.
Olen lukenut kirjoja. Hyvästä elämästä. Sielun kauneudesta. Toisten kunnioittamisesta. Myönteisyydestä. Posket punaisena nyökkäilen seinille. Juuri näin. Aah valaistun. Nyt osaan. Kuinka viisaita sanoja. Kuinka suuria sieluja nämä kirjoittajat ovat! Haluan olla heidän veroisensa. Kirjojen naukkailu saa näkemään hetkittäin kirkkaasti.
Sitten laskeudun seitsemännestä kerroksesta kadulle. Parisataa metriä pystyn kävelemään loskassa jotakuinkin neutraalisti. Mieli rauhassa. Näen jopa auringon pilkahduksen harmaudessa. Sitten alkaa kertymään kaikenlaista. Sitä ärsyyntyy joka askeleella ja alkaa arvostella näkemäänsä. Tuokin tuossa köpöttää. Mitä se toljottaa. Pitääkö ton ajaa noin kovaa. Sukka kastuu. Kuuset on rumia. Harmaa on taas harmaa.
Varsinainen koetinkivi on sitten päättää kävely vanhempien ruokapöytään. Kirjat ovat muisto vaan. Jostain syystä sitä on tarve huolehtia omien vanhempien onnellisuudesta ja halveksua rivien välissä heidän televisiomaratoniansa. Lopputulos on kaukana kirjojen sisällysluetteloista. Suoranainen aforismien antiteesi. Halveksintaa. Itsensä ylentämistä. Holhousta. Mikä oikeus minulla on puuttua toisten onneen ja määrittää se oman onneni kautta? Kai sitä nyt saa eläkkeellä seisoa vaikka päällään ilman että joku wanna-be-tasapainoinen lapsi tulee siiheen horjumaan ja aukomaan päätään. NII-in, mutta kovin vaikeaa on jutella niitä näitä ilman että alkaa vikistä nuppineulat suussa.
Kaikki on valintaa. Mutta jostain syystä se kääntyy helposti niin, että kaikesta voi valittaa. You always butter win, kirjoitti eräs kuudennella luokalla englannin kokeeseen. You always butter complain. Voi voi. Butter butter.
Miksi en menisi iloisena vanhempieni pöydän ääreen ja keskustelisin keveästi televisiomaratonin annista? Mikä pakko sinne on mennä tuomitsemaan ja angsteilemaan. VALINTAA.
Mutta ehkä kaipaan olemassaoloni takuudeksi kaikkea valitettavaa. Toisten huolia ja toisten angsteja. Sitten voin tuntea itseni taakkojen kantajaksi, ahkeraksi työmuurahaiseksi, joka huolehtii ja parantaa maailmaa. Luulee niin. Eikä näe, että hukkaan menee koko touhu. Kohta osuu kenkä päähän ja läiskis siinä meni sekin suuri taakankantaja.
Näin tänään kastemadon kieriskelemässä loskassa. Nostin sen pensaikkoon. Se oli jotenkin karmivaa. Loska ja kastemadot. Talvimaisema palapeliin ei kuulu kastemato. Tämä on joku made in China piraattiversio maailmasta.
Huomenna taas kuljen maanantain loskassa töihin. Ensimmäiset kaksisataa metriä yritän taas nähdä toisin. Jospa huomenna jopa kolmesataa metriä... Tai sitten jää sataseen...
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti