Pörryyttelen autolla kohti kahvilaa. Yllättäen tiellä vastaan vyöryy meri. Se on karannut ja vallannut tien. En näe kahvilaa, vain valtavasti vettä. Jos jatkaa eteenpäin päätyy avomerelle. Tuijotan merta tuulilasin takaa. Olo on vähän orpo, kuin Trumananilla pahvimaailman reunalla. Toisaalta tuntuu hurmaavalta, että meri on ottanut askeleita lähemmäksi meitä.
Kaksi nuorta miestä koputtaa ikkunaani. Veivaan ikkunan auki, he neuvovat, että ei kannata jatkaa eteenpäin. Joku auto on kuulemma jäänyt jo mereen jumiin. Kiitän varoituksesta. Miehet matkaavat saappaiden suut hörppien mereen. He näyttävät jotenkin raamatullisilta siinä kahlatessaan. He katoavat hämärään mereen. Askeleleiden lotina kuuluu hämärässä.
Kulkeekohan sellainen, joka on tottunut kahlaamaan keveämmin kuivalla maalla.
Parkkeeraan auton meren laitaan. Aallot tervehtivät pyöriä. Lähden etsimään tietä kahvilaan. Tiedän, että se nököttää siellä jossain laivojen takana. Hetken mudassa harpottuani löydän sopivan reitin laivavarikon keskeltä. Kiipeän kaadettujen mastojen yli väistellen merta.
Kun esteet ovat kauniita, niiden ylittämisestä tulee tanssia.
Enpä ole ennen ylittänyt mastoja. Ne ovat tuntuneet ylittämättömiltä horisontin kuninkailta. Siinä maassa maatessaan ne ovat ihan toista kuin taivasta kohti kurottaessaan. Ehkä ne näkevät nyt unta auringonlaskuista. Ehkä aina ei tarvitse kulkea pystypäin.
Kahvilassa on hiljaista. Meri on tehnyt tehtävänsä. Paikalla ei ole ketään muita kuin pieni seurueemme, osa tuttuja työn ääreltä osa vielä tuntemattomia. Perjantai-illassa myrskyävän meren äärellä tarkoituksenamme on keskustella mistä hyvänsä - työn ikeestä maailman horisonttiin.
Seurueemme vanhin herrasmies avaa keskustelun. Hän nostaa pöydälle teekuppien seuraksi hyvyyden, totuuden ja kauneuden. Me tartumme niihin. Kun kulman takana on marraskuu, ne ovat soihtuja, joista kiinni pitämällä voimme vajota turvallisesti pimeyteen.
Hämärä syvenee. Meri katoaa hämärään. Mutta pienen piirimme ääriviivat kirkastuvat. Me emme katoa. Ole kadoksissa. Me olemme täällä löytämässä. Tartumme toisiimme. Toistemme ajatuksiin. Tuntuu etuoikeutetulta istua siinä ihmettelemässä. Tällä puolella maapalloa elämä on aika keveää. Raskainta taitavat olla ajatukset.
Siinä istuessa yksi ajatus loistaa kirkkaasti: Viimekeväinen työpaikkahelvetti on nyt taaksejäänyttä elää. Olen ajelehtinut väljemmille vesille. Siksi tämä kaikki tuntuu lahjalta.
Seuraava tapaamisemme aiheeksi ehdotetaan yhteisöllisyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Palaamme istumaan ajatuksen äärelle, kun meri jäätyy.
Joku sanoisi, että tämmöinen on turhaa. Tyhjänpäiväistä. Haihattelua. Hapuilua. Ehkäpä niinkin. Mutta haihattelusta tulee tukevampi olo jalkojen alle. Ikään kuin olisi suurempi oikeus seistä maankamaralla.
Paluumatkalla mastot jatkavat uniaan. Hapuilemme pimeydessä niiden yli kohti kaukana häämöttäviä katuvaloja. Maailman valoja.
TAIVAS= hämärässä tuikkiva kahvila karanneen meren saartamana, jossa pöydän ääressä vaihdetaan ihmisten kesken ajatuksia sanoilla ja sanatta totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Perille löytää kiipeämällä nukkuvien mastojen yli.
-
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti