-
On kauheaa käsittää, että ei tunne enää toista ihmistä lainkaan. On kauheaa käsittää, että on puuhaillut ihmisen kanssa vuositolkulla, ilman että on oikeastaan edes katsonut toista silmiin. On kauheaa käsittää, että itse on ollut se joka vain kouhaa eteenpäin eikä näe että toinen on muuttunut näkymättämäksi. On kauheaa herätä näkemään toinen juuri silloin kun hän on katoamaisillaan. Kun kädet kurkottavat, mutta enää ei saa kiinni.
Sitä yrittää sitten parsia toista kasaan, mutta entä jos reikä on suurempi kuin se mitä yrittää parsia. Eihän siitä tule muuta kuin söhryinen tekele. Sormenpäät verille. Eikä toista voi parsia. Toinen ehjä saati rikkinäinen.
On hurjaa huomata, että toiset ihmiset ovat tottuneet lastaamaan huolet omaan selkään. On hurjaa huomata, että ottaa ne vaan kantaakseen eikä pudota mitään pois. On hurjaa huomata, että kun omat huolet haluaisi pistää jakoon, niin kaikki makaavatkin reporankana tantereella sortuneina huoliensa alle. On hurjaa huomata, että tässä sitä on yksin kaiken keskellä ja uutta kantamusta tulee ovista ja ikkunoista. On hurjaa huomata, että ei olekkaan ketään riittävän tyhjäkätistä jolle kertoa, lastata tai jakaa. On hurjaa huomata, että ei jaksa kantaa edes itseään saati toisia. On hurjaa kuulla kysymys, kuka kantaa sinua. On hurjaa huomata, että ei tiedä vastausta.
On kipeää tajuta, että täällä ollaan yksin. On kipeää tajuta, että selkääntaputukset hukkuvat tyhjyyteen. On kipeää tajuta, että kaikki on omissa käsissä. On kipeää tajuta, että kukaan toinen ei voi ottaa surua pois. On kipeää tajuta, että askel vie horjahduksen kautta kaatumiseen.
On surullista huomata huteruus itsessä - toisissa.
Kun ympärillä on paljon väkivaltaa, joka kohdistuu ihmisiin, joista välittää, se vie pohjan kaikelta. Pienet ja isot ihmiset kiduttavat toisiaan. Kuristavat toisiaan hengiltä. Toivovat toistensa kuolemaa. Se saa tuntemaan vihaa, avuttomuutta, itseinhoa ja syyllisyyttä. Se saa tunteet virtaamaan, mutta vääriä uomia. Likaviemäriin, joka saastuttaa mielen ja kehon. Se saa vihan syttymään minussa. Se saa minut unohtamaan kauniin.
Se saa toivomaan, että omistaisi pesukoneen, jossa voisi pestä toisten likapyykit ja palauttaa kauniin valkoisena ja viikattuna takaisin. Mutta sellaista konetta ei ole. Eikä tule.
Se saa toivomaan, että omistaisi leivänpaahtimen, josta pomppaisi ilmaan rapeaksi paahtunutta itsearvostusta ja terveellistä itsekkyyttä.
Se saa toivomaan, että omistaisi imurin, joka imisi kaikki pelot ja ankeudet superteholla suoraan pölypussiin eikä yksikään pääsisi sieltä pussista ulos.
Pistää nöyräksi, kun joutuu laittamaan oman keskeneräisyytensä vartaaseen grillattavaksi karrelle.
-
5 kommenttia:
Luin paljon kirjoittamaasi. Se todella onnistuu sinulta.Olet taitava kynänkäyttäjä. Sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä. Ote pitää alusta loppuun.
Löysin tänne Pilviharson sivulta.
Entäs jos vain unohtaisi hetkeksi itsensä ja ojentaisi kätensä..?
Kädet leikattaisiin irti ja grillattaisiin karrelle palaneen keskeneräisyyden kanssa, sanoisi joku.
Muistaisi toiset, että se on yhtä kuin yksi, katoamatta itse tai itseensä, sanoisi joku.
Loistava kirjoitus.
On oikeasti hurjaa huomata, että täällä on yksin. Yksin vastuussa omasta elämänpolustaan ja hyvinvoinnistaan. Harvoin kukaan ojentaa kätensä...
ja sitten kun itse unohtaa itsensä hetkeksi ja ojentaa kätensä, sitä kautta imetään sielu mukana ja itselle jää vain tyhjyys.
Eikä kai toista ihmistä voi koskaan täysin tuntea, kun ihminen muuttuu koko ajan.
Toinen ihminen voi oikeasti olla niin rikki, että siinä tilanteessa voi pelastaa vain itsensä. Se on kipeä tilanne.
Kiitos Nan. On päiviä jolloin rikkinäisyys vain vahvistaa, mutta joinan päivinä se vie elämästä värit.
Toisten auttaminen on ristiriitaista hommaa. Ihan kivaa ja voimaannuttavaa silloin kun on voimissaan, mutta helvettiä silloin kun on itse jo kaatumassa 45asteen kulmassa päin asfalttia.
Onni on kai jotain semmoista, että kun kaatuu tietää että joku ottaa vastaan ja kun joku toinen kaatuu, itsellä on voimia ojentaa kädet ja ottaa kiinni.
Lähetä kommentti