-
Sellainen joka on ollut ennen lähellä on nyt kaukana. Se mikä ennen oli paksu vyyhti on nyt hapsottava säie. Yhden säikeen varaan on vaikea kutoa. Jälki on väkisinkin puolivillaista. Reikäinen tekele ryyditettynä kohteliaisuuden kalmalla ja pudonneilla muistoilla.
Joskus oli toisin. Mahduttiin saman täkin alle. Koskettiin. Kiskottiin. Kilahdettiin. Ei hymyilty, jos ei siltä tuntunut. Kun hymyiltiin, hymyiltiin niin ettei ennen. Välillä uhattiin toisiamme hengiltä. Irvisteltiin. Itkettiin. Ei säilötty hymyjä ja irvistyksiä mihinkään. Tiedettiin, että seuraavat odottavat jo jossain seuraavan unen takana.
Nyt ollaan varautuneita. Varastoidaan. Tarkkaillaan. Ollaan helpottuneita jo pienestä väkinäisestä suupielenkohotuksesta. Reagointia jippii. Vielä ollaan olemassa. Toisillemme. Huokaus. Halihalipusipusi. Haraharakirikiri.
Ihmisten välinen laimentuminen on ankeaa. Kuin kitsaan sukulaistädin tarjoamaa mehua jota on pakko juoda, kun muuta ei ole tarjolla. Kielen päälle jää vesi ja vain vaaleanpunaisesta häivähdyksestä voi aavistaa, että jotain siellä seassa sittenkin on.
Siinä särpiessä tietää, että jossain kellarin uumenissa jättikanisteri mehukattia happanee ja käy pilalle seuraavaa kertaa odotellessa. Nyt se olisi hyvä juoda pois.
Sanomattomat lauseet happanevat ja mykistyvät pilalle ihmisen uumenissa. Seuraavaa kertaa kun yleensä ei tule. Ja vaikka tulisi sanat on jo nielaistu. Oksentaminen ei onnistu. Säännöissä lukee, että ylenantaminen ei sovi kuin syömishäiriöiselle. Siinä sitten olemme häiriöttömiä. Pidämme kaiken sisällä. Siinä sitten hymisemme lempeästi lusikoiden kilinän tahdissa ja uusimme ajatuksissamme ummetuslääkitystä. Kuuntelemme nätisti murusten helinää ja esitämme kivat kysymykset korvanapista. Ohjaajana toimii kliseidenkuningas. Muistelemme vanhoja. Oi.Voi.
Miksi ihminen kasvaa muovinukeksi? Sellaiseksi jonka raajat irtoavat viimeistään sateella. Hymy ei kyllä irtoa ennen kuin joku ottaa mustaa tussia ja töhrii suun. Töhrityistä muovinukeista tulee sitten pikkuhiljaa betoniporsaita. Rumia ja turvallisia. Pysähtyneitä ja pysäyttäviä. Tiedämme, että jos ajaa päin joutuu sairaalakuntoon. Ei kannata yrittää. Parempi vain väistää toisemme kaukaa.
Mitä tapahtuisi jos oksentaisimme kaiken ulos? Emme hillitsisi ja kuorruttaisi elämää kermaisilla sanoilla. Jäisimmekö yksin? Tukehtuisimmeko mehukattiin? Typistyisimmekö tuntemattomiksi vai kasvaisimmeko kasvollisiksi?
En kaipaa provosointia. En mielenilmauksia. En loukkauksia. En kärjistyksiä. En sattuttamista.
Kaipaan sitä, että maisteltaisiin muutakin kuin litkua. Että mentäisiin mehukellariin ominpäin joukolla ja terästettäisiin sellainen joka ei maistu miltään. Juotaisiin saman pullon suusta.
Toisaalta tämän kaiken keskellä en tiedä onko minusta menemään kellariin. Haluanko sittenkin särpiä omasta aarikan astiasta turvallisesti olohuoneen puolella. Röhkiä nätisti niin ettei kukaan aja vahingossa päin.
En tiedä haluanko edes nähdä muiden kasvoja. Onko parempi vain olla kasvoton. Särkee vähemmän silmiä kun kenenkään ei tarvitse nähdä ketään. Särkee vähemmän sielun peilejä. Voi olla yksin seurassakin. Kliseeallergiaa ja hengenahdistusta voi varmaankin lääkitä jollain turtumusinhalaattorilla, joka takaa tyytyväisen suhtautumistavan ameebaelämän tähtihetkiin.
Tuoliinsa voi rekrytoida jostain harrastelijateatterista innokkaan hamletin. Vetää tuntipalkalla roolin paremmin kuin alkuperäinen. Osaa ja jaksaa olla läsnä niin että kukaan ei huomaa että on poissa.
Hamlet-ajalla voi sitten itse vaikka hukata sanansa ja ajatuksensa. Lopettaa lantraamisen ja laimentamisen hetkeksi. Vetää vaan ihan mattina raakaa mehukattia suoraan tonkasta.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti