Irtipäästämistä

.

Yleensä sitä pystyy luovimaan melkoisessa kaaoksessa ja tarvittaessa vaikka kaivamaan tietä eteenpäin, mutta kerran vuodessa tulee tarve pistää roskikseen puoli elämää. Ei voi tulla uutta, jollei luovu vanhasta.

Siivoaminen on kummallinen asia. Sitä ei millään saa aloitetuksi ja mieli on valmiiksi, että mälsää tylsää, mutta kun pääsee vauhtiin, niin olo alkaa kummasti keventyä. Urakan kohtuuttomuus on suoraan verrannollinen omaan sankarimielialaan. Ja onhan se varsin oikeudenmukaista, että kun perkaa kiukkuisena vanhoja rojukasojaan, saa ohessa takaisin hyvää tuulta. Luurankoja lakaistessa puhdistuu myös sielu.

Mikään kynttilöiden keräilijä en ole, mutta kummasti sitä hiipii kaikkea roinaa nurkkiin ihan huomaamatta. Hämmentyneenä ihmettelen aforismikirjoja, kynttilälyhtyjä, koripunoksia ja keittokirjoja. Lahjaksisaatuja. Ajatuksella annettuja. Miten ihmeessä anteliaisuus tuottaa tällaisen määrän kummallista rojua? Ja milloin nämä tulivat? Juhlistin edellisen kerran syntymäpäiviäni seitsemän vuotiaana.

Seuraavaksi joudun kansioiden, muovitaskujen ja jättiläiskirjekuorien armoille. Mistä nämä kaikki muka-tärkeät-paperit ovat tänne lentäneet? Eiväthän virkamiehet ja sihteerit jouda tällä menolla muuta tekemään kun lähettämään kaikenlaisia tiedotuksia kaikesta mahdollisesta muka-tärkeästä. Ja miksi aina tuollaisen paperin saadessani pistän sen johonkin epämääräiseen kasaan? Kai se näyttää jotenkin siltä, että ei sitä poiskaan voi heittää. Haloo. En kuitenkaan ymmärrä hitustakaan jostain sähkölaskun tasausarviotiedotteesta.

Irtipäästäminen on vaikeaa.

Kävin tänään keskustelua itseni kanssa, raaskinko heittää virittynyttä huppariani menemään. Siellä se nyt lepää edelleen kaapin hyllyllä. Kainalossa on oravan mentävä aukko ja kaularesorissa toinen. Mutta kun... Se on turvapaita. Se on sellainen, että siinä paidassa mikään eikä kukaan ei kaadu niskaan. Jos heitän sen pois, minusta tulee varmaan se sadun kana, joka pelkää, että taivas putoaa niskaan ja kierrän sitten maita ja mantuja asiaa tiedustelemassa.

Kai sitä säilöö juuri sen takia, että voisi varmistella; palata ja velloa menneisyydessä.

Lattialla on kassillinen kaikenmaailman ajatuksia joita on tullut kirjoitettua kummallisissa mielentiloissa kymmeniin muistikirjoihin. Vuosikymmenien Mitä-Missä-Milloin kotikutoisena versiona. Urheilijoiden ja presidenttien tilalla loistavat maaninen tunne-elämä ja mustavalkoiset tilitykset. Pitäisikö päästää irti vanhoista ajatuksista vai säilöä kellariin? Onko vanhasta itsesäälistä tai inspiraatiosta polttoaineeksi elämälle vai nuotiolle? Estävätkö ne lentämisen korkealla ja kovaa vai antavatko sittenkin potkua persuksiin heikolla hetkellä?

Pelko. Siinä se on taas. Sitä luulee hallitsevansa tulevaisuutta säilyttämällä menneisyyttä. Siltä varalta että... Jos kuitenkin... Ja takertumalla vanhoihin ajatuksiin sitä sitten kahlitsee itsensä, ripustaa itsensä tunkkaiseen hirteen tottumusten ja tapojen orjaksi. Kuolee onnellisena valokuva-albumi kainalossa. Tuli elettyäkin joskus - katso tästä.

Ei sitä oikeastaan tarvitse mitään. Ei muisti ole sidottu tuollaisiin irrallisiin asioihin: valokuviin, postikortteihin, purkkeihin ja patsaisiin. Mennyt on mennyttä. Haluanko säilyttää siitä jonkin haalean kopion? Vähän sama kun mennään hautakiven ääreen muistelemaan elänyttä ihmistä. Kyllä se ihminen elää mielessä ilman sitä kiveäkin, jos se on tarpeeksi tärkeä. Kyllä minun muistini jostakin reissusta pelaa ilman maisemalautasta ja lipputositteita. Jos ei pelaa niin sitten kyllä ei siitä maisemalautasestakaan ole enää juuri iloa.

Aikaisemmin minulla oli tarve pistää esille kaikenlaista rikkinäistä ja rujoa. Mitä apaattisempia postikortteja ja vinksahtaneempia virityksiä sen parempi. Seinällä retkotti käsittämätön koulukäsityö, jossa tehtävänä oli kutoa loimeen vuodenaikateeman mukaisesti lankoja. Valitsin kevään ja käytin siinä tumman ruskeita nirkkoja ja kirkkaankeltaista paperinarua. Tekele toi mieleen reikäisten koirankakkojen esiinmarssin ydinvalossa. Muut tekivät paksusta villalangasta söpöjä pikku talviryijyjä tonttuineen. Miksi ihmeessä olen tuollaista pitänyt seinällä? Kuriositeettina peukalo-keskellä-kämmentä taipumuksistani? Se on ollut minusta huvittava. Mutta ei ole enää. Se on ruma. Osoitus siitä, että palvon nurjia puolia itsestäni. Nyt haluan jotain muuta. Jotain joka muistuttaa minua siitä, kuinka kaunista kaikki on.

Minulla on monta tätiä. Nuorimmasta tädistäni minulla ei ole yhtään kuvaa tai kukkaruukkua. Mutta minulla on hänestä kaksi muistikuvaa, joita kannan mukanani. Toisessa muistossa hän kerää kanalan lattialta höyheniä koristeeksi olkihattuuni ja hihittää pienelle kanaprinsessalle. Toisessa muistikuvassa hän kertoo juuri tapaamalleen ihmiselle, kuinka suurenmoiselta ja sydämelliseltä ihmiseltä tämä vaikuttaa näin ensituntumalta. Silloin päätin, että minustakin tulee isona jotain sellaista, joka uskaltaa sanoa tuntemattomalle jotain tuollaista.

Tädilleni on annettu elinaikaa kolme viikkoa. Lähtiessään hän jättää tänne paljon näkymätöntä. On olemassa asioita, joiden säilöminen tuntuu merkitykselliseltä.

.