Löysin
Niksipirkasta hienon ratkaisun banaanikärpäsongelmaan: "Kuvitelkaa,
että kotonanne lentelevät banaanikärpäset ovat keijuja."
Lähden kävelylle keijumyönteisessä tilassa. Törmään sinihämärässä metsässä keijupolkuun. Se loistaa kutsuvana nauhana puiden välissä ja lähden seuraamaan hohtavaa kujaa. Marssin eteen päin hippulat vinkuen, etteivät varjot ehdi varastaa silmiltäni salaperäistä reittiä.
Keijukujan päässä vastaan tulee puu, johon on ripustettu kenkiä. Puussa on pieni kyltti, jossa lukee kauniilla käsialalla: " KENGÄT PUUHUN HOP JA KOP KOP KOP. " Riisun kenkäni puuhun, kopautan kolmasti puun kylkeä ja siinä samassa viuh puusta ponnahtaa ovi kutsuvasti auki. Hiippailen sisään. Toisella puolella puuta lukee kyltissä: TERVETULOA KEIJUKAISTEN MAAHAN. Jipii! Edessäni aukeaa huikaiseva maisema laaksoon. Jännittävät raikkaat tuoksut täyttävät nenäni.
Keijukaisten massa on kauniin vehreää vaikka syksyn merkit ovat sielläkin ilmassa. Puut yltyvät supisemaan ja suhisemaan keskenään uteliaina ohikulkiessani. Maa tuntuu ihanan lämpimältä jalkojeni alla. Hetken käveltyäni vastaan tulee suuri värikäs kivi, johon on raapustettu ikiaikaisia haltiariimuja. En ymmärrä niiden viestiä, mutta ympärilläni kuiskivat puut kertovat, että niissä toivotetaan kaikki paljasjalkaiset lämpimästi tervetulleiksi illalla juhliin, purjepaviljonkiin. Kuulostaa hauskalta. Kumarran puille kiitokseksi ja jatkan reippain mielin matkaa syvemmälle laaksoon.
Saavun pulppuavan puron poukamaan. Puro juttelee mukavia ja nauraa kurluttaa. Kutitan sitä kädellä, vesi on kutsuvan kirkasta, mutta todella vilpoista. Onneksi purolla on selässään silta, joten en joudu kahlaamaan jääkylmässä vedessä. Silta on rakennettu varjoista. Puro varoittaa minua, että sillalle voi astua vain sellainen joka tuntee varjonsa, muuten käy kuulemma köpelösti ja voi haihtua näkymättömiin. Vakuutan, että varjoni on minulle tuttu. Astun varjosillalle, se tuntuu viipyilevältä jalkojeni alla. Samassa muutun pelkäksi varjoksi. Hui. Viiletän kiireesti varjosillan yli. Jalkojeni tavatessa maankamaran muutun helpotuksekseni takaisin itsekseni. Jatkan matkaa hehkuvissa väreissä helottavan niityn poikki.
Äkkiä tunnen jalkani alla jotain kutittavan pehmeää. Kas, joku on pudottanut keltaisen ja pörröisen hansikkaan maahan. Kuusen latvasta kulkuani seuraillut varis lehahtaa alas ja kertoo sen kuuluvan neokarvakeijulle, joka asuu keijujen maan itäisellä reunalla. Neokarvakeijut ovat kuulemma hajamielistä sorttia. Itäiselle laidalle on monen päivän tarpomismatka, joten varis neuvoo minua viemään hansikkaan Keijukaisten maan postilaatikkoon, jonne voi kiikuttaa postien lisäksi löytyneet tavarat. Löydän postilaatikon variksen osoittamasta suunnasta tyrnipensaikon takaa. Se on koristeltu jättiläisperhosilta pudonneilla siivillä.
Aurinko on alkanut laskea ja näen metsikön takana valoa. Jatkan siihen suuntaan. Puiden oksat väistävät minua hellästi. Eteeni avautuu kaunis valoilla koristettu rakennelma. Kuin suuri purjevene. Tämän täytyy olla purjepaviljonki, mistä riimukivessä kerrottiin. Paviljonki on täynnä ilakoivia keijuja, kaiken kokoisia ja näköisiä. Äänet sisällä kuulostavat pienten hopeakellojen kilkatukselta ja pikkulintujen pilpatukselta. Astun rohkeasti sisään. Kaikki kääntyvät uteliaina ihmettelemään, kuka oikein olen, mutta pian tutustumme ja tunnen kuuluvani joukkoon.
Paviljongin reunoilla on notkuvia pitopöytiä. Minut kutsutaan maistelemaan pitsan tapaisia rouskuvia piirakoita, keijupullia, mesipalluroita, sokeripitsisiä päivänkakkaroita, suklaakuorrutettuja yönkakkaroita... Karahvit notkuvat viiniä ja lasiini kaadetaan sitä uutterasti. Nostelemme maljoja elämälle humpsis! Keveydelle humpsis! Ilolle humpsis! Siiville humpsis! Siivettömille humpsis! Valolle humpsis! Varjoille humpsis! Juoman maku on suurenmoinen ja mitä enemmän juon sitä paremmalta maistuu.
Äkkiä huumaava musiikki täyttää ilman. Minut temmataan tanssiin. Voi autuus miten keveästi jalkani lentävät. Lattian tilalla on joustava pehmeä pilvi. Voi pojat tämä vasta on karkelointia. Pakahdun onnesta. Huumaannun vauhdista. En tiedä enää kuka olen, muutun musiikiksi. Äänen lisäksi musiikki tuntuu läpi kehoni aaltoina, näen sen väreinä ympärilläni, voin sukellella musiikin läpi ja kellua siinä.
Juhlat jatkuvat myöhään yöhön.
Lopulta olen lopenuupunut kaikesta tanssimisesta ja ilakoinnista. On kotiinlähdön aika. Hyvästelen uudet ystäväni. Vartiokeiju lähtee ystävällisesti saattamaan minua takaisin varjosillalle, etten eksy hämärissä.
Varjosilta on edelleen onneksi paikoillaan. Kiitän vartiokeijua avusta. Puro nukkuu. Ylitän sillan varjona vähän puolelta toiselle huppelehtien, viini on tehnyt tehtävänsä. Sillan toisella puolella kirjoitan purolle vielä kiitokset rantakaisloihin aamulla löydettäväksi. Jatkan hämärässä kohti kaukaisuudessa häämöttävää kenkäpuuta. Kopautan kolmesti kaarnaa, viuh ovi aukeaa. Tunnen kylmän viiman toisella puolen ja siinä samassa olen takaisin ihmisten maassa. Noukin kenkäni puusta ja jatkan matkaa siniharmaassa metsässä. Keijupolku on hävinnyt näkyvistä. Ympärilläni on vain tiheä hämärä.
Kotona niksipirkka-keijut tervehtivät minua iloisesti pörräten hedelmäkulhon ympärillä. Jalkani tuntuvat mahdottoman kevyiltä.
KEIJUKAISTEN MAAHAN MATKAAVILLE TIEDOKSI:
Lähden kävelylle keijumyönteisessä tilassa. Törmään sinihämärässä metsässä keijupolkuun. Se loistaa kutsuvana nauhana puiden välissä ja lähden seuraamaan hohtavaa kujaa. Marssin eteen päin hippulat vinkuen, etteivät varjot ehdi varastaa silmiltäni salaperäistä reittiä.
Keijukujan päässä vastaan tulee puu, johon on ripustettu kenkiä. Puussa on pieni kyltti, jossa lukee kauniilla käsialalla: " KENGÄT PUUHUN HOP JA KOP KOP KOP. " Riisun kenkäni puuhun, kopautan kolmasti puun kylkeä ja siinä samassa viuh puusta ponnahtaa ovi kutsuvasti auki. Hiippailen sisään. Toisella puolella puuta lukee kyltissä: TERVETULOA KEIJUKAISTEN MAAHAN. Jipii! Edessäni aukeaa huikaiseva maisema laaksoon. Jännittävät raikkaat tuoksut täyttävät nenäni.
Keijukaisten massa on kauniin vehreää vaikka syksyn merkit ovat sielläkin ilmassa. Puut yltyvät supisemaan ja suhisemaan keskenään uteliaina ohikulkiessani. Maa tuntuu ihanan lämpimältä jalkojeni alla. Hetken käveltyäni vastaan tulee suuri värikäs kivi, johon on raapustettu ikiaikaisia haltiariimuja. En ymmärrä niiden viestiä, mutta ympärilläni kuiskivat puut kertovat, että niissä toivotetaan kaikki paljasjalkaiset lämpimästi tervetulleiksi illalla juhliin, purjepaviljonkiin. Kuulostaa hauskalta. Kumarran puille kiitokseksi ja jatkan reippain mielin matkaa syvemmälle laaksoon.
Saavun pulppuavan puron poukamaan. Puro juttelee mukavia ja nauraa kurluttaa. Kutitan sitä kädellä, vesi on kutsuvan kirkasta, mutta todella vilpoista. Onneksi purolla on selässään silta, joten en joudu kahlaamaan jääkylmässä vedessä. Silta on rakennettu varjoista. Puro varoittaa minua, että sillalle voi astua vain sellainen joka tuntee varjonsa, muuten käy kuulemma köpelösti ja voi haihtua näkymättömiin. Vakuutan, että varjoni on minulle tuttu. Astun varjosillalle, se tuntuu viipyilevältä jalkojeni alla. Samassa muutun pelkäksi varjoksi. Hui. Viiletän kiireesti varjosillan yli. Jalkojeni tavatessa maankamaran muutun helpotuksekseni takaisin itsekseni. Jatkan matkaa hehkuvissa väreissä helottavan niityn poikki.
Äkkiä tunnen jalkani alla jotain kutittavan pehmeää. Kas, joku on pudottanut keltaisen ja pörröisen hansikkaan maahan. Kuusen latvasta kulkuani seuraillut varis lehahtaa alas ja kertoo sen kuuluvan neokarvakeijulle, joka asuu keijujen maan itäisellä reunalla. Neokarvakeijut ovat kuulemma hajamielistä sorttia. Itäiselle laidalle on monen päivän tarpomismatka, joten varis neuvoo minua viemään hansikkaan Keijukaisten maan postilaatikkoon, jonne voi kiikuttaa postien lisäksi löytyneet tavarat. Löydän postilaatikon variksen osoittamasta suunnasta tyrnipensaikon takaa. Se on koristeltu jättiläisperhosilta pudonneilla siivillä.
Aurinko on alkanut laskea ja näen metsikön takana valoa. Jatkan siihen suuntaan. Puiden oksat väistävät minua hellästi. Eteeni avautuu kaunis valoilla koristettu rakennelma. Kuin suuri purjevene. Tämän täytyy olla purjepaviljonki, mistä riimukivessä kerrottiin. Paviljonki on täynnä ilakoivia keijuja, kaiken kokoisia ja näköisiä. Äänet sisällä kuulostavat pienten hopeakellojen kilkatukselta ja pikkulintujen pilpatukselta. Astun rohkeasti sisään. Kaikki kääntyvät uteliaina ihmettelemään, kuka oikein olen, mutta pian tutustumme ja tunnen kuuluvani joukkoon.
Paviljongin reunoilla on notkuvia pitopöytiä. Minut kutsutaan maistelemaan pitsan tapaisia rouskuvia piirakoita, keijupullia, mesipalluroita, sokeripitsisiä päivänkakkaroita, suklaakuorrutettuja yönkakkaroita... Karahvit notkuvat viiniä ja lasiini kaadetaan sitä uutterasti. Nostelemme maljoja elämälle humpsis! Keveydelle humpsis! Ilolle humpsis! Siiville humpsis! Siivettömille humpsis! Valolle humpsis! Varjoille humpsis! Juoman maku on suurenmoinen ja mitä enemmän juon sitä paremmalta maistuu.
Äkkiä huumaava musiikki täyttää ilman. Minut temmataan tanssiin. Voi autuus miten keveästi jalkani lentävät. Lattian tilalla on joustava pehmeä pilvi. Voi pojat tämä vasta on karkelointia. Pakahdun onnesta. Huumaannun vauhdista. En tiedä enää kuka olen, muutun musiikiksi. Äänen lisäksi musiikki tuntuu läpi kehoni aaltoina, näen sen väreinä ympärilläni, voin sukellella musiikin läpi ja kellua siinä.
Juhlat jatkuvat myöhään yöhön.
Lopulta olen lopenuupunut kaikesta tanssimisesta ja ilakoinnista. On kotiinlähdön aika. Hyvästelen uudet ystäväni. Vartiokeiju lähtee ystävällisesti saattamaan minua takaisin varjosillalle, etten eksy hämärissä.
Varjosilta on edelleen onneksi paikoillaan. Kiitän vartiokeijua avusta. Puro nukkuu. Ylitän sillan varjona vähän puolelta toiselle huppelehtien, viini on tehnyt tehtävänsä. Sillan toisella puolella kirjoitan purolle vielä kiitokset rantakaisloihin aamulla löydettäväksi. Jatkan hämärässä kohti kaukaisuudessa häämöttävää kenkäpuuta. Kopautan kolmesti kaarnaa, viuh ovi aukeaa. Tunnen kylmän viiman toisella puolen ja siinä samassa olen takaisin ihmisten maassa. Noukin kenkäni puusta ja jatkan matkaa siniharmaassa metsässä. Keijupolku on hävinnyt näkyvistä. Ympärilläni on vain tiheä hämärä.
Kotona niksipirkka-keijut tervehtivät minua iloisesti pörräten hedelmäkulhon ympärillä. Jalkani tuntuvat mahdottoman kevyiltä.
KEIJUKAISTEN MAAHAN MATKAAVILLE TIEDOKSI:
- Keijujen metsätie on ihmisen silmille näkymätön, mutta jos osuu täsmälleen oikealla aurinkokellon hetkellä sinihämärään metsään, voi reitin nähdä.
- Jos näette kenkiä puissa, se on merkki, että olette keijukaisten maan porteilla.
- Keijukaisten maassa kuljetaan paljain jaloin. Ripustakaa kenkänne puuhun vierailun ajaksi.
- Kopauttakaa puuhun kolmasti, niin pääsette sisään.
- Jos on viestejä keijuille, alueella on kattava postilaatikkoverkosto.
- Keijujen kanssa on helppo tulla toimeen.
- Paikallinen viini on ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti