.
Kaikkein vaikeinta on olla rehellinen itselleen. Sitä selittelee ja kaunistelee. Toisille ja itselle. Kuitenkin sitä tietää, että jostain vuotaa. Sitä moukaroi omaa majaansa.
Olen yrittänyt olla ystävää työyhteisöni kiusatulle. Olen yrittänyt ymmärtää myös toista osapuolta. Olen yrittänyt olla pirteä positiivinen diplomaatti. Olen yrittänyt kertoa näkökulmaani toisille. Olen puhunut, että me kaikki olemme sokeita. JOtain tarttis tehrä. Olen jäänyt surkeasti puolitiehen. Loppuosa on ollut pelehtimistä. En ole uskaltanut mennä loppuun asti. Kertoa todella miltä tuntuu. Olen ollut surkea tarjoustaloklovni.
Kun työkaveri sanoo minulle ensimmäisellä viikolla, että on ihmeellistä kuulla että puhun kiusatulle kuin ihmiselle, häkellyin. Mutisen, että ei minulla ole mitään häntä vastaan. Miksen kysy suoraan, että miks ihmeessä sä tollasia kyselet. Toihan on ihan sairas kommentti. Miksi en näyttänyt tyrmistystäni? Ensimmäiset hetket ratkaisevat. Siinä asetetaan raja, miten haluaa toisten kohtelevan itseään. Onko doobermanni, puudeli vai kapinen rakki. Itse olen nöyräselkäisten rotua.
Pelkään. Joku sanoisi, että se on inhimillistä. Ei ole. Pelko ei ole inhimillistä heikkoutta. Mikään paska ei ole inhimillistä. Se on jotain muuta. Se on jotain ulkopuoleltani tulevaa. Mutta ei ole inhimillistä, osa minua. Se on varjoa ja vapinaa, jonka haluan pois.
Pelko on iänikuista pakenemista selityksiin, epävarmuudessa varmistelua. Mitä minusta ajatellaan? Kai ne tykkää? Minähän olen uusi. Pitää olla mukava. Pitää olla iloinen ja positiivinen. Miksi? Miksi on oltava halpa? Kuinka heikko on selkäranka tositilanteessa? Sitten vaan kotiin märehtimään ja siellä neljän seinän sisällä on niin helppoa olla viisaampi. Voi soitella tyrmistystään kavereilleen, juoruta ja päivitellä. Kuinka ne kehtaa tuitui. Mikään ei kuitenkaan muutu. Vähitellen sitä alkaa selittelemällä puhua itseään pois pussista. Olen muka yrittänyt tehdä asialla tarpeeksi. Halpaa. Halpamaista.
En enää tiedä mitä tehdä. Olen yrittänyt kertoa, mitä ajattelen, mutta tiedän, että pystyisin parempaan. Olen ollut kaiken keskellä myötäilijä ja ymmärtäjä. Ymmärtäminen johtaa selittelyyn ja kiertelyyn. Miten saisin välitettyä toisille, että tässä olisi tilaa yhdellä jos toisella meistä kasvaa eroon vanhoista ennakkoluuloista ja kyseenalaisesta vallankäytöstä.
Kai kasvu vaatii paisteen lisäksi myös piiskasadetta.
Ymmärrys - pesäpallomaila?
.
2 kommenttia:
Hei Alina. Olen lukenut näitä juttujasi paljon ja vaikka olisin voinut kommentoida, olen enemmänkin jäänyt miettimään mitä sanot...
Pelko on inhimillistä, eikä mikään meissä tule ulkopuolelta. Ollakseni rehellinen, joka tosiaan on vaikeinta antaa ja helpointa pyytää. Mutta tietysti pelko on jotain mitä ajattelemme, kun ajatelleme sanaa pelko. Eli voi olla että meillä pelosta ihan eri mielikuvat.
Naakkaparvia on kaikkialla. Se on pirullista, mutta koska me olemme mitä olemme, me vastustamme niitä. Osa taistelua on itsensä epäily ja sekin on inhimillistä. Toki hyvät jutut tapahtuu turhauttavan hitaasti, mutta ne tapahtuu jos tahtoa riittää. Olen huomannut itse, en lukenut tätä niksipirkasta.
ja muuten...huomiosi siitä miten maailma tämä vaikuttaa "made in hong kong-maailmalta" oli napakymppi. Teen runoja sen ajatuksen pohjalta. Pidä siis silmäsi auki ja jatka blogiin kirjoittamista.
Ensimmäinen ajatus oli HUI, joku on löytänyt tiensä tänne.
Vaikka olimme erimieltä pelon inhimillisyydestä, olen samaa mieltä kanssasi, että mikään ei loppujen lopuksi tule ulkopuolelta. Ehkä pelko onkin naamioitunut rakkaus. Mutta nyt meni absurdiksi.
Tahto hidaskin sellainen on kyllä hieno asia.
Kaunis kiitos kommentistasi. Luettuani sen, en ollut enää HUI vaan se oli lämmittävää.
Lähetä kommentti