-
Ihminen nakattiin nappulaksi shakkilaudalle. Käskettiin edetä läpi laudan haluamallaan tyylillä. Muuta ei ohjeeksi annettu.
Ihminen lähti matkaan. Kukin valitsi värinsä. Valkoisen tai mustan.
Valkoisen valinneilla oli helppo tie. He hyppelivät viistosti valkoiselta toiselle. Osa kiipesi ratsujen selkään ja matka taittui vauhdikkaasti. Valkoinen kuningaspari vilkutti iloisesti parvekkeelta matkaajille. Kivaa.
Mustan valinneilla oli vaikeampaa. He joutuivat kapuamaan tornien seiniä pitkin ja taistelemaan sotureita vastaan. Ratsut vikuroivat ja heittivät selästä juuri kun pääsi vauhtiin. Leveästi hymyilevät mustat kuninkaat vaikeuttivat matkantekoa väärillä valoillaan. Alkoi kuulua epistä. Itseppä valitsit, huusivat valkoiset viereisistä ruuduista.
Joskus valkoiset kuitenkin horjahtivat vahingossa mustalle. He eivät olleet varautuneet siihen. Olivat luulleet, että elämä on valkoisilla tanssimista. He järkyttyivät ja huusivat nyt epistä. Mustat nauroivat vahingoniloisesti takaisin. Osa valkoisista hyppäsi shokissa laudalta.
Mustat eivät horjahtaneet koskaan valkoisille. Mutta joskus joku päätti, että nyt riittää. Teki valinnan. Astui päättäväisesti suoraan tai sivulle. Ei enää suostunut menemään viistoon. Jatkoi matkaa valkoisilla.
Osa kävi valittamassa pelin tekijälle, että eikö ole väärin, että värit menevät sekaisin. Eivätkö valkoiset voisi palata omalle värilleen horjahdettuaan? Eikö mustien pitäisi pysyä omassa värissään?
Ongelma oli, että pelin tekijää ei löytynyt. Löytyi vain keltainen post-it-lappu, jossa luki, että palaan hetken kuluttua. Päivittäkää sääntöjä haluamallanne tavalla.
Siinä sitten yritettiin keksiä yhteisiä sääntöjä kaikenlaisissa komiteoissa ja unioneissa.
Välillä suuret joukot astelivat mustilla niin että oli suorastaan ahdasta. Tunnelma oli kaoottinen. Välillä taas joukoilla oli valkeita kausia ja meininki oli iloista ja kevyttä. Suurimman osan aikaa oli sitten tasaisesti väkeä sekä mustilla että valkoisilla. Mutta siitäkään ei oikein tullut mitään. Kaikki sooloilivat ja sotkivat toisten peliä.
Silloin taas juostiin valittamaan pelintekijälle. Mutta lappu oli edelleen luukulla. Pelintekijä ei ollut palannut. Se aiheutti turhautumista. Osa alkoi jopa syytellä, että pelintekijä oli vastuussa koko kurjuudesta.
Kun aikaa oli kulunut riittävästi, kukaan ei enää jaksanut juosta valittamassa. Todettiin myös, että yhteisiä sääntöjä on turha yrittää tehdä. Kukin pelasi joka tapauksessa omilla säännöillään ja kaikki aika menisi vain sääntörikkomuksista huomauttelemiseen.
Siispä päätettiin antaa mennä vaan.
Joku taivalsi koko matkansa mustilla. Joku päätti valita viimeiseksi askeleekseen valkoisen. Osa taas pisteli valkoisilla, mutta vaihtoi fiilispohjalta viime hetkellä mustaan. Joku taas eteni järkensä varassa saksalaisella järjestelmällisyydellä vuoroin mustalle ja vuoroin valkoiselle.
Osa seisoi neuvottomana kykenemättä päättämään seuraavia siirtojaan. Kun joku toinen sattui samaan ruutuun, he seurasivat tätä toivoen löytävänsä perille, mutta huomasivat pian eksyneensä ja pyörivänsä ympyrää. Osa peesasi epävarmuuttaan osa rakkauttaan.
Osa taas seisoi paikallaan siksi, että heidän kaikki aika meni toisten neuvomiseen. Osa käski astumaan valkoisille, osa taas neuvoi valitsemaan mustan. Välillä nämä helppoheikit huusivat toistensa päälle neuvoja sellaisella innolla, että huomaamattaan horjahtivat itsekin laatoiltaan.
Viimein pelintekijä palasi. Hän oli ollut lomailemassa.
Katsottuaan hetken menoa ja meininkiä, häntä hymyilytti. Hän totesi olevansa tarpeeton ja jatkoi matkaansa tuntemattomille teille. Viimeksi hänet nähtiin kiipeämässä maailman pienimmälle vuorelle.
LOPPU A
Pelilaudalla meno jatkui entisellään. Ihmiset horjahtelivat ruudusta toiseen. Ehkä se oli heidän tehtävänsä. Tulla itsekseen horjumalla. Peesaamalla. Sooloilemalla. Helppoheikit huutelivat neuvojaan, käskivät astumaan milloin mustalle milloin valkoiselle.
Eräänä päivänä koko lauta putosi nurinpäin lattialle ja kaikki nappulat vierivät minne sattui. Kukaan ei tullut siivoamaan sotkua, sillä pelintekijä vaelteli edelleen jossakin kaukomailla. Pikku hiljaa hämähäkit kietoivat pelilaudan nappuloineen seitteihinsä.
Ikuisuudessa lannistunut pöly alkoi leijua ilmassa.
LOPPU B
Kun aikaa oli kulunut tarpeeksi, yhä useampi löysi perille. Se ei johtunut säännöistä eikä helppoheikeistä. Horjahdukset vähenivät. Peesailut vähenivät. Sooloilijat vähenivät. Yhä useampi oli oppinut valitsemaan, minne astuisi seuraavaksi antamatta tunteen tai järjen sekoittaa askellustaan. Mustan tai valkoisen sijaan yhä useampi kulki rajavyöhykkeillä.
Eräänä päivänä pelilauta oli tyhjä.
-
Korsia elävästä elämästä maustettuna keveällä fantasialla. Korsista kertyy tarinakeko, jossa seikkaillaan, kellutaan myrskyissä, tanssitaan pohjamudissa ja lennetään ulos tulivuoren kraatereista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ylittäminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ylittäminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
Pelistrategioita
Tunnisteet:
ihmisiä,
löytäminen,
peesaaminen,
pelit,
taisteleminen,
vaeltaminen,
valinnat,
ylittäminen
perjantaina
Nukkuvien mastojen takana taivas
-
Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.
Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.
Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.
Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.
Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.
Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.
Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.
Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.
Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.
Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.
Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.
Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.
Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.
TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.
Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.
Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.
Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.
Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.
Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.
Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.
Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.
Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.
Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.
Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.
Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.
Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.
Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.
TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.
-
-
Tunnisteet:
hapuileminen,
kahlaaminen,
karkaaminen,
kiertotie taivaaseen,
pöydän ääressä,
ylittäminen
tiistaina
Esikoulunjälkeinen kyselykausi
-
Kun tulee töistä kotiin ja löytää eteisen matolta kortin, jossa on rannan kuva ja toisella puolella rivien välissä kaksi ihmistä katselemassa auringon tanssia toistensa hiuksissa sitä alkaa pohtia, että onko ihminen tarkoitettu elämään arkea lainkaan.
Juu juu tiedetään, että ei ole juhlaa ilman arkea. Tiedetään, että kun aikansa tahkoaa näkkileipää niin saa palkinnoksi jotain. Lusikkaleivän, ketunleivän tai jotain onnenmurusia jostain vahinkopalvelun jäännöserästä. Tiedetään tiedetään että lopussa kiitos seisoo jonkun ahkeran niskan päällä ja hymypatsas jurnottaa hyllyssä.
Meneekö se aina niin, että pitää ensin vetää sitkeää känttyä että voi maistaa elämän?
Mistä sellaiset ihmiset on tehty, jotka seuraavat omaa tähteään? Sellaiset jotka uskaltavat repäistä itsensä irti maasta ennen kuin siihen ehtii painua ura omista jaloista. Sellaiset, jotka heittävät päätään taaksepäin ja nauravat ilmavasti kun joku sanoo sanan pitää. Sellaiset joiden suussa ei maistu sitka.
Sellaisten alla maa joustaa. Sellaisten alta nousee keveys. Sellaiset tekevät polkuja eivätkä kävele toisten urissa. Sellaisten yläpuolella puut taipuvat. Sellaiset kuulevat kun ne puut taipuvat.
Sellaiset jotka eivät kuule, kaatavat puut päällensä. Jäävät niiden alle makaamaan. Huutelevat aikansa apua ja sitten vaan tottuvat siihen, että elämä on siellä puun alla. Elävät pahkanmakuista elämää juurtuneena kiinni pakkopaitaansa. Ovat ihan tyytyväisiä kun onnellisuustutkijat kiertelevät metsissä keräämässä galluppejaan. Ihan hyvä. Ihan kiva. Ihan mukava. Ihan onnellinen. Ihan vapaa. Eivät ano kirvestä vaan tarjoavat hymyillen kaarnanmakuista teetään.
Mikä saa toisen jämähtämään - toisen taas ponnistamaan ylös sieltä? Kuuleeko se toinen jotain sellaista mitä toinen ei kuule? Äänen joka kohottaa eikä jähmetä. Mistä sellaisen äänen voi löytää? Tuntureilta? Metsästä? Radiosta? Palleasta? Hammaspaikasta? Jostain päälaen alta vai päälaen yläpuolelta?
Millainen on lampi jossa vesi seisoo verrattuna sellaiseen jossa vesi solisee? Millainen on solisevan ihmisen sielu?
Mitä aikuinen voi tehdä kun on kyselykausi?
Pitääkö anoa paikkaa uudestaan esikoulusta? Osaisiko joku esikoulutäti tai setä vastata, niillä kun on vielä asiakkaina niitä kyselijöitä. Esikoulun jälkeen ne kysymykset sitten nielaistaan jonnekin häntäluun alapuolelle.
Aika menee puun etsimiseen ja sahausharjoituksiin.
-
Kun tulee töistä kotiin ja löytää eteisen matolta kortin, jossa on rannan kuva ja toisella puolella rivien välissä kaksi ihmistä katselemassa auringon tanssia toistensa hiuksissa sitä alkaa pohtia, että onko ihminen tarkoitettu elämään arkea lainkaan.
Juu juu tiedetään, että ei ole juhlaa ilman arkea. Tiedetään, että kun aikansa tahkoaa näkkileipää niin saa palkinnoksi jotain. Lusikkaleivän, ketunleivän tai jotain onnenmurusia jostain vahinkopalvelun jäännöserästä. Tiedetään tiedetään että lopussa kiitos seisoo jonkun ahkeran niskan päällä ja hymypatsas jurnottaa hyllyssä.
Meneekö se aina niin, että pitää ensin vetää sitkeää känttyä että voi maistaa elämän?
Mistä sellaiset ihmiset on tehty, jotka seuraavat omaa tähteään? Sellaiset jotka uskaltavat repäistä itsensä irti maasta ennen kuin siihen ehtii painua ura omista jaloista. Sellaiset, jotka heittävät päätään taaksepäin ja nauravat ilmavasti kun joku sanoo sanan pitää. Sellaiset joiden suussa ei maistu sitka.
Sellaisten alla maa joustaa. Sellaisten alta nousee keveys. Sellaiset tekevät polkuja eivätkä kävele toisten urissa. Sellaisten yläpuolella puut taipuvat. Sellaiset kuulevat kun ne puut taipuvat.
Sellaiset jotka eivät kuule, kaatavat puut päällensä. Jäävät niiden alle makaamaan. Huutelevat aikansa apua ja sitten vaan tottuvat siihen, että elämä on siellä puun alla. Elävät pahkanmakuista elämää juurtuneena kiinni pakkopaitaansa. Ovat ihan tyytyväisiä kun onnellisuustutkijat kiertelevät metsissä keräämässä galluppejaan. Ihan hyvä. Ihan kiva. Ihan mukava. Ihan onnellinen. Ihan vapaa. Eivät ano kirvestä vaan tarjoavat hymyillen kaarnanmakuista teetään.
Mikä saa toisen jämähtämään - toisen taas ponnistamaan ylös sieltä? Kuuleeko se toinen jotain sellaista mitä toinen ei kuule? Äänen joka kohottaa eikä jähmetä. Mistä sellaisen äänen voi löytää? Tuntureilta? Metsästä? Radiosta? Palleasta? Hammaspaikasta? Jostain päälaen alta vai päälaen yläpuolelta?
Millainen on lampi jossa vesi seisoo verrattuna sellaiseen jossa vesi solisee? Millainen on solisevan ihmisen sielu?
Mitä aikuinen voi tehdä kun on kyselykausi?
Pitääkö anoa paikkaa uudestaan esikoulusta? Osaisiko joku esikoulutäti tai setä vastata, niillä kun on vielä asiakkaina niitä kyselijöitä. Esikoulun jälkeen ne kysymykset sitten nielaistaan jonnekin häntäluun alapuolelle.
Aika menee puun etsimiseen ja sahausharjoituksiin.
-
Tunnisteet:
kyselykausi,
putoaminen,
taipuminen,
tädit,
ylittäminen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)