-
Löysin keltaisen post-it lapun. Siinä luki: Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua. Laitoin lapun jääkaapin oveen.
Samana iltana kannettavani hajosi. Muutama kirjain näppäimistössä meni lakkoon. Ne vain mykistyivät yks kaks. En pystynyt tekemään mitään, koska lakossa olivat juuri ne kirjaimet joita tarvitsin sisäänkirjautumiseen. Tuijotin käyttäjänimeä ja naputin salasanakenttään kirjaimia. Sain aikaiseksi vain tyhjää. I:t, A:t ja S:sät lakossa. Q:t ja X:t ja muut kummajaiset olivat kyllä kunnossa. -
Varmuuskopiot loistivat poissaolollaan. Portin takana oli vuosien työ ja vapaa-aika. Yksin huomispäivää varten koneessa oli yhtä ja toista elämää kannattelevaa. Koneen harteilla. Nyt se oli sanonut sopimuksen irti. Sen selkä oli taittunut eikä kannettava suostunut kantamaan. Ikioma atk-tukeni suositteli visiittiä Kulosaaren sillalle.
Tunsin harmaan liejun jalkojeni alla. Parkettia ei enää ollut. Rautalangat kiristivät pään ympärillä. Siinä liejun keskellä tuijotin keltaista lappua jääkaapin ovessa. Viisikkohengessä ajattelin, että siinä täytyi olla ratkaisu.
Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Pohdin ääneen ulvomisen ja mörköilyn välimaastoa. Hetken aikaa silmissä vilisti kaikki kirjoitettu ja kuvattu. Koneidylli. Toisaalta minua huvitti. Vielä jokin aika sitten olin uhonnut, että pah minä tarvitse mitään verkkoja ja piuhoja. Trallalaa. Tässä sitä nyt oltiin kädettömänä ankkuroituna pieneen mykkään kapistukseen. Sydänalassa leijui patetia. Pala minua oli kadonnut.
Nukkumaan mennessä lappu tuijotti edelleen hämärässä jääkaapin ovessa. Ikään kuin se olisi hyristellyt ääneen kehtolaulua. Millainen haluat olla tämän kokemuksen jälkeen - millä tavalla haluat sen muuttavan sinua.
Hyristelin mielessäni. Kuuntelin. Ymmärsin sellaista, joka halusi olla kannettava. Pistää tiedostot kiinni ja heittäytyy toisten selkään. Minäkin haluaisin olla joskus kannettava. En iänikuinen kantaja. Kuuntelin. Odottelin.
Mutta mistään ei ilmestynyt minkäänsortin tyyppiä pikkolohattuineen. Tiesin, että taas oli kannettava, raahattava, raastettava ihan itse. Reipasteltava.
Pah mikään pala ollut kadonnut. Kaikki tärkeä oli jossain ihan muualla kuin kiinni koodiverkossa jossain bittiavaruudessa.
Uusi alku. Katoaminen. Löytäminen. Jos saisi valita vain jommankumman -katoamisen tai löytämisen - valitsisin ensimmäisen. Sillä maailma romahtaa aina välillä kai juuri siksi, että tulisi tilaa löytämiselle. Muuten kaikki menee vain säilömiseksi. Taltioinniksi. Dokumentoinniksi. Korttitalon viilaamiseksi. Ja homeen tarkkailuksi kellarissa. Syömäkelvotonta purkkelämää.
Mitä järkeä on säilöä säilömisen vuoksi? Eikö pitäisi tähdätä syömiseen? Tuoreeltaan.
Mutustelin mennyttä. Hyvästelin mielessäni haikeana haikuja, joille oli tullut pakkokadotus. Dumppasin niitä pois yksi kerrallaan. Sekin pätkä, sekin väriloisto, sekin ihminen, sekin tunne, sekin hetki, sekin sekin sekin... Kuvajaisia todellisuudesta. Kaunista katoavaa kakkua. Hurmaavaa hukattua huttua.
Vastasin keltaiselle lapulle. Päätin haluta olla sellainen joka päästää irti. Ainakin yrittää. Pudottaa käsistään. Unohtaa hautomisen. Hyväksyy, että korttitalon olemus on hutera.
On toki helppo harjoitella kadottamista pelkällä koneen rakkineella. Oman muistin kadottaminen on toista kuin koneen muistin. Ihmisen kadottaminen on toista.
Voisikohan työväenopisto järjestää kadottamiskurssin? Kyllä sinne huovutuksen ja espanjan intensiivikurssin väliin voisi yksi hukkaamisviikonloppu sopia. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi oppia kadottamaan enemmän. Muutakin kuin itsemme.
Muutaman päivän päästä ennen kuin ehdin tehdä retken Kulosaaren sillalle sain kaiken takaisin. Kolme kirjainta olivat päättäneet lopettaa yhtä yllättäen lakon kun olivat sen aloittaneetkin ja portit aukesivat apposelleen.
Siinä jossakin katoamisen ja löytämisen välissä olin ehtinyt katkaista muutaman kiristävän rautalangan, jotka olin väkertänyt ympärilleni.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti