-
- Minä tunnen sinut, mies sanoo.
- Anteeksi? hätkähdän ja katson puhujaa puistonpenkillä. Auringossa hänen silmänsä ovat kirkkaat.
- Minä tunnen sinut.
- Anteeksi, taidat sekoittaa nyt johonkin toiseen, hymyilen mukakohteliaasti ja käännyn jatkaakseni matkaani.
- Minä tunnen sinut. Minä rakastan sinua.
- Aha. Just. Täytyy mennä. Minua odotetaan. Päivänjatkoa.
Mies hymyilee. Aivan kuin tietäisi, että minua odotetaan vain ajatuksissani. Sen silmät ovat ihmeellisen kirkkaat.
Jatkan matkaani. Oliko se joku karannut? Luuliko se olevansa joku jeesus? Puhui rakkaudesta. Jehovantodistaja tai mormoni se ei ollut. Sillä oli niihin hommiin liian värikäs ja pitkä kaulaliina.
Päässäni kaikuvat. "Minä tunnen sinut." Kahelia.
Kuitenkin. Jokin on jotenkin sijoiltaan, liikahtanut. Jokin jossain syvällä, niin kuin olisi tunnistanut. Kummallista. Jokin minussa viestittää tutusta. Mutta järkeni lantraa sen. Hölynpölyä. Tämän siitä saa kun käy hitaalla. Alkaa friikkisirkuskin tuntua laatuviihteeltä.
Seuraavana päivänä lähden kävelylle meren rantaan. On lauantai. Aamuvarhainen. Kadut ovat tyhjiä. Meren pinnassa lainehtii ohut jää.
Kävelen pipon alla ajatuksissa. Mies tulee taas vastaan. Tällä kertaa hän istuskelee mattolaiturilla. Hän hymyilee silmillään. Tervehtii. Taas samat jutut.
- Seuraatko minua? kysyn. Olo on hämmentynyt.
- En, ei minun tarvitse sellaista tehdä. Meillä kun on yhteinen reitti.
- Vai niin, terve vaan, sanon ja jatkan matkaa.
- Kyllä sinä vielä muistat. Kun muistat, nähdään täällä tai jossain muualla. Mennään vaikka kävelylle, mies huikkaa.
Vedän pipoa korville ja lähden liukastelemaan kallioille. Muistini on yhtä jäässä.
Mies jää istumaan mattolaiturille.
-
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti