-
Olin taannoin katsomassa klovneja, jotka tulivat lavalle ilman käsikirjoitusta. Ensin punanenät kurkistelivat meitä ujosti nurkan takaa. Me kurkistelimme takaisin katsomosta. Aika kului. Aikansa kurkisteltuaan nenät astelivat näyttämölle.
Yksi klovni sanoi arasti pienellä äänellä helou. Kukaan meistä ei vastannut. Ohjelmassa luki: "Interaktiivinen esitys yleisön kanssa. Yleisön ei tarvitse osata englantia. "
Klovni sanoi uudelleen pienellä äänellä helou. Kukaan ei vastannut.
Meistä oli tullut osa interaktiivista esitystä, jossa esitimme, että emme osaa englantia.
Esitys jatkui niin, että mikään ei oikeastaan jatkunut mihinkään suuntaan. Klovnit katselivat meitä. Me katselimme heitä. Kun joku yskäisi, klovnit kääntyivät katsomaan häntä lempeästi. Sanoivat pienellä anteeksipyytävällä äänellä: "We have to react when somebody is doing something." Kaikki istuivat patsasjäykkinä tottakai. Hetken kuluttua yskinyt poistui takavasemmalle ja ulos huoneesta. Luonnollisesti. Ettei vain häiritsisi. Klovnit katsoivat surullisena hänen peräänsä. "You don´t have to be afraid of us." Yleisön hartialinja oli varsin pysähtynyt.
Kaikki tapahtui näennäisen pienesti. Mutta lävistäen panssarimme.
Käsikirjoitusta ei ollut. Esitys eteni vaivaantumisesta toiseen. Kömpelösti. Piipittävät äänet halkaisivat hiljaisuutta. Edellinen esitys oli ollut kuulemma hauska. Nyt yksi klovneista totesi: " I think this is going to be a little bit tragic now. They aren´t laughing."
Me yritimme näytää hyväksyvän hymyileviltä. Hiljaisesti. Hymymme ympärille tiivistyi sininen hämärä.
Tunnin ajan sielumme kylpivät haavoittuvuuden valokeilassa. Askelia paperinohuella pohjalla. Varmistelu oli vähissä. Oli vaikuttavaa katsella toisten kamppailua siellä lavalla. Heittäytymistä tapahtumattomuuteen. Tyhjyyden maalaamista odotuksella. Klovnit tansittivat pelkoja. Heidän ja meidän. Hellästi.
"Haavoittajat haavoittavat itseään. Parantajat parantavat itsensä."
Huone oli täynnä lämpöä, johon sekoittui epäonnistumisen pelko ja hämmennys. Tuntui hyvältä olla osa traagista. Tuntui että se ui pehmeästi sisuskaluihin. Paransi. Ei tarvinnut vastustaa niin kuin tavallisesti ja korvata sitä komedialla.
- - -
Eilen istuin ja kuuntelin naista joka oli valinnut aiheekseen pelosta eloon. Hän aloitti kertomalla nimensä ja jatkoi, että ei tiedä oikein mitä sanoisi. Esityksestä tulisi kuulemma hänelle pelottavin ikinä. Hän olisi voinut puhua jostakin, mistä oli kannuksensa ansainnut. Tunnettu kirjailija ja asiantuntija. Mutta hän oli valinnut aiheekseen pelot ilman etukäteisvalmisteluita ja mindmappeja. Hän kertoi, että asiantuntijan naamari ja kannukset olivat nyt narikassa. Hän kertoi selviävänsä vain meidän avullamme. Reagoimalla toisiimme pääsisimme yhdessä perille.
Nainen puhui omista peloistaan ja omista kuolemansynneistään. Hän puhui peloista verhoamatta.
Olennaista on antaa tulla lähelle, kohdata ja sitten päästää irti. Kaikessa. Kaikissa. Ei jättäytyä siihen illuusioon, että voi rakentaa menneelle. Pötkiä pakoon hetkeä.
Mieleen muistui vanha lause maailmasta siltana jonka ylitämme, mutta jolle emme rakenna taloa.
Naisen esimerkin voimin ihmiset alkoivat ihmeellistä kyllä reagoida. Puhua möröistä. Sanoimme ääneen asioita, joita on tapana vetää henkitorveen.
Kotimatkalla junassa ajattelin, kuinka helppoa on katsoa vieraita ihmisiä silmiin pitkästä aikaa. Tunsin olevani osa virtaa. Klovni siinä missä muutkin. Käsikirjoitus tuntui turhalta. Kaikki oli niin kovin yksinkertaista.
"We have to react when somebody is doing something. "
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti