Juhlien jälkeen

-

Savupiiput ovat muuttuneet sokeiksi. Nuohoojat avaavat niiden silmiä. Puhdistavat puhdistamistaan ja mustaavat siinä sivussa itsensä. Kuka keksi, että kädenpudistus tuo onnea?

Siirtolapuutarhan kasvimailla viljellään välinpitämättömyyttä. Se auttaa unohtamaan ja kestämään ajattelemattomuutta. Sadonkorjuuaikaan ei tarvitse suotta pestä lasipurkkeja. Uuden voi purkittaa vanhan piittaamattomuuden varjoihin.

Kaduilla kävelee kultahampaisia kaivertajia. Valmiina naputtamaan ikuisiin kirjoihin rakkauden kahleita. Yhdistämään ihmisiä, jotka ovat hukanneet itsensä. Tarvitsemme toisemme pysyäksemme yhtenä kappaleena, kun maa tärisee.

Puistoissa istuu ihmisiä ja lintuja odottamassa. Kukaan ei enää ruoki ketään. Mustat joutsenet sukivat höyheniään. Ne eivät odota, tietävät sen olevan turhaa. Ne lähtevät lentoon, kun on aika. Ne eivät ole pahanilman lintuja. Niitä ei kiinnosta hyvä ja paha. Se on valkoisten joutsenten hommaa. Mutta valkoiset eivät ole tulleet takaisin muuttomatkaltaan.

Lentokoneet on lastattu näkymättömillä sieluilla. Ihmisiä niissä ei enää kuljeteta. Sielut matkustavat löytääkseen kotinsa. Sieluttomat ihmiset pyörivät öisin sängyissään ja odottavat niiden paluuta. Mitä tapahtuu sellaiselle, jonka sielu syöksyy alas lentokoneturmassa?

Taulut putoavat seiniltä. Jäljelle jää vain kiinnityskoukkuja. Ihmiset ripustavat koukkuihin toisiaan, sillä pelkäämme olla yksin. Ympäröimme itsemme ihmisryijyillä ja tunnemme olevamme turvassa toistemme kämmenellä. Peilit särjetään. Varmuuden vuoksi.

Jääkaapissa mikään ei mene enää vanhaksi. Vanheneminen on kuollut sukupuuttoon ja poistunut ikuisuuteen. Mitään ei saateta loppuun. Sairastuminen etenee, paraneminen ei. Pysähtyneen keskeneräisyyden rinnalla mikä tahansa olisi merkki toivosta.

Hyväksynnänkipeät myyvät toisilleen kaiken minkä irti saavat. Ikään kuin sillä olisi enää merkitystä. Keinottelemme tyhjyydellä saadaksemme jotain itseemme. Hamstraamme pöydillemme lasilintuja ja toivomme niiden jonain päivänä levittävän siipensä ja kantavan yli. Tarjolla on varmaksiharjoiteltuja kädenpudistuksia ja silmien alapuolelle jääviä hymyjä. Todellisuudessa kenelläkään ei ole mitään mitä tarjota. Köyhät ja rikkaat kurottavat samalla viivalla kohti arvostusta. Arvottomuutta.

Onnellisia loppuja ei ole. Onni on käpertynyt kallion koloon. On vain kohtaloita. Sattumia. Sirpaleita. Yksityiskohtia. Yhdentekeviä.

Sellaiset kelluvat, jotka ovat päästäneet irti. Näin on hyvä, he ajattelevat ja sukeltavat syvyyteen.


-