-
Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.
Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.
Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.
Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.
Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.
Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.
Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.
Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.
Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.
Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.
Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.
Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.
Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.
-
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vastustaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vastustaminen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntaina
Muurahainen, jonka hetki koitti
-
Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.
Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.
Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.
Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.
Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.
Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.
Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.
Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.
Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:
- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.
Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.
- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.
- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.
Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.
Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.
Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.
Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.
Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.
Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:
- Katso minua silmiin.
Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.
- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.
Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.
Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.
Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.
-
Olipa kerran muurahainen. Se kuljeskeli mielellään aamukasteessa ympäriinsä.
Eräänä päivänä kulkiessaan se kompastui vahingossa mustahämähäkin verkon rihmaan. Rihma kietoutui muurahaisen jalan ympärille ja hädissään se alkoi tempoa jalkaansa irti. Silloin koko verkko romahti alas. Muurahainen ehti nipin napin pois ansan alta. Se huoahti helpotuksesta, mutta liian varhain. Mustahämähäkki saapui paikalle raivosta kihisten. Sen päivien työ oli tuhottu, ja vielä vaivaisen muurahaisen rimppakinttujen taholta.
Aikansa muurahaista sätittyään mustahämähäkki haastoi muurahaisen kaksintaisteluun. Muurahainen ei saanut kauhultaan sanottua mitään. Se kipitti karkuun kasteessa minkä kerkisi. "Seuraavan täydenkuun aikaan aamukasteessa rotkolla", karjahti mustahämähäkki sen perään.
Seuraavasta päivästä tuli muurahaiselle raskas. Se sätti itseään seitin sotkemisesta. Vimmoissaan se kirosi koipensa ja suunnitteli syöttävänsä ne räkätille. Mikä pakko oli säntäillä aamuvarhaisella eteensä katsomatta. Se suunnitteli suutuksissaan koko metsästä lähtemistä, mutta loppujen lopuksi rohkeus ei riittänyt. Kotikontu oli sille liian rakas. Piileskeleminenkään ei auttanut, sillä mustanhämähäkin verkot ulottuivat jokaiseen sammalmättääseen.
Itsesyytökset vaihtuivat pian mustaan vihaan mustahämähäkkiä kohtaan. Mikä pakko sen oli rakentaa verkkonsa kulkureitin varteen. Eikö järkikin sanonut, että kulkutiet oli pidettävä vapaana. Pitikö vielä huutaa muurahaiselle, eikö mustahämähäkki olisi voinut ymmärtää, että kyse oli vahingosta. Menen ja rikon kaikki mustahämähäkin verkot, siitäs saisi mokomakin turjake, muurahainen ajatteli kostonhimoisesti.
Seuraavaksi se lähti hakemaan oikeutusta ajatuksilleen metsän väeltä. Se törmäsi kiiltomatoon ja turisi ensin sen kanssa mukavia. Kun yhteys oli luotu se kautta rantain alkoi vihjailemaan, että metsässä olikin nyt uusi valtias, jota kaikkien tuli kumartaa. Kiiltomato uteli lisää ja muurahainen kertoi värikkään kertomuksen mustahämähäkistä, joka oli julistanut, että metsä kuului hänelle. Kiiltomato kuunteli tuohtuneena ja päivitteli muurahaiselle mustahämähäkin röyhkeyttä. Pian se jatkoi matkaansa hehkuen innosta päästä kertomaan röyhkimyksestä muille.
Sitten muurahaiseen iski epävarmuus. Ehkä sittenkin olisi ollut parempi pitää suunsa kiinni koko asiasta. Mutta toisaalta sen sydämessä löi itsesäälin rumpuun ylpeys. Kyllä hän toitottaisi asiaa maailman ääriin, hän ei ollut tällaista kohtelua ansainnut.
Yöllä muurahainen pyöri lehtisängyssään levottomana. Se näki unessa, kuinka mustahämähäkki kietoi sen jalkaan seitin ja pyöritti muurahaista nauraen loputtomiin rotkon yläpuolella. Sitten mustahämähäkki päästi irti ja muurahainen näki rotkon pohjan lähestyvän uhkavasti. Se heräsi kauhuissaan omaan huutoonsa.
Seuraavana aamuna muurahainen kävi tiedustelemassa huuhkajalta, koska koittaisi seuraava täysikuu. Huuhkaja oli jo vaipumassa levolleen, mutta jaksoi kuitenkin silmäluomet lupsuen kertoa vastauksen:
- Tänäänhän se siellä möllöttää. Hyvää aamua. Nyt uni tulee.
Muurahainen lähti kauhuissaan kulkemaan ympäri metsää. Paniikki oli vallannut sen mielen. Se ei nähnyt mitään selvästi. Se ei pystynyt ajattelemaan. Sen mieleen heijastui vain viimeöinen painajaisuni. Edestakaisin säntäilessään se törmäsi vanhaan tuttavaansa.
- Onko joku hätänä?, tämä uteli muurahaisen epätoivoista ilmettä tutkaillen.
- Ei ole, kiirettä pitää aamun askareisiin , muurahainen sepitti reipastellen.
Ei ollut mitään järkeä jakaa murheitaan toisen kanssa. Siitä seuraisi vain voivottelua ja päivittelyä. Toinen todennäköisesti vaan innostuisi ja alkaisi kertoa oman elämänsä toivottomia kauhun hetkiä. Niitä ei nyt jaksaisi kuunnella. Tulisi olosta vain raskaampi.
Viimein yö laski taas samettinsa metsän ylle. Muurahaiselle se oli sementtiä. Se päätti valvoa viimeisen yönsä lammen rannalla. Se katsoi täyttä kuuta. Ennen se oli ollut kuusta ihastuksissaan, mutta nyt siitä oli tullut pahaenteinen petturi. Muurahainen mietti elämäänsä. Paljon se oli ehtinyt. Tyytyväinen se oli siihen, että se oli elänyt sovussa muiden kanssa ja tehnyt mielestään hyviä asioita. Toisaalta sen sielua vähän nakersi, että se oli tehnyt asioita, joita kuului tehdä, niissä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Se ajatteli, että se olisi voinut ottaa vähän enemmän riskejä ja tehdä vähän vähemmän töitä. Nyt alkoi olla myöhäistä.
Kauhu alkoi jähmettää poloista muurahaista. Se nousi lumpeelle ja alkoi soudella sillä ympäriinsä. Auringon kantapäät alkoivat näkyä horisontissa ja se tiesi hetkensä koittaneen.
Raskain vedoin muurahainen souti lumpeensa rotkon kupeeseen. Rotkolla ei ollut vielä ketään. Muurahainen kiipesi ylös jyrkänteelle ja istahti kivelle odottamaan. Sen mieli oli tyhjentynyt pelolle. Se katseli edessään aukeavaa kasteen kiillottamaa maisemaa. Aamu oli yksinkertaisesti liian kaunis kuolemiseen.
Samassa se kuuli takaansa ääntä. Mustahämähäkki oli saapunut paikalle. Muurahainen alkoi täristä paikallaan kauhusta, kunnioituksesta, kuolemanpelosta. Siinä kivellä täristessään se muisti, että se ei ollut uskaltanut pyytää kaarnakeijua kanssaan tanssimaan juhannusjuhlissa, vaikka sen oli tehnyt kovasti mieli. Se muisti, että se ei ollut koskaan lähtenyt seikkailemaan öisessä metsässä, koska oltiin sanottu, että se oli vaarallista. Se muisti, että se ei ollut muistanut edes hyvästellä äitiään. Sitten tuli itku.
Mustahämähäkki katsoi tuota pientä tärisevää olentoa. Sen rohkeus oli tipotiessään. Sen saisi puhallettua rotkoon yhdellä henkäyksellä. Eikä sellainen taistelu kiehtonut pelotonta mustahämähäkkiä. Se lähestyi lähestymistään pientä muurhaista. Kun se pääsi aivan kiven juuren se kumartui ja kuiskasi muurahaisen korvaan:
- Katso minua silmiin.
Pakokauhuaan uhmaten muurahainen kohotti katseensa kivestä ja katsoi suoraan surmaajansa silmiin. Mustahämähäkin silmät olivat pilkulliset. Niissä näkyi jotakin vapaata, kaunista, hyvää ja ne hymyilivät lempeästi. Muurahainen ei tätä ensin tajunnut. Mutta vähitellen se heräsi jähmetyksestään.
- Sinä taidat olla kammennut itsesi jo rotkoon asti. Nousehan ylös sieltä surkeudestasi niin paiskataan koipia ja unohdetaan tämä pikku episodi. Rajansa se on minunkin voimantahdollani.
Muurahainen ei ollut uskoa korviaan. Mutta koipia paiskattiin ja aurinko nousi katsomaan ihmeissään näkymää yhä korkeammalta.
Sinä päivänä aamukasteessa kahlasi kotia kohti hyvin hitaasti hyvin pieni ja hyvin väsynyt muurahainen. Se oli hämmennyksestä ja helpotuksesta niin sijoiltaan, että se kulki mutkia.
Se muisteli mustahämähäkin silmiä. Ne olivat olleet ihmeelliset. Se tiesi nyt, että se oli nähnyt niissä totuuden itsestään. Sellaisen näyn voi nähdä vain entisen vihollisen silmissä.
-
Älä pidä kiirettä matkaa varatessasi
-
Astun sisään kapeasta ovesta konttoriin. Kello ovessa helähtää. Puisen pöydän takana istuu virkailija. Hänellä on kiharainen harmaa tukka, joka kurottaa kohti kattoa. En ole ihan varma, onko hän mies vai nainen. Hänellä on harmaa villatakki. Ehkä hän on nainen. Toisaalta hänellä on miehen kädet.
Ilmassa leijuu savua. Ikkunasta tuleva valonsäde luo illuusion, että virkailijan tukka savuaisi.
--
- Hei, virkailija sanoo käheällä äänellä.
- Terve. Kiinnostuin tuosta ikkunassa olevasta mainoksesta. Olisin halunnut tietää vähän yksityiskohtia matkasta.
- Joo, se onkin hyvä tarjous, virkailija sanoo ja yskii samalla niin, että paperit kavahtavat pöydällä. Köhinän keskeltä hän jatkaa:
- Niin siinä on siis kaksi reittivaihtoehtoa, joista voi valita. Määränpäähän on sama.
- Miten ne sitten eroavat toisistaan?
- A-reitti kestää 466 päivää. Tarjolla on hienoja näkymiä vuoristojunissa ja hyväkuntoisia majataloja.
- Kuullostaa hyvältä, mutta kesto on kyllä vähän turhan pitkä.
- Sitten sinun kannattaa harkita B:tä. Siinä matka kestää 29 päivää.
- Siis mitä, samaan paikkaan alle kuukaudessa?
- Niin.
- Miten se B voi olla niin paljon nopeampi? Onko siinä joku lentokoneosuus tai luotijuna?
- Ei kun vaihtoehdossa B, reitti kuljetaan kontaten. Takaperin.
- Täh?
- Niin se menee. Se konttaaminen on sitten ihan tavallista konttaamista. Ei mitään välineurheilua. Tämä on tällainen luomuvaihtoehto. Polvisuojia ei sitten saa käyttää ja nukkuminen tapahtuu taivasalla. Virkailija keskeyttää lakonisen puhetulvansa ja yskii taas hartiat täristen.
- Kuullostaa järjettömältä! Miten on mahdollista, että junalla matka vie satoja päiviä ja omilla jaloilla matkaten samaan paikkaan pääsee alle kuukaudessa?
- Muistutan omilla jaloilla takaperin. Niin se vain on. Tämä on tietenkin huomioitu matkan hinnoittelussa.
- Niin toinen on sitten varmaan aika paljon kalliimpi?
- Juu. Vaihtoehto A on itseasiassa ilmainen. Se vie asiakkaalta vain aikaa. Reitti B:stä laskutetaan sitten se omaisuus mitä sinulla nyt on. Me myymme sen eteenpäin ja sinulle ei tule tietenkään mitään ylimääräisiä kuluja. Verottajan kanssa meillä on sopimus. Vakuutusta tälle B-reitille ei myönnetä. A-vaihtoehdossa on sitten täysivakuutus.
- Siis mitä? Konttaaminen ja taivasalla nukkuminen maksaa ja maisemajunat majataloilla ja vakuutuksilla ei maksa?
- Niin, se on tarkkaan hinnoiteltu. Niin ja muistuttaisin vielä, että kysymyksessä on siis takaperin konttaaminen.
- Kuule ihan sama. Eihän kukaan todellakaan rupea antamaan ropojaan päästäkseen konttaamaan ja nukkumaan taivasalla. Hullunako minua pidät?
- Konttaamaan takaperin. Niin valinta on sinun. Laitetaanko sitten siis mieluummin tällainen ilmainen paketti maisemavuoristojunaan?
- Odotas nyt hetki. Onko joku joskus valinnut tässä tilanteessa jotain muuta kuin reitin A?
- Monikin, mutta viime aikoina B on ollut vähemmän suosittu paketeista. Sitä kuitenkin lämpimästi suosittelemme.
- Suosittelette? Siis suosittelisitko minullekin B-vaihtoehtoa ihan vakavissasi?
- Ilman muuta. Se on laatumatka seikkailuhenkisille. Paljon mielenkiintoisempi ja todellisempi kuin tuo A-vaihtoehto.
- Siis ainoa laatu mitä tästä teidän vaihtoehdosta B löydän, on se, että matka kestää vähemmän aikaa. Jos siis tuo aikataulu pitää tosissaan paikkansa.
- Aikataulu pitää täsmälleen. A-reitti täsmälleen 466 päivää. B-reitti täsmälleen ja tasan 29. Se on kirjattu sopimusehtoihinkin. Ja toinen etu on tietenkin siinä, että pääset sitten B-reitin taitettuasi jatkamaan matkaa vuoristojunalla ilmaiseksi. Se lukee näkymättömällä musteella siellä mainoksen alareunassa.
- Hetkinen, siis mitä mitä mitä? Siis miten niin sen jälkeen ilmaiseksi vuoristojunaan? Sehän sisältyy jo tuohon A-pakettiin!
- Aivan, aivan. Otetaan ihan rauhassa. Ei hermostuta. Siinä on pientä päällekkäisyyttä ihan tarkoituksella. Että oppii erottamaan näennäisen todellisesta. Katsos A-vaihtoehdon valinneet palaavat takaisin alkupisteeseen yhä uudelleen ja matkaavat siis reitillä edestakaisin 466 päivän ajan. Siinä kyydissä et ryvety matkalla. Pysyt jotakuinkin entisellään. Pääset kyllä lopulta jatkamaan matkaa, mutta vähän hitaammalla aikataululla. B-vaihtoehdossa joudut sitten kulkemaan hampaat irvessä, kitumaan ja taistelemaan. Siinä luot nahkasi. Palat isolla liekillä. Kuljet raastimen läpi. Muutut. Tulet itseksesi. Mutta sen jälkeen sinä pääset jatkamaan matkaa eteenpäin vuoristojunalla heti 29 päivän kuluttua. Eteenpäin - edestakaisin. Sama määränpää, mutta reissuilla on eroa.
Mutta nyt siis minkälainen lippu sinulle siis saisi olla? A vai B? Suosittelen edelleen tuota B:tä.
- ?
- Mieti ihan rauhassa. Tämä tarjous on voimassa... pieni hetki, tarkistan täältä sopimusehdoista... Juu ei hätää, valitsemassasi kohteessa tarjous näyttää olevan voimassa vuoteen 20... tai siis kuolinpäivääsi asti. Eli ota aikaa ja suunnittele ihan rauhassa elämäsi matka. Maistuisiko sinulle tässä välissä vaikka kuppi kahvia tai teetä?
-
lauantaina
Pätevä painonvartija saa paikan
-
Haluaisin palkata painonvartijan.
Kalorien sijaan vartija laskisi mielen raskautta. Punnitsisi henkisiä taakkoja. Aina kun alkaisi kasata turhia vastustuksia ja valituksia niin, että terveys korisisi, tyyppi käskisi topakasti dietille - keventämään ajatuksista turhat pois. Painonvartijan tuella höykytettäisiin marttyyrimakkarat ja ahdistusainot hiiteen. Ei haudottaisi angstisina epis-elämää vaan pyöritettäisiin onnenpyörää ja tervehdittäisiin rosvosektoria vilkutuksella.
Millainen olisi maailma, jossa kukaan ei polkisi jalkaa, tempoisi ja vastustaisi koko ajan jotakin. Taantunut helvetti? Soljuva paratiisi? Kaatopaikka? Kaivo?
Onko elämä yhtä kuin minä vas minä tus minä tan tan tan?
Vastustuslandiassa kaikilla on oltava mielipide joka asiasta. Ryyditettynä omakohtaisella kokemuksella ja pirullisilla perusteluilla. Sellainen joka myötäilee on hapero peesaaja. Jäänyt syntymässään saamapuolelle sanoisi Aapeli. Mielipiteetön puolieliö.
Sellainen joka vastustaa ja rummuttaa mielipiteitään on älykkö, muutos, voima. Kokoeliö. Loikannut sille puolelle viivaa, jossa järjen partaveitsi hioo ankarasti pehmeän kulmikkaaksi.
Vastustaminen vie energiaa. Se on ryppyistä hommaa. Se kuuluttaa epäoikeudenmukaisuutta ja repii rikki rupia. Olemassaolon mätää. Veristä visvaa. Se koukuttaa. Lisää. Se maalaa pastellin päälle betonin harmaata. Harmaa on aidompaa kuin roosa. Roosa on peesaajille. Täysinäisille. Betoni sellaisille, jotka näkevät viiltävin silmin. Sellaisille joilla on nälkä.
Vastustaminen ja valittaminen elävät iloisessa parisuhteessa. Vihkivalassa ne lupaavat rakastaa toisiaan vain vastoinkäymisissä. Lapsille pistetään ristiäisissä nimet Ankeus ja Iva. Myötämäestä ei olla kiinnostuneita. Se on jotain näkymätöntä harhaa. Ärsyttävä naapuri, jonka toivoisi muuttavan pois.
Vastustusvalivali huutaa, jähmettää, räjäyttää, painostaa, käskee. Pelkää alistamista niin että alistaa kaiken muun. Tuloksena on paljon melua. Murusia betonista.
Mikä on sitten liiton vastakohta? Vaikeneminen? Hyväksyminen? Antautuminen? Jotain sellaista, joka etenee hiljaisemmin, pehmeämmin, keveämmin, huomaamattomasti. Jotain sellaista, joka ei puhu rummutuksella. Jotain sellaista joka tuo energiaa. Jotain sellaista joka ei ole sukua alistamiselle saati alistumiselle. Jotain sellaista joka ei yritä rakentaa betonimuruista taloa.
Kumpaa halutaan? Kumpi saa tuntemaan olevansa elossa? Kumpaa myydään markkinoilla? Kumpi valitaan aseeksi kaksintaisteluareenalla jossa toisella puolella seisoo elämä?
-
Haluaisin palkata painonvartijan.
Kalorien sijaan vartija laskisi mielen raskautta. Punnitsisi henkisiä taakkoja. Aina kun alkaisi kasata turhia vastustuksia ja valituksia niin, että terveys korisisi, tyyppi käskisi topakasti dietille - keventämään ajatuksista turhat pois. Painonvartijan tuella höykytettäisiin marttyyrimakkarat ja ahdistusainot hiiteen. Ei haudottaisi angstisina epis-elämää vaan pyöritettäisiin onnenpyörää ja tervehdittäisiin rosvosektoria vilkutuksella.
Millainen olisi maailma, jossa kukaan ei polkisi jalkaa, tempoisi ja vastustaisi koko ajan jotakin. Taantunut helvetti? Soljuva paratiisi? Kaatopaikka? Kaivo?
Onko elämä yhtä kuin minä vas minä tus minä tan tan tan?
Vastustuslandiassa kaikilla on oltava mielipide joka asiasta. Ryyditettynä omakohtaisella kokemuksella ja pirullisilla perusteluilla. Sellainen joka myötäilee on hapero peesaaja. Jäänyt syntymässään saamapuolelle sanoisi Aapeli. Mielipiteetön puolieliö.
Sellainen joka vastustaa ja rummuttaa mielipiteitään on älykkö, muutos, voima. Kokoeliö. Loikannut sille puolelle viivaa, jossa järjen partaveitsi hioo ankarasti pehmeän kulmikkaaksi.
Vastustaminen vie energiaa. Se on ryppyistä hommaa. Se kuuluttaa epäoikeudenmukaisuutta ja repii rikki rupia. Olemassaolon mätää. Veristä visvaa. Se koukuttaa. Lisää. Se maalaa pastellin päälle betonin harmaata. Harmaa on aidompaa kuin roosa. Roosa on peesaajille. Täysinäisille. Betoni sellaisille, jotka näkevät viiltävin silmin. Sellaisille joilla on nälkä.
Vastustaminen ja valittaminen elävät iloisessa parisuhteessa. Vihkivalassa ne lupaavat rakastaa toisiaan vain vastoinkäymisissä. Lapsille pistetään ristiäisissä nimet Ankeus ja Iva. Myötämäestä ei olla kiinnostuneita. Se on jotain näkymätöntä harhaa. Ärsyttävä naapuri, jonka toivoisi muuttavan pois.
Vastustusvalivali huutaa, jähmettää, räjäyttää, painostaa, käskee. Pelkää alistamista niin että alistaa kaiken muun. Tuloksena on paljon melua. Murusia betonista.
Mikä on sitten liiton vastakohta? Vaikeneminen? Hyväksyminen? Antautuminen? Jotain sellaista, joka etenee hiljaisemmin, pehmeämmin, keveämmin, huomaamattomasti. Jotain sellaista, joka ei puhu rummutuksella. Jotain sellaista joka tuo energiaa. Jotain sellaista joka ei ole sukua alistamiselle saati alistumiselle. Jotain sellaista joka ei yritä rakentaa betonimuruista taloa.
Kumpaa halutaan? Kumpi saa tuntemaan olevansa elossa? Kumpaa myydään markkinoilla? Kumpi valitaan aseeksi kaksintaisteluareenalla jossa toisella puolella seisoo elämä?
-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)