Ojakellukka, joka lyhensi itseään

-

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.


-

Tyttö ja pallo

-

Tytöllä on elämä edessään.
Sanovat vanhat.
Tytöllä on elämä elämättä.
Sanovat eläneet.
Ihan kuin elämä kuuluisi vain kuolleille.
Eikä sellaisille jotka vasta kurottavat.

Tytölle annetaan pallo.
Heitä korkealle.
Heitä korkealle
käskevät ne jotka eivät enää heitä.

Voiko olla pyöreämpi kuin pallo?
Kun pyöreys soi kämmenissä
levottomuus leviää.
Voiko pitää käsissään sellaista,
joka on luotu heitettäväksi.
Voiko kätkeä pallon itseltään?

Tyttö haluaisi piilottaa pallon.
Hameensa alle.
Sukan varteen.
Kauluksen kuoppaan.
Pois ulottuvilta.
Tyttö haluaisi hautoa palloa.
Kesyttää käsin.
Kahlita kämmennillään.

Tyttö haluaisi varastaa pallon salaisuuden
nielaista voimanantajan.
Tuntea muodon itsessään.
Muuttua yhtä varmaksi ja pyöreäksi.

Vanhat pudistelevat päätään.
Heitä korkealle tyttö-polo.
Se on tehtäväsi.
Irrota otteesi.
Kurota kunnolla.
Kuuta kohden.
Se odottaa kurotustasi.

Tyttö ei tiedä uskoakko
vanhuksia kuolemattomia,
vuolemattomia puu-ukkoja
kuuliaisia, kuutiaisia.
Tyttö ei tiedä.

Voiko tietää, jos ei rakasta.
Voiko rakastaa, jos ei usko.
Voiko uskoa, jos ei kurota.
Voiko kurottaa, jos ei ole olemassa.

Vanhat pudistelevat päätään.
Tytön kädet ovat lämpöiset.
Sellaiset kädet voivat parantaa.
Tehdä pallosta sopivan pyöreän.

Tyttö ei tiedä.
Mutta heittää.
Kurottaa.
Halki ilman kohti kuuta.
Lämpöisin käsin.
Vanhat hurraavat,
kuutiaiset tirskuvat.
Onnesta. Ilosta. Unesta.

Kun pallo putoaa maahan
tyttöä ei enää ole.
Elämä on kävellyt edestä taakse.

Elämä kuuluu kuolleille.
Ja sellaisille jotka eivät vielä uskalla kurottaa.

Tyttö ei kuulu heihin.
Hän tietää.


-

NÄYTELMÄ

-

NÄYTELMÄN PÄÄHENKILÖT + KUVAUS ROOLITYÖN TUEKSI:


HUNAJANVÄRINEN KYNTTILÄ

Hunajanvärinen kynttilä on aidompi kuin muoviset maatilaeläimet. Se katoaa joskus. Siitä ei jää jälkiä. Sen sydän on vaikeasti sytytettävissä. Joku on leikkinyt sillä ja steariinilla. Sen olemuksessa piilee kova ja sula. Sen olemus ei ole jähmeä. Se tuo valoa. Se on sen päämäärä. Se tuo lämpöä. Sammuneenakin se on kaunis. Mutta sen olemus on liekissä.


PEHMOLELUSAMMAKKO

Sammakko pitelee keltaista palloa. Se luulee, että se on aurinko. Se on auringonmetsästäjä. Se haukkaa auringosta pienen palasen. Pitää mutustelusta. Se on kovin pehmeä. Se on kovin taipuva. Sen jalat asettuvat aina sopivasti. Se saa voimaa auringon metsästyksestä.


MUOVINEN KYNTTILÄJALANKORISTE

Muovinen. Tekele. Epäaito. Yhdessä kolme kukkaa. Rykelmä. Toisten painama. Äänetön. Pikkusievä pilipali. Turhake. Tehty suloiseksi. Kalpea todellisuus. Vähättelyn design.


POSTIKORTTI INTIASTA

Värien hehku. Hekuma. Tyytyväisyys. Mielenrauha. Meditaatio. Sidos johonkin toiseen. Naisellisuus. Hohto. Hehku. Ei vaatimattomuuden värittömyyttä, vaan kauneudessa kellumista. Jumalten ympäröimä.


PIENI LEIJONA

Lempeän leijonan karjaisu. Sellainen jolla on suunta. Sellainen joka ei anna satuttaa. Sellainen joka osaa levätä kuumassa paahteessa varjossa. Kultainen harja kätkee voiman. Rohkeus. Rakastaa. Sellainen joka ei yritä olla pienempi kuin on. Saalistaa voimaa. Vastaanottaa lämpöä.



KOHTAUSKÄSIKIRJOITUS



KOHTAUS 1


Kynttilä palaa alakuloisella liekillä ympärillään muovinen kukkakruunu, joka on sille liian suuri.


KOHTAUS 2


Taipuvajalkaisella sammakolla on käsissään aurinko, jonka se on ottanut kiinni. Aurinko ei polta, mutta painaa. Sammakosta tuntuu, että aurinko on liimattu kiinni sen käsiin. Eräänä salaperäisenä hetkenä sammakko tajuaa, että aurinko ei ole liimattu sen käsiin kiinni. Voi päästää irti. Sammakko sinkoaa auringon ilmaan ja se lentää korkealle.

KOHTAUS 3


Paikalle saapuu pehmein askelin leijona. Se puraisee poikki muovisen kukkakruunun kynttilän jalasta. Sitten leijona hyppää sisälle intialaiseen maailmaan jumalten keskelle. Se herättää karjahduksellaan jumalat pahvista eloon. Syntyy tunnetta ja liikettä Bollywood-hengessä.


KOHTAUS 4


Sammakon sinkoama aurinko laskeutuu kynttilän uudeksi liekiksi väsyneen loimun tilalle. Kynttilä alkaa valaista maisemaa kirkkaammin. Ketään käristämättä. Karrellepolttamatta.


HUOMIOITAVAA:

Paloturvallisuus.

Miten auringon saa irti sammakon käsistä?

Kuka vastaa kynttiläkoristeen vähättelevästä designista?

Suostuvatko jumalat yhteistyöhön?
Pyytävätkö lisäkorvausta henkiinheräämisestä?

Tarvitseeko hankkia kesyttäjää pienelle leijonalle?


-

Tyttö joka kesytti

.

Yhdellä tytöllä oli tosi pitkä tukka. Se oli kullanvärinen niin kuin leijonanharja. Tytöllä oli äiti, joka kampasi tytön tukan. Äiti osasi laittaa tytön tukan tosi nätisti. Kun tyttö kulki kadulla niin häntä luultiin melkein prinsessaksi.
.
Tytön äiti oli tosi hauska ja rakasti juhlimista. Tytön kotona oli tosi usein juhlia. Niihin juhliin tyttö ei kutsunut koskaan ystäviään. Ne olivat sellaisia aikuisten juhlia. Niissä juhlissa tyttö sai valvoa niin pitkään, kun hän vain halusi. Tyttöä ei väsyttänyt ikinä, koska vieraat halusivat silittää aina tytön nukkuessa tämän tukkaa eikä tyttö pitänyt siitä. Silloin kun kotona ei ollut juhlia, tyttö ja äiti katsoivat elokuvia myöhään. Tytön äiti oli tosi hauska ja hän vain nauroi tosi pelottaville elokuville. Tyttöä ei naurattanut, mutta hän ei koskaan laittanut silmiä kiinni, vaikka pelotti.

Yhtenä päivänä tyttö oli juhlinut niin paljon ja katsonut elokuvia niin paljon, että ei enää jaksanut yhtään juhlia eikä katsoa. Niinpä tyttö karkasi sirkukseen ja ryhtyi leijonankesyttäjäksi. Tyttö ajoi tukkansa pois niin, että hänestä tuli kalju. Tytöstä tuli tosi kuuluisa, koska hän oli niin taitava kesyttäjä. Kerran tytön äiti tuli sirkukseen katsomaan tytön esitystä. Tyttö ei ollut nähnyt äitiään pitkään aikaan ja äidistä oli tullut vanha. Tyttö tunnisti hänet kuitenkin yleisön joukosta, sillä joka kerta kun tyttö antoi merkin leijonalle iskemällä ruoskalla lattiaan, hän katsoi suoraan äitiään kohti. Ja joka kerta äiti hätkähti ääntä. Muut ympärillä hurrasivat ja taputtivat tytön hurjille kesyttäjäntaidoille. Mutta äiti ei nauranut enää niin kuin ennen, hän vain itki koko esityksen ajan.

.