Ojakellukka, joka lyhensi itseään

-

Kasvoi kerran ojakellukka, joka oli pikkuruinen kuin mikä ja kaunis kuin mikä. Syntymästään saakka. Se kasvoi mureassa mullassa ja sillä oli kaikki mitä se tarvitsi möyhentäviä matoja myöten. Aurinko soi sille salaperäistä voimaansa ja tuuli hyväili sen hentoa vartta. Välillä kimalainen poikkesi seurustelemaan ja sadepisarat tanssivat sille virkistystä. Öisin onnelliset tähdet suojasivat pikkuruisen ojakellukan unta.

Mutta ojakellukalla oli yksi pulma. Niin kuin kuka tahansa, se ei nähnyt oman kasvunsa kauneutta. Se tunsi auringon paahteena ja tuulen tempomisena. Se tunsi madot tunkeilijoina, kimalaiset varkaina ja sadepisarat pommeina. Ojakellukka koki, että elämä oli yhtä vaaraa ja uhkaa. Siksi se käpertyi itseensä ja alkoi lyhentyä. Pakottaa itseään takaisin maan poveen. Suojautuakseen elämältä. Eikä se ymmärtänyt suojautuvansa kasvulta. Suojautuvansa kauneudelta. Suojautuvansa elämäntehtävältään. Huomaamattaan se petasi itselleen erinomaisen maaperän kuihtumiselle ja kuolemalle. Se luovutti ajatuksissaan ennen kuin ehti edes yrittää.

Ojakellukka ajatteli, että sillä ei ollut osaa eikä arpaa kasvun markkinoilla. Se tunti olevansa vain heiluva varsi, jota palloteltiin säässä kuin säässä. Siksi se tempoi vastaan katkeamisen uhalla myrskyssä kuin myrkyssä. Se ei ymmärtänyt että tempomisen sijaan taipumiselle antautuminen olisi johtanut tanssiin. Auringon paisteella se ei avannut lehtiään valolle. Se ei ymmärtänyt, että sille tarjottiin tarjottimella voimaa elää. Se käänsi kasvonsa piiloon kimalaisilta. Se ei ymmärtänyt, että päästämällä lähelle, se olisi matkustanut kimalaisen mesikorissa kauas ja löytänyt itsensä uusista maailmoista. Se ei osannut jakaa itseään toisten kanssa.

Toisinaan niityn kevyet ilokit, keijukaisista sirpakoimmat, kävivät sen luona ja yrittivät vetää ojakellukan mukaan valoon. Ne laskivat sen varrella liukumäkeä ja kurkkivat sen kukkaikkunoista sisälle nauravin silmin. Mutta ojakellukka sulki silmänsä ja tuntonsa. Se ajatteli, että ne olivat toisen maailman asukkaita. Tuulahduksia maailmasta, johon hän ei koskaan voinut kuulua. Ilokit kyllästyivät yksioikoiseen kasviin nopeasti. Ne näkivät sen läpi ja huokaisivat niin ettei kukaan kuullut. Mutta ojakellukka tunsi huokaukset ja lyhensi itseään entisestään.

Mikä siis neuvoksi sellaiselle, jonka tehtävä on kasvaa, mutta joka kieltäytyy kasvamasta vasten parempaa tietoaan? Onko oikein antaa sellaisen kuihtua, paeta tästä maailmasta.

Joku kasvipsykologi olisi todennut asiantuntevasti, että ojakellukalta puuttui tahto kasvaa. Ja se se vasta on melkoinen tragedia, kun on syntynyt kasviksi. Kasvi, joka päinvastoin lyhensi itseään. Joku olisi tarjonnut voimalannoitetta; pienellä dopingilla ojakellukka olisi saatu nopeasti virkistymään. Mutta niityllä oli vain oma maan voimansa. Onneksi.

Kerran ojakellukan lähelle liihoitteli rääpäle. Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Ne viihtyvät pilvenharsoissa ja sukeltavat surussa. Ne ovat hyvin tärkeä keijukaislahko, koska ne ymmärtävät taakkoja keveyden vastapainona. Ne ovat harjoitelleet taipumista heinien kanssa ja tuntevat, miltä tuntuu pudota puusta.

Pieni rääpäle tunnisti heti ojakellukan pulman. Se ei yrittänyt piristää sitä väkisin. Se ei laskenut sen varrella liukua. Se ei kurkistellut sen ikkunoista sisään ilman lupaa. Se istui ojakellukan juurelle. Ja istui vain tovin ja toisen, kunnes toveista alkoi versoa toiveita.

Ojakellukka ei aluksi ollut huomaavinaan rääpälettä. Kun rääpäle ei lähtenyt, vaan pysyi siinä missä oli, ojakellukka alkoi hermostua. Mikä oikeus sillä oli siinä nököttää hänen juuriensa yläpuolella. Häiritä hänen tilaansa ja rauhaansa. Niinpä ojakellukka alkoi häätää rääpälettä. Se tökki sitä juurillaan maan alta ja tuulen siivellä karkasi sen kimppuun. Tukisti ja töni. Rääpäleelle tuli vilu, mutta se kesti, koska se tiesi, että se oli ojakellukan tapa kasvaa, kunnes se ymmärtäisi paremmin. Kun tuulenpuuska oli ohi, rääpäle ilmoitti sille rauhallisella äänellä, että sellainen ei sopinut. Mutta rääpäle ei lähtenyt pois. Ei edes suuttunut. Se pysyi edelleen siinä missä oli. Rääpäleet ovat taitavia rakastamaan ja sellainen joka rakastaa ei lähde pois, vaikka tapahtuisi mitä. Ja rääpäle rakasti ojakellukkaa ensi hetkestä.

Ojakellukka oli neuvoton. Sillä oli levoton olo. Sen oli vaikea enää lyhentyä ja käpertyä, kun toinen oli koko ajan siinä häiritsemässä olemassaolollaan. Eräänä päivänä aamuhämärässä ennen valonkehrien saapumista, kun kukaan niityllä ei ollut vielä avautunut uudelle, ojakellukka kurkisti varovasti ulos itsestään. Se avasi kahta kukkaansa nähdäkseen tarkemmin rääpäleen. Rääpäle nukkui nurminata peittonaan melkein kiinni ojakellukassa. Ojakellukka tunsi sen hengityksen tyvessään. Sen hengitys oli kovin lämmin. Rääpäle oli kaunis. Pieni. Ja kuitenkin niin vahva. Niin ojakellukka ajatteli.

Samassa aamun ensimmäinen tuulen viretär kaappasi nurminatan tanssiin ja rääpäle jäi ilman peittoaan. Hiljaa ja varovaisesti ojakellukka siirsi yhden lehdistään rääpäleen suojaksi. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Huomaamattaan ojakellukan kukat alkoivat avautua ja se alkoi nähdä ympärilleen. Nähdäkseen vielä enemmän se alkoi kurottautua pidemmälle. Ensimmäisten valonkehrien saapuessa se oli jo korkealla korkealla toisten yläpuolella. Se ymmärsi nyt ottaa vastaan kasvun lahjat, tuulen, sateen, auringon ja tervehti ilolla kastematoja ja kimalaisia.

Kun rääpäle heräsi ja tunsi ojakellukan lehden ympärillään, se puhkesi ilon kyyneliin. Sellaiset hetket ovat rääpäleille kovin tärkeitä, sillä se tekee niiden suruista kevyemmän kantaa. Rääpäleen olemassaolon tarkoitus on auttaa niitä tahtomaan, jotka ovat hukkuneet itseensä. Tahtomaan kurottamaan kohti todellista iloa. Siinä sivussa rääpäleiden oma tahto voimistuu ja ne oppivat tanssimaan omien taakkojensa kanssa.

Sinä aamuna niityllä nähtiin ojakellukan ja rääpäleen tanssi. Se oli niin kevyttä katsoa, että sitä säestävät heinäsirkat joutuivat keksimään lennosta ihan uuden sävellajin.


-

Aina voi valita tai valittaa.

.

Olen lukenut kirjoja. Hyvästä elämästä. Sielun kauneudesta. Toisten kunnioittamisesta. Myönteisyydestä. Posket punaisena nyökkäilen seinille. Juuri näin. Aah valaistun. Nyt osaan. Kuinka viisaita sanoja. Kuinka suuria sieluja nämä kirjoittajat ovat! Haluan olla heidän veroisensa. Kirjojen naukkailu saa näkemään hetkittäin kirkkaasti.

Sitten laskeudun seitsemännestä kerroksesta kadulle. Parisataa metriä pystyn kävelemään loskassa jotakuinkin neutraalisti. Mieli rauhassa. Näen jopa auringon pilkahduksen harmaudessa. Sitten alkaa kertymään kaikenlaista. Sitä ärsyyntyy joka askeleella ja alkaa arvostella näkemäänsä. Tuokin tuossa köpöttää. Mitä se toljottaa. Pitääkö ton ajaa noin kovaa. Sukka kastuu. Kuuset on rumia. Harmaa on taas harmaa.

Varsinainen koetinkivi on sitten päättää kävely vanhempien ruokapöytään. Kirjat ovat muisto vaan. Jostain syystä sitä on tarve huolehtia omien vanhempien onnellisuudesta ja halveksua rivien välissä heidän televisiomaratoniansa. Lopputulos on kaukana kirjojen sisällysluetteloista. Suoranainen aforismien antiteesi. Halveksintaa. Itsensä ylentämistä. Holhousta. Mikä oikeus minulla on puuttua toisten onneen ja määrittää se oman onneni kautta? Kai sitä nyt saa eläkkeellä seisoa vaikka päällään ilman että joku wanna-be-tasapainoinen lapsi tulee siiheen horjumaan ja aukomaan päätään. NII-in, mutta kovin vaikeaa on jutella niitä näitä ilman että alkaa vikistä nuppineulat suussa.

Kaikki on valintaa. Mutta jostain syystä se kääntyy helposti niin, että kaikesta voi valittaa. You always butter win, kirjoitti eräs kuudennella luokalla englannin kokeeseen. You always butter complain. Voi voi. Butter butter.

Miksi en menisi iloisena vanhempieni pöydän ääreen ja keskustelisin keveästi televisiomaratonin annista? Mikä pakko sinne on mennä tuomitsemaan ja angsteilemaan. VALINTAA.

Mutta ehkä kaipaan olemassaoloni takuudeksi kaikkea valitettavaa. Toisten huolia ja toisten angsteja. Sitten voin tuntea itseni taakkojen kantajaksi, ahkeraksi työmuurahaiseksi, joka huolehtii ja parantaa maailmaa. Luulee niin. Eikä näe, että hukkaan menee koko touhu. Kohta osuu kenkä päähän ja läiskis siinä meni sekin suuri taakankantaja.

Näin tänään kastemadon kieriskelemässä loskassa. Nostin sen pensaikkoon. Se oli jotenkin karmivaa. Loska ja kastemadot. Talvimaisema palapeliin ei kuulu kastemato. Tämä on joku made in China piraattiversio maailmasta.

Huomenna taas kuljen maanantain loskassa töihin. Ensimmäiset kaksisataa metriä yritän taas nähdä toisin. Jospa huomenna jopa kolmesataa metriä... Tai sitten jää sataseen...

.