakkoluuloista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä.

Kai kasvu vaatii paisteen lisäksi myös piiskasadetta.

Ymmärrys - pesäpallomaila?

.

Kultapossukerho ei ole kuopattu

.

Kuuluin pienenä kultapossukerhoon. Sain lehden täynnä possuja kotiini ja tein sokkelotehtäviä. Sitten kerho meni konkurssiin pankin myötä. Sokkelotehtävät ja uudet kerhot kutsuivat.

Maailma ei ole musta eikä valkoinen. Olen luullut että tuon läksyn oppii suunnilleen siinä vaiheessa, kun teini-iän finnit alkavat jäädä taakse. Ei pidä paikkansa. Narahdin ja tajusin, että vastakkain asetteluiden aika ei ole päässäni lähimainkaan ohi. Päin vastoin suurimmat barrikaadit pystyttää silloin, kun luulee olevansa jalo ja hyvä. Sitä leikkii hyvistä niin tosissaan, että ihan huomaamattaan ajautuu rintaman toiselle puolelle.

Töissä kiusataan yhtä miestä. Minulle ihmetellään, että outoa on, kun puhun sille kuin ihmiselle. Minulle oli varattuna paikka naakkakerhossa. Siellä pengotaan roskiksia ja tehdään pöytäkirjaan asiaa tiskaamattomista kupeista. En halunnut mukaan kerhoon, vaan jäin seisomaan rintamien väliin. Olin olkapäätä kiusatulle ja onnittelin itseäni, kun en liittynyt kerhoon, vaikka jäinkin yksin olkapääni kanssa.

HUomasin, että siinä keskellä rintamien välissä oli tosi tukala olla. Sitä kallisteli puolelta toiselle. Oli vaikeaa olla ei kenenkään maalla. Seisoin kapasiteettini ylittävän sokkelon keskellä jumissa.

Kiusattu mies on rassukka, joka on ajautunut tilanteessa niin pitkälle, että hän alkaa sopeutua kiusaamiseen. Tekisi mieli potkia persuksille ja käskeä ryhdistäytymään. Mutta hän on tottunut olemaan uhri. Hänkään ei kuulunut hyviksiin vaan jonnekin siltä väliltä. Häntä on ollut kuitenkin helpompi sympatiseerata kun toisia. Heikkoa on helpompi ymmärtää.

Pomo on ihan hyvä tyyppi. Reilu jätkä minua kohtaan. Mutta hänkin kuuluu kerhoon. Olin älyttömän pettynyt, kun tämä selvisi. Olin ajatellut, että hän on hyvis. Sitten hän olikin pahis. Mutta minua kohtaan kuitenkin hyvis.

Mutta olenko omalla käyttäytymiselläni ylläpitänyt tilannetta? Olen niputtanut pari kerholaista suoraan paskanpuhujiksi enkä miksikään muuksi. En ole antanut heille mahdollisuutta. Olen ollut viileän kohtelias, mutta en kohdannut heitä oikeasti. Ymmärrän kiusattua ja vakuutan hänelle, että ihminen saa tehdä virheitä. Mutta kai kiusaajakin saa. Kai heillekin pitäisi antaa mahdollisuus näyttää hyvis puoliaan. Kai heilläkin on sokea hetkensä. Kai hekin luulevat toimivansa oikein. Toimiiko kukaan loppujen lopuksi kauhean väärin todella tietoisesti ja tahallaan omasta mielestään.

Kaikkein eniten olen pettynyt siihen, että lankesin taas jakamaan maailman kahtia. Liityin yhdennaisen puolustusliittoon. Mustaa ja valkoista vaikka voissa paistaisi. Eläköön kliseinen sieluni, joka luulee olevansa kaksi sekunttia jalo ja näkevänsä maailman muka jostain ei kenenkään maalta. Puolensa on valinnut ennen kuin on tänne edes astunut. Kultapossukerhon jäsenyys on ikuinen.

.

Samassa junassa

.

Paikallisjunassa matkalla Helsinkiin istuu nelivuotias poika ja mummo. Ikkunasta näkyy toinen juna.

- Se on venäläinen juna, mummo sanoo.

- Ollaanko titten Venäjällä?

- Ei olla, mummo nauraa.

- Otetaan kilpailu. Poika ehdottaa.
Kuin käskystä junamme kiihdytömme komeasti venäläisen junan ohi.

- Tuomi voittaa! Iloitsee poika.

Kunnes Pasilan jälkeen jämähdämme sorsalammikolle. Venäläinen juna ohittaa.

- EEIIIIIII. Mikt me tähän jäätiin?

- Iso juna menee ensin, sanoo mummo.

- Tuliko te vettä pikkin?

- Ei kun kiskoja.

- Eikö tiinä ole meri välissä?

- Ei ole. Raja vaan.

- Onko Tuomi ja Venäjä yhdessä?

- On. Raja vaan on siinä välissä.

- On tiinä varmaan pieni meri.


Iso menee edellä. Yhdessä ollaan. Siinä tulikin kai Venäjän politiikan perusasiat. Missäköhän pieni mies ja Venäjä ovat parinkymmenen vuoden päästä?

.